2.5.2014 Irmeli Hautamäki
Liisa Lounila: 7BPM (still, 2014)
Luonto ja kokemus luonnosta ovat kuluneet lähes puhki taiteessa. Siitä huolimatta niihin palataan yhä uudestaan. Monet taiteilijat sen paremmin kuin suuri yleisökään eivät yleensä vaivaa päätään tai aistejaan luonnon tai luonto kokemuksen suhteen.
Charles Baudelaire oli kuitenkin toista maata. Hän sanoi aikoinaan että luonnon kohtaaminen on taiteilijalle toivotonta kaksintaistelua. Taiteilijalla ei ole mitään millä kamppailla luonnon, tuon tunteettoman lumoojan kauneutta vastaan. Ja kuitenkin, meren tunteettomuus ja luonnonnäytelmän tunnottomuus nostivat hänet kapinaan. Modernin ihmisen kiihottuneet hermot eivät Baudelairen mukaan kestä luontokokemusta.
Parhaillaan Helsingin gallerioissa on parikin näyttelyä, joissa pohditaan luontoa ja luontokokemuksen esittämistä taiteessa: Liisa Lounilan (s. 1976) näyttely Into the Wilderness Helsinki Contemporaryssa ja Axel Antasin (s. 1976) näyttely Natural High Frequency galleria Heinossa. Molemmissa otetaan kiinnostavalla tavalla etäisyyttä tähän taiteen klassikkoaiheeseen.
Liisa Lounilan näyttelyn lähtökohtana ei ole kotimaan luonto. Näyttelyn nimi ”Into The Wilderness” viittaa amerikkalaiseen luontomystiikkaan ja luontoon palaamiseen aatteeseen. Näyttelyn keskeisen teoksen aiheena on ukkosmyrsky Arizonan autiomaassa, missä myrsky on kuvattu ja äänitetty. 7BPM -teos ei esitä aihetta tavanomaisena ylevänä ja suurena kokemuksena. Se pienentää tapahtuman joksikin, jossa ei päästä mihinkään lopulliseen ja helpottavaan purkaukseen. Mietin huvittuneena, että teos voisi toimia terapeuttisena kokemuksena ukkosta pelkääville. Kovilla desibeleillä galleriassa jyrisevä ääni ja taustalla välkkyvä salama muuttavat myrskyävän maiseman kulissiksi, joka ei tehoa.
Näyttelyn teokset kuvaavat taiteen yritystä vangita mittasuhteiltaan valtavaa, kehystää jotakin, joka ei mahdu kehyksiin. Estetiikan teoriassa sitä on kutsuttu ylevän kokemukseksi.
Liisa Lounila: Thirst (2014)Näyttely vahvistaa sen mitä olen itse kauan epäillyt: ettei tuota ylevän kokemusta oikeasti ole, se on pelkkä teoreettinen oletus, kirjallinen mielikuva. Teos Sunset at 8:37 pm tuo tämän esille varsin hyvin. Siinäkin ollaan autiomaasta, ehkä Grand Canyonilla tai vastaavasta paikassa. Esillä on kaksi luontovalokuvaa samasta kohteesta. Ensimmäisessä näkyy komea maisema ja erikoinen kalliomuodostelma, kuin veistos. Toisessa valokuvassa nähdään sama maisema sitä katsomaan ja kuvaamaan saapuneiden matkailijoiden ympäröimänä. Rinnastus hävittää kohteen suurenmoisuuden.
Olen oppinut tuntemaan Liisa Lounilan urbaanin kulttuurin kuvaajana, hänen töissään on välittynyt jotakin suurkaupunkien elämän kokemuksesta. Urbaanit aiheet tulevat esiin tässäkin näyttelyssä, jossa ne kontrastoituvat luontoaiheisten teosten kanssa.
Yhdessä gallerian nurkassa on jalustoille asetetuissa lasivitriineissä hopeoituja arkisia pikkuesineitä: hopeoitu käytetty juomapullo, hopean värinen käytetty kondomi, muovikassi ja vastaavaa jätetavaraa. Nämä edustavat ehkä inhimillisen kulttuurin aikaansaannoksia. Mitä tästä luonnon ja kulttuurin rinnastuksesta pitäisi ajatella? Pitäisikö ihmisen tuntea itsensä ja aikaansaannoksena mitättömäksi luonnon mahtavuuden ääressä? Ehkä joku päättelisi moralisoivasti että ihminen tuottaa vain roskaa ja vielä tuhlaa luonnon materiaaleja.
Vai viittaako artefaktien esille pano ikään kuin arvokkaina esineinä kaikkien arvojen suhteellisuuteen? Jokainen voi miettiä näitä teosten herättämiä kysymyksiä itse tykönään.
Axel Antasin teokset kuvaavat Suomen luontoa kaikkein aneemisimmalla mahdollisella hetkellä ja tavalla. Esillä on sarja mustavalkoisia valokuvia ja piirroksia alastomista lehdettömistä puista, jotka vaikuttavat olevan metsäteollisuuden koneiden jäljelle jättämiä rankoja. Maa ja maisema on revitty rikki ja myllerretty pahan näköiseksi. Näissä maisemakuvissa ei ole mahdollisuutta tavanomaiseen lyyriseen herkistelyyn ja luontoon sulautumiseen. Kuvissa ei ole haettu esteettistä kokemusta, niissä on yritetty kuvata luontokokemusta etäännyttäen ja käsitteellisesti rinnastamalla pareittain melkein samanlaisia kuvia.
Antasin työt eivät kuitenkaan onnistu luontokokemuksen purkamisessa. Vaikutelma on melko vaisu. Metsäkuvat toimivat vastoin taiteilijan intentiota herättäen katsojassa lähinnä sääliä ja katumusta. Mitä metsälle on tehty, välitämmekö siitä lainkaan? Huomaan pohtivani, onko kyseessä edes metsä vai pikemminkin ns. merkonomimetsä, joka on tarkoitettu talouskäyttöön? Käsitteellistä etäisyyttä luonnon kuvaamiseen ja sen traditioon taiteessa on näyttelyssä vaikea saavuttaa.
Axel Antas: Monuments for the Unseen (Emerald green) (2014)Suurikokoisissa värivalokuvissa nimeltä Monuments for the Unseen Antas on yrittänyt loihtia keinotekoisen vaikutelman maisemasta tai luonnonkohteesta, jota ei ole.
Kiinnostavain työ näyttelyssä on mielestäni Mirrored Strucutre teos, jossa on rinnastettu kuva puusta ja samanmittaisesta laudoista tehdystä konstruktiosta, joka jäljittelee puun muotoa. Ihmisen rakentaman puuhäkkyrän ankeudessa on jotakin tahattoman koomista.
Lähteet
Charles Baudelaire: Pariisin ikävä, Le Spleen de Paris, 1869.
Liisa Lounila: Into the Wilderness, Helsinki Contemporary 4.4.–4.5. 2014
Axel Antas: Natural High Frequncy, Galleria Heino 19.4.–18. 5. 2014