Pirkko Holmberg 25.2.2012
Samuli Heimonen: Tulvan jälkeen
Salon Taidemuseo Veturitalli 28.1.–4.3.2012
Samuli Heimonen: Tulvan jälkeen (2011)
Tultuaan valituksi vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 2008 Samuli Heimonen ei ole juurikaan poikennut hyväksi havaitsemaltaan tieltä. Maalaustekniikka on edelleen sama, samoin aihepiirit, myyttinen kuvasto eläimineen ja mielikuvituksellisine sisäisine maisemineen. Ainakaan vielä työskentelytavasta ei ole tullut kuollut ja itseään toistava maneeri, vaan sillä on vielä jotain annettavaa. Heimonen luonnostelee maalaukset ensin rivakasti mustavalkoisena akryylimaalauksena, jonka jälkeen hän alkaa työstää joitain kohtia yksityiskohtaisemmin öljymaaleilla ja värit tulevat mukaan. Vaihtelee teoksesta toiseen, miten viimeistelty, naturalistinen tai luonnosmainen lopputulos on. Joskus tie nousee pystyyn jo aivan alkuvaiheessa, pohjalla oleva luonnos ei kerta kaikkiaan salli enempää yksityiskohtaisuutta. Taiteilija on vapaa ainoastaan taiteensa sallimissa rajoissa.
Aiheet ovat esittäviä, koska abstraktio ei kuulemma antaisi tekijälle itselleen riittävästi sielullista tarttumapintaa. Kuitenkaan kyse ei ole ulkoisen luonnon jäljittelystä. Anatominen todenmukaisuus ei ole ensisijaisia, vaikka taiteilijalla on kykyä myös sen saavuttamiseen. Tekniikan johdosta maalauksia hallitsee tummasävyinen ja rusehtava väriskaala. Välillä joukkoon on eksynyt värikkäitä konfettipurkauksia, selittämättömän euforian ilmauksia (kuten maalauksessa 
Samuli Heimonen: Kippo (2011)Rengastus). Maalausten valaistus ei ole fyysistä valoa, vaan sinne tänne ilmaantuu oikukkaita varjokohtia, kuin synkän mielialan häivähdyksiä tai sielullisia sokeita pisteitä.
Heimosen maalauksissa on monia perinteisiä symbolisia ja arkkityyppisiä hahmoja kuten lintu, käärme, sormus, jänis, koira, karhu, leijona, kallo… Heimosen mukaan symboliset hahmot ja myyttinen kuvasto ovat keino kuvata tärkeitä asioita, jotka latistuisivat, jos niitä kuvattaisiin suoraan. Siksi olisi virheellistä syyttää taiteilijaa etääntymisestä todellisuudesta, eristäytymisestä omiin mielikuvitusmaailmoihinsa. Mielikuvituksen ja eläytymiskyvyn voimistaminen on monessa mielessä ainoa asia, joka vielä voi pelastaa meidät. Jos emme ymmärrä vertauksia ja epäsuoraa esitystä, onko meillä enää myöskään kykyä kunnioitukseen tai empatiaan toista, tuntematonta kohtaan?
Vertaukset toimivat parhaiten silloin kun ne eivät ole suoraviivaisia, kun kaikkea ei sanota, mutta jotain on lähtenyt liikkeelle katsojan sisimmässä. Siksi selkeimmin allegoriset maalaukset kuten Asennekysymys, jossa nainen työntää päätään leijonan kitaan, toimivat huonoimmin. Monet maalaukset eivät edes tunnetasolla ole selkeitä, vaan laittavat alitajunnan ja unimaailman kiehumaan. Katsojan on tyydyttävä tähän ja yritettävä vastustaa houkutusta tehdä perusteettomia tulkintoja.
Eläinaiheet, varsinkin koira (taiteilija itse omistaa kaksi susikoiraa) ovat olleet läsnä jo aiemmin. Tässä näyttelyssä mukaan tulee myös ihminen, joskin vielä värittömänä ja tyyppihahmon omaisena, vailla varsinaista omaa luonnetta. Toistuva kuva-aihe ovat eläimen, koiran tai karhun silmät, jotka toimivat peilinä. Eläimellisyys on myös yksi näyttelyn tulvivista, patoamattomista voimista. Esimerkiksi maalauksessa Aarrekammio on suunnaton porrassali, joka on kuhisevan täynnä epämääräisiä karvaisia eläimiä. Portaita pitkin laskeutuu ihmishahmo eläimen selässä ratsastaen, jota varten odottavat eläimet ovat jättäneet keskelleen ruudulliselle lattialle tilan. Välillä myös ihmiset ottavat kuhisevan, 
Samuli Heimonen: Tulva (2011)hallitsemattoman massan paikan, kuten maalauksessa Toisessa peilissä, jossa ne tungeksivat katselemaan itseään eläinhahmon silmien peilistä. Olisiko tässä kyse jonkinlaisesta kollektiivisen tietoisuuden muutoksesta, alammeko vihdoin olla valmiita kohtaamaan eläimen itsessämme?
Pieni ja pelokas eläin, jänis, joutuu monissa näyttelyn maalauksissa kohtaamaan ja kannattelemaan kaikkein uhkaavimpia tilanteita. Näyttelyn kokoamisen lähtökohtana oli maalaus Tulva. Siinä jänis istuu valtavan pallon vieressä, johon on pakkautunut jotain uhkaavan pyörteilevää, ehkä vettä. Heimonen käsittelee vettä melko samaan tapaan kuin lampaanturkin kiharaisia karvoja, jonka liike on voimallisesta vyörymisestään huolimatta säännöllistä, tiettyjen spiralisoivien lakien mukaan jäsentynyttä. Maalauksessa Meri tämä patoamaton aine kuvataan yksinään, lähimpänä abstraktiota. Vaikutteet Aivazovskilta ja ehkä Turnerilta ovat hyvin sisäistyneitä. Vasta hieman ennen näyttelyn alkua syntyi maalaus Tulvan jälkeen, jossa aaltoilevan valtavan myrskyn aallonharjalla kelluu pieni vene ja sen yläpuolella lintu, toivon merkkinä.
Veturitallin näyttelyn kaikki maalaukset ovat vuodelta 2011, mikä on jo sinällään hämmästyttävää. Näyttelyyn kuuluu yli 50 teosta ja varastoonkin maalauksia on jäänyt vielä koko joukko. Työskentely on tapahtunut miltei toimistomaisella tunnollisuudella ja ehtymättömällä energialla. Vuosi 2011 on merkitsevä toisellakin tasolla: miksi juuri tämän vuoden maalauksissa ovat esillä tulvan, patoamattoman ja esiin vyöryvän teemat, tai toisaalta pieni ja heikko eläin suuren ja pelottavan äärellä? Vaikka olisi kuinka epäpoliittinen ja irrallaan muusta yhteiskunnasta, taiteilijan voi ajatella maalaavan tietynlaista henkistä ajankuvaa. Viime vuonna lähti liikkeelle monia prosesseja, joiden lopullisia seurauksia on vaikea arvioida: arabikevät, Fukushiman ydinonnettomuus, finanssimaailman kriisi… Niiden lopputulokset ovat suurelta osin kiinni meistä itsestämme, ihmisistä. Ihminen on yksi luonnonvoimista, jolla on valta tuhota tai pelastaa.
Samuli Heimonen: Jano (2011)