Luonnoton luonto – Lauri Wuolion Kaikki sarantuva Galleria Fafassa

”kunnesti milloinkin //etteikö mistään mitä sarantua ettei /miltään katoavan kääntöääneen etsittyä // lausua ali ja kaiken eteitse /että silloin ja kunnesti / tästä tänne oli kaikki sarantuvaa”, kuuluu yksi Lauri Wuolion runoteoksen teksteistä. Runokokoelma on osa Kaikki sarantuva –näyttelyä, Wuolion Kuvataideakatemian lopputyötä. Runossa puhuja tuntuu hakevan sanoilla jotain, josta ei saa otetta. Kieliopillisesti säkeet muodostavat loogisia virkkeitä. Niissä on predikaatit, adverbiaalit, predikatiivit ynnä muut paikoillaan, mutta merkitys tuntuu karkaavan jonnekin.

Kaikki sarantuva lähestyy aihettaan, luontoa, kielifilosofisesta näkökulmasta. Näyttelyssä pohditaan luonnon käsitteeseen liittyviä kysymyksiä: Mitä tarkoitamme, kun puhumme luonnosta? Missä luonto on, kun sana ”luonto” lausutaan? Luonnon käsitteen ja varsinaisen luonnon välillä on ero, koska merkitykset ovat kontekstisidonnaisia. Kun siis puhumme luonnosta, puhumme niistä merkityksistä, joita kukin sille antaa – ne voivat poiketa toisistaan suurestikin. Siksi luonto, sen merkitys, aina jossain mielessä katoaa, kun puhumme ”luonnosta”.

Samoin runojen merkitykset rakentuvat kunkin lukijan mielessä – tai pakenevat eri suuntiin aina sen mukaan, mihin kukin tulkitsija niitä jahtaa: ”kiistavasti uivatkaan kaikki sateet / hämärrettyvää eikä esiinkään kuin yhtäältä kohti hiljakseen; // mairtaa eit katseitta vedet ja veräjät / ja eriä vapauksetta murrot kaikkein tärkeimmistä hitaantuen, //eespois, poistaas.”

Wuolion näyttely liikkuu luonnollisuuden, epäluonnollisuuden ja luonnottomuuden käsiteviidakossa. Se kurottuu kohti ”eespois ja poistaas” liikkuvia merkityksiä. Näyttely koostuu runokokoelman lisäksi kuvakollaaseista, äänimaisemasta ja videoteoksesta. Kokonaisuus on itämaisessa minimalistisuudessaan kaunis ja herkkä – mutta samalla kummallinen, puistattavakin.

Näyttelyn herkät kuvat ovat tietokoneella käsiteltyjä valokuvakollaaseja, jotka on tulostettu akvarellipaperille. Jälki on tarkkaa, paitsi kohdissa, joissa muste on hieman levinnyt vesivärin tavoin. Jos ei tietäisi, kuvia saattaisi luulla hyvin tarkoiksi akvarellimaalauksiksi. Aiheissa toistuu luonnollisen ja keinotekoisen ristiriita: kuvissa on luonnollisia elementtejä – oksia, lehtiä, juuria ja maata – mutta ne ovat silti hyvin epäluonnollisia, sillä elementit on koottu ikään kuin symboleiksi, jotka eivät kuitenkaan symboloi mitään. Katsoja päätyy etsimään kuvista merkityksiä, joita ei ole. Puhtaasta luonnon dokumentaatiosta ei silti ole kyse sommittelujen ollessa niin keinotekoisia ja nyrjähtäneitä.

Wuolio, Kaikki sarantuva


Äänimaisemassa on samantyyppinen ristiriitainen suhde luontoon kuin kuvissa. Äänihetket ovat kollaaseja autenttisista ja luonnollisen kaltaisista äänielementeistä. Luuppeja on neljä erimittaista ja ne synnyttävät ”luonnollisen” kuuloista ääntä, suhinoita, rahinoita ja narinoita. Kokonaisuus on kuitenkin outo, luonnoton. Luonnonäänen vaikutelmaa rikkovat myös mikrorytmit, jotka saavat hetkittäisellä säännönmukaisuudellaan äänimaiseman kuulostamaan paikoin musiikilta. Tämä on häiritsevää, sillä musiikin logiikkaa siinä ei kuitenkaan ole.

Näyttelyn videoteos, jossa jonkinlaiset oksista muodostuvat keuhkot hengittävät vuoroin rauhallisesti, vuoroin väkivalloin, saa katsojassa niin ikään aikaan kummallisen olon. Oksakeuhkot astmaattisine narinoineen ja suhinoineen samaan aikaan rauhoittavat ja pelottavat – vähän kuin syysmyrsky, jonka katsominen ja kuunteleminen on sekä nautinnollista että kauheaa. Vaikka teos on epäluonnollinen muiden näyttelyn töiden tavoin, se saa hienosti aikaan saman ristiriitaisen tunteen, jonka ihminen luonnon äärellä kokee: olemme osa luontoa ja samalla hyvin kaukana siitä.

Galleriaan on eristetty näyttelystä pikkuruinen tila, jonka perällä on valokuva maljakossa olevista oksista, ikään kuin muistuttamassa, että oikeaakin luontoa on jossain – vaikka sitten luonnosta leikattuna ja maljakkoon aseteltuna. Siitä huolimatta, että näyttelyn suhde luontoon on kovin käsitteellinen, se herkistää kuuntelemaan ja tarkkailemaan. Ainakin minun teki mieli galleriasta poistuttuani jäädä matkalle katselemaan puita ja oksia kaikessa rauhassa. Niillä kun ei ole muuta merkitystä kuin ne itse: puut ja oksat.

Näyttely on auki 3.10. saakka.