7.12.2006 Pirkko Holmberg
”Hymyilevät rannat – I.K. Inhan luonnon hurmaus ja melankolia” -näyttely avoinna Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla 7.1.2007 asti. Tarvaspään Akseli Gallen-Kallelan museon näyttely ”Unelma maisemasta, I.K. Inha” 28.1.2007 asti.
Pääkaupunkiseudulla on yhtaikaa meneillään kaksi näyttelyä kirjailija, valokuvaaja ja sanomalehtimies I.K. Inhan (1865-1930) luontovalokuvista. Gallen-Kallela-museon näyttelyssä painottuu tunnettu kansatieteellinen kuvasto sekä maiseman muutos Inhan ajoista nykypäivään. Nykytekniikalla tehtyjen uusien vedosten pitäisi tehdä kuvatuille aiheille oikeutta uudella tavalla.
Valokuvataiteen museon näyttely Kaapelitehtaalla Hymyilevät rannat -I.K. Inhan luonnon hurmaus ja melankolia sen sijaan esittelee Inhan alkuperäisvedoksia osin restauroituina ja erilaisten luonnon ja maiseman kokemista jäsentävien teemojen mukaan ryhmiteltynä. Viimeksi mainitun näyttelyn yhteydessä on julkaistu Kati Lintosen samanniminen kirja, jota käytän tässä tekstissä matkaoppaana perehtyessäni Inhan maailmaan sekä luonnon kokemisen ongelmaan.
Mitä Kaapelitehtaan näyttelyyn tulee, keskivertokävijälle syntyy ehkä mielikuva dokumenttinäyttelystä, joka koostuu pienistä mustavalkovedoksista, vitriinin laitetuista kirjeistä, vuosisadan vaihteen valokuvausteknisistä välineistä ja muista dokumenteista. Asenteesta riippuen taskuun ei välttämättä jää muuta kuin vaikutelmia vanhan taiteen haukotuttavasta kauneudesta tai -vielä pahempaa – historianäyttelyiden pölyisestä raporttimaisuudesta.
Onnistuin kuitenkin käymään näyttelyssä avoimen ja kiinnostuneen asenteen vallassa. Kati Lintosen kirja auttaa sukeltamaan valokuvanäyttelyn pettävän pintavaikutelman alle. Siinä taustoitetaan Inhan tuotantoa ja hänen luontosuhdettaan erilaisten luonnonfilosofisten suuntausten pohjalta. Kiinnostusta herättää tietysti myös luonnosta puhuminen, onhan se nykykeskustelussa kuuma aihe. Pelkästä ympäristönsuojelun asiasta luonto on muuttunut taas vakavamielisen filosofisen keskustelun kohteeksi, mm. sen edustamien henkisten ja tunnearvojen takia.
Lintosen kirja on kirjoitettu pohdiskelevaan ja asiallisen proosalliseen tyyliin, joka hieman laskee lukijan intoa, mutta toimii pääosin tehtävässään. Maahengen kustantaman kirjan ulkoasu vaikuttaa hivenen halvalta ja katalogimaiselta, vaikka valokuvareproduktiot ovatkin laadukkaita. Hillitysti jugendtyylittelevän kirjaimiston valinta kanteen ja otsikoihin luo jotenkin pysähtyneen ja idyllisen -siis etäännyttävän – vaikutelman. I. K. Inha oli toki aikansa lapsi, mutta hänen persoonassaan oli paljon sellaista, joka ei suostu pysähtymään historian painon alle, vaan aaltoaa ja elää edelleen.
Maalaustaiteessa kansallisromanttinen kuvaustapa on vaikuttanut stereotyyppisiin mielikuviin Suomen maisemista. Maisemamaalauksen konventioiden vaikutus näkyy myös Inhan valokuvissa. Silti maisemat näyttäytyvät niissä jollakin tapaa ”todempina” kuin maalauksissa. Valokuvan äärellä korostuu dokumentoinnin mielikuva: tämän olisimme itse voineet nähdä, jos olisimme olleet paikan päällä. Saamme aavistuksen tuoksuista, tuulenvireestä, luonnossa liikkumisen kineettisestä kokemuksesta. Kuten Lintonen mainitsee, valokuva kiinnosti Inhaa itseäänkin enemmän suhteellisen todenmukaisena näkymien välittäjänä kuin teknisessä mielessä.
Valokuva on valinnan taidetta. Taiteilijan panos valokuvassa on ennen kaikkea valittu näkökulma todellisiin tapahtumiin ja asioihin. Jos taiteilija pystyy sukeltamaan kohteensa sisään ja peräti sulautumaan siihen, hän pystyy teoksensa kautta kenties tekemään saman mahdolliseksi myös katsojalle. Tästä näkökulmasta I.K. Inha on nähtävä meille korvaamattomana kävelyttäjänä suomalaisen luonnon ihmeiden äärelle, sillä näitä ihmeitä ei voi enää tällaisenaan nähdä. Tämän lisäksi Inha on loistava kirjoittaja, joka kykenee herättämään maiseman eloon teksteissään.
Inhan monitahoinen ja elävä luontosuhde ja elämänasenne, joka ei suostunut kangistumaan yhteen romantisoituun kaavaan, on hedelmällistä tarkasteltavaa. Ensimmäisillä valokuvausretkillään 1800-luvun lopulla Inhallakin oli kansallisromanttinen käsitys luonnosta kansanrunojen innoittajana ja tarujen tyyssijana. Varsinkin tyyni järvenpinta auringon kimalluksessa – nykypäivänä niin kulutettu aihe – kykeni tuottamaan hänessä eräänlaisen huippuelämyksen. Syrjäisillä korpimailla hän kuitenkin törmäsi toisenlaiseen luontoon, jota vastaan lohduttomasti taistellen raatajan on hankittava leipänsä.
Jokaisessa tasavertaisessa suhteessa, myös luontosuhteessa, on kohdattava toisen osapuolen valo- ja varjopuolet. Inhalla etäinen ihailun tai kauhistelun mielikuva täydentyy vielä myöhemmin tunteella ympäristön rakastavasta huolenpidosta, minkä myötä luontokäsitys vapautuu osittain subjektiivisesti arvottuneesta hyvä-paha-asetelmasta. Tästä huolimatta Inhalla säilyy eräänlainen koskemattoman alkuluonnon ihanne, jonka teollistuminen ja tekniikka uhkaa peittää alleen. Inha kirjoittaa:
”Vasta laajassa erämaassa luonnon runoelma saa täyden kauneutensa. Erämaassa eivät häiritse ihmisen työt, eivät viljelykset, ainoastaan metsä seisoo rannalla virran voimatekojen todistajana, humisten suvantopaikoissa jatkoa koskien pauhaamaan säveleeseen. (Inha 1909, Suomen maisemia. Lintonen, 60)”
Inhan mukaan menneisyyden alkuperäisen ja koskemattoman luonnon mielikuvat ovat korvaamattomia etenkin taiteilijoille. Hän oli epäileväinen sen suhteen, että luonnosta vieraantunut ja sitä tuhoava nykyihminen saisi ”omista töistään ja kanssaihmisistään täyden korvauksen siitä, mitä hän on henkisiä arvoja menettänyt”(s.58). Luonnon henkistynyt näkeminen tuntuikin olevan Inhan kokemisen ytimessä, tässä hän asettuu panteismin ja aikansa muiden henkisten suuntausten yhteyteen ja vertautuu luontonäkemykseltään H.D. Thoreauhon ja R.W. Emersoniin. Silti on huomattava luonnon asema suomalaisessa perinteessä, jossa sitä on lähes katkeamatta pidetty olemukseltaan henkisenä ja ihmistä voimistuttavana pakopaikkana.
Edempänä Lintonen käsittelee Inhan luontokuvaa yhä monitahoisemmin. Esimerkiksi puut olivat Inhalle toisaalta luonnon pyhäkön pylväistöä ja toisaalta itsenäisiä henkisiä olemuksia, mikä välittyy varsinkin valokuvissa Karjalohjan Puujärven vanhoista jyhkeistä tammista. Vesi oli moniulotteinen elementti, jonka ääreen Inha yhä uudestaan palasi voimaa saadakseen. Lintosen kirjaan villin ja raivoavan, tyynen ja unelmoivan sekä melankolisen ja kuolemaan kutsuvan veden arkkityypit lainataan Gaston Bachelardilta, joka oli osin Inhan aikalainen. Luonnon elollisuuden ja hurmion kokeminen yhdistää Bachelardia ja Inhaa, vaikka he muuten ovat hyvin erilaisia.
Inha oli herkkä ja loppuvaiheessaan synkkyyteen ja erakoitumiseen taipuvainen. Kuitenkin hän oli myös tinkimätön taiteilijasielu, joka Schillerin leikkivän ihmisen tavoin tekee mitä haluaa, mutta tietää mitä tekee. Juurettoman nomadin tavoin Inha vapautui lopulta paikkasidonnaisuudesta ja sulautui kaikilla aisteillaan monenlaisiin luonnonympäristöihin, minkä vertailukohdaksi Lintonen nostaa kirjassaan Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologian.
Inha muuntui kansallismaisemien kuvaajasta ihmisyyden yksilölliseksi pohtijaksi, mille tyynen metsälammen mustuus ja melankolia oli yksi heijastuspinta. Luonto merkitsi ihmissuhteissaan pettyneelle Inhalle lopulta kaikkea, ainoaa elämänkumppania, mikä eroaa varsin paljon Bachelardin pääosin onnellisesta ja unelmoivasta luontosuhteesta. Inhan sanoin:
”Pienen virran rannalla istuin joskus iltahämyssä ja katsoin kaihomielellä, kuinka jääpaarteet kasvoivat yhä enemmän toisiaan kohti, kunnes lopulta tapasivat toisensa ja virta lunta selkäänsä saatuaan vain salatulla solinallaan ilmaisi itsensä.(Inha 1925, Suomen maisemia, Lintonen, 118)”
Veden eri arkkityypit ovat yhteydessä luonnon sieluttuneeseen kokemiseen, joka on läsnä myös nykypäivän syväekologiassa. Henryk Skolimowskin mukaan luonnon vähäisimmätkin osaset ovat merkittäviä ja voivat johtaa kokonaisuuden henkistyneeseen käsittämiseen. Aloin pohtia, missä yhteydessä tämä näkemys mahtaa olla siihen, että nykyaikaisessa luontovalokuvauksessa korostuvat ennen muuta pienet yksityiskohdat, kun taas maisemien kuvaaminen tuntuu liian itsestään selvältä ja kuluneelta. Inha kuvasi sekä maisemia että niiden merkityksellisiä yksityiskohtia.
Myös hänen maisemakuvansa ovat eläviä ja kiinnostavia. Maisemamaalauksen perinteestä poiketen ne ovat epäikkunamaisia ja joskus rauhattomiakin. Tähän on syynä osin se, ettei ihmisen rakentama infrastruktuuri ollut tuolloin päässyt rikkomaan ja häiritsemään luonnonkuvan eheyttä ja suuruutta siinä määrin kuin nykyisin.
Onko kuitenkin myös niin, että kokemukseltaan pirstoutuneelta nykyihmiseltä puuttuu täysipainoinen kokonaisuuksien taju? Luontoon mennään edelleen hakemaan voimaa, jota se silmittömän raiskauksen jäljiltä ja tappavan kiireen takia enää harvoin kykenee antamaan. Syvällisen kokemuksen toinen osapuoli eli oma itse usein unohdetaan, ja elämälle haetaan mielekkyyttä ulkoa käsin, täysin ulkomaailman armoilla. Sisäisesti mielekäs näkeminen ei ole niin altista muodin vaihteluille, minkä takia Inhan luontokuvat ovat mielestäni ajankohtaisia vielä tänäänkin.