Miten voisi luottaa tulevaisuuteen? Jo pelkkä arki voi tuntua kiperältä, mutta lähestyvien vaalien myötä läppärin näyttö täyttyy suurista tulevaisuusuhista. Maailmantalous heilahtelee ja eriarvoisuus kasvaa. Ilmasto muuttuu ja muovi valtaa meret. Vanhukset jäävät heitteille ja kaatunut hallitus uhriutuu. Sivistystä väheksytään ja rasismia lietsotaan.
Häämöttääkö horisontissa ikuinen marraskuu? Mihin tässä voi pieni humanisti enää luottaa?
Talous
Ensiksi vastassa ovat talouden tiukat faktat. Nehän ne säätelevät raamit ja lyövät tahdin. Vai onko näin? Kenties talous ei olekaan pelkkä ihmisiä pyörittelevä ja kalkyloiva mekanismi. Talouskin perustuu luottoon. Raha luodaan aina velaksi, tietynlaiseksi tulevaisuudelliseksi varaukseksi tai jännitteeksi, jonka korkoelementti saa aikaan taloudellista toimeliaisuutta ja talouskasvua. Jos ei ole realistista luottamusta tulevaan, ei myöskään oteta luottoa, velkaa tai lainaa. Tässä mielessä talouden takana ovatkin luottamusta luovat performatiivit ja niiden sosiaalinen uusintaminen diskursseissa. Talousmekanismit ovat kaikessa omalakisuudessaankin tuon luottamuksen rajallisia ja mitattavia ilmentymiä. Myös talousfaktojen ”kovuus” tarkoittaa lujaa luotettavuutta, eikä sitä siten ole kuin luottamusdiskurssin sisällä. Raaka-aine, työ, julkiset instituutiot ja kilpailun lainalaisuudet kietoutuvat osavuosikatsauksiin, valtion luottoluokitukseen, rahoitusjohdannaisiin ja spekulaatioon sekä edelleen medianäkyvyyteen, lobbaukseen, kulutusmarkkinointiin ja kansalaisten tulevaisuusnäkymiin.
Miten luottamusdiskurssi sitten käyttäytyy? Tunnetusti yksi tapa päteä valtioiden keskinäisessä kilpailussa on harjoittaa ”talouskuria”. Se luo luottamusta rahoitusmarkkinoilla, EU:ssa ja muilla areenoilla. Samalla kotimarkkinoiden ostovoima kuitenkin kaventuu ja sen myötä myös markkinoiden innovoiva tuoteparantelukilpailu, joten talouskuria ”tarvitaan” lisää ja yliopistoa – sekä tiedettä itseäänkin – aletaan näivettää innovaatiotehtaaksi. Ilmeinen noidankehämäisyys ei herätä luottamusta kansantalouden kokonaiskierrossa. Eikä se, että näin tulevaisuusluottamusta aivan suoraan siirretään niin pienituloisilta kuin sivistykseltäkin finanssisektorille.
Joka tapauksessa monien henkilökohtainen tulevaisuusluottamus romahtaa, kun rahat eivät enää riitä siihen vähänkään, mihin oli totuttu. Vastoin usein esiintyvää käsitystä taloudellinen eriarvoistuminen ei tapahdu jatkumolla, jossa lisäyritteliäisyys kohentaisi elinoloja lähes aina, vain joitakin kannustinloukkuja lukuun ottamatta. Eriarvoistuminen tarkoittaa viime kädessä koko kannustavan jatkumon katkeamista. Katkoksen nurjemmalla puolella vallitsee toivottomuus ja kaoottinen turbulenssi. Pohjalla tuulee. Vaikka toimeentulo olisikin turvattu eikä oltaisi täysin syrjäytyneitä, ei kuitenkaan ole luotettavia keinoja osallistua nykyisen kaltaiseen tieto-, verkostoitumis- ja pätevöitymisyhteiskuntaan, ei keinoja päästä jaloilleen tai ryhdistäytyä, kouluttautua uudelleen, hankkia meriittejä tai solmia suhteita.
Lisäeriarvoistamisen logiikka saattaa näyttää kannustavalta tai jopa moraaliselta katkoksen paremmalla puolella. Katkoksen toisella puolella se kuitenkin vain karsii loputkin toiveet elämänhallinnasta ja -mielekkyydestä sekä omalla tarmokkuudella pärjäämisestä. Katkoksen paremmalla puolella taas tulevaisuusluottamuksen diskurssi uusintaa ja oikeuttaa itseään syyllistämällä toista puolta saamattomuudesta eikä tajua kannustinjatkumon tyystin katkenneen. Vastakkainasettelu syvenee.
Tarinat
Vastakkainasettelu myös monistuu ja silmikoituu. Kun globaali talous jyllää eikä maailmanhistorian metanarratiiveihin voi enää luottaa, oikeistopopulismi tarjoutuu vaihtoehdoksi. Se saa kohdeyleisönsä luottamaan siihen, että he ovat jo oikeassa kaikkine ennakkoluuloineen eikä tulevaisuutta saa siksi muuttaa, jotta se olisi luotettava. Siten oikeistopopulismi, jos mikä, keskittyy pelkästään identiteettipolitiikkaan, kuvitteellisen ”itsen” pitämiseen itsenä. Se tarjoaa alkuperämyytin heteroautoilijoiden kalpeasta ja karnivorisesta ”kansasta”, jolle ”muut” ihmiset ovat ilmentymiä todellisuuden monimutkaistumisesta, tuon alkuperätarinan horjumisesta ja siten uhasta.
Alkuperämyytin tärkein ominaisuus on se, että se on hyppy siihen, että jokin ”alkuperä” ylipäätään voi jäsentää historiaa. Hyppyyn osallistuminen luo illuusion oman elämän historiallisesta merkittävyydestä. Eikä mikään argumentti tai fakta horjuta tätä myyttiä, vaan vain todistaa, että ”muut yrittävät viedä meiltä” alkuperäisen identiteetin esimerkiksi kaavailemalla 2030-luvulle uusien polttomoottoriautojen myymisen rajoitusta tai käsittelemällä turvapaikkahakemuksia yksilöllisesti. Tällöin kielen ja keskustelun logiikka muuttuu. Rationaalinen, faktaperusteinen tai argumentteja itsekriittisesti analysoiva ja diskursseja purkava dialogi ei pure alkuperämyytin siilipuolustukseen. Kun oikeistopopulistin tekemät muukalaisvastaiset esitykset osoitetaan kerta toisensa jälkeen oikeusvaltioon sopimattomiksi – tai jopa silkaksi omien kannattajien huijaamiseksi toteuttamiskelvottomilla ehdotuksilla – tämä ei vie populistia korjaamaan niitä tai luopumaan niistä. Päinvastoin, vihan tyydyttymättömyys vain suututtaa lisää vastakkainasetteluun jo identifioituneita kannattajia ja ylläpitää populistin suosiota ikiliikkujan tavoin. Kaikki kohdattu kritiikki käännetään ”muiden” vastustukseksi.
Kieli on tällöin enää identiteettimyytin ylläpitoa ja sen luotettavuuden takaamista – ja siksi se hokee stereotypioita ja sitä, että ”asioista” ei saisi muka puhua. Samalla se, talousoikeiston esimerkkiä seuraten, kovertaa sivistys- ja kulttuuriperinnön, vanhusten ja lasten puolustamisen ja taloudellisen tulevaisuusluottamuksen pelkäksi itsensä ylläpidon rekvisiitaksi. Propaganda on itsensä päämäärä. Se asettaa myyttisen alkuperän voimaan ja määrittää näin historian muodon ylipäätään, ja samalla se alkaa itse päteä tuon alkuperän täyttymyksenä. Populistinen propaganda todistaa itsensä ja omat ajatuskulkunsa luotettaviksi ohittamalla kriittisen argumentaation ja loikkaamalla sanoista sanatekoihin, vihapuheeseen ja vähemmistöjen oikeuksia polkeviin lakiesityksiin, jotta ei olisi enää paluuta pois vastakkainasettelusta – ja jotta poloinen ”me” olisi itsen luottomies myös tulevaisuudessa.
Puhutaan ”totuuden jälkeisestä ajasta”, mutta nimitys ei ole kovin osuva. Paremminkin yhteiskunnallisen keskustelun kielestä on oikeistopopulismissa tullut epäkeskustelua, pelkkä identiteettiluottamusta tyhjästä tekevien performatiivien ryöppy. Tämä käsitteiden kilpailutus sopii muunkin oikeiston rakenteille. Kansa-identiteettiin keskittyminen sallii vallitsevien talousdiskurssien muuttumattomuuden. Sekä taloudellista tulevaisuusluottamusta että kansallista alkuperää konstruoidaan siten, että maalataan kuva niitä nakertavista ”vapaamatkustajista”. Vaikka oikeistopopulismi tulee luultavasti tyrehtymään omaan tyhjään vastakkainasetteluunsa ja me-hengen fraktioitumiseen historiallisen merkittävyyden tavoittelussaan, sen kielellinen vaikutus on kuitenkin tässä suhteessa laajempi ja vahvistuu edelleen sosiaalisen median ohipuhumiskulttuurissa.
Samaan aikaan tarjolla olisi historiallisesti merkittävä tarina: ilmastonmuutos ja planeetan ekosysteemin rajat. Tarina ei kuitenkaan herätä kipeästi kaivattua tulevaisuusluottamusta, vaan maalaa apokalyptisen uhan. Niinpä talousrakenteet osoittavat kykenemättömyytensä ottaa sitä vastaan. Nyt talousdiskurssi muistaa ostovoiman ja sysääkin vastuun kuluttajille tai valtiolle – tai aina joillekin toisille valtioille – koska talouskilpailun ”realiteetit” eivät voi sitä kantaa tai, tarkemmin sanottuna, koska ei ole kansainvälistä julkista valtaa, joka sanelisi reunaehdot talouskilpailulle.
Ilmastonmuutoksen torjuminen on myös uhka vastakkainasetteluun nojaavalle identiteetille ja sen luotettavuudelle. Siksi populismi keksii ”fillarikommunistit” ja tuulivoimaloiden infraäänessä räjähtävät lepakot sekä ”autojen kuulumisen teille” ja ilmastoskeptismin. Suomalaisuus ei olekaan suoraselkäistä vastuunkantoa, vaan nyt Suomi on liian pieni eikä voi muuttaa mitään. Siksi ehdotetaan, että muut maat toimivat ”ensin” tai että ei ole oikein maksattaa nykyisellä sukupolvella tulevaisuuden uhkien torjuntaa, koska ”meille” se tulee teknologia- ja taloususkon mukaan kalliimmaksi kuin heille. Eikä paljon auta, vaikka esitettäisiin kriittinen kysymys: ”Oletko valmis pistämään pääsi pantiksi teknologiauskon tai ilmastoskeptismin puolesta, ja jos et, miksi sitten pistät pantiksi lastesi tai lastenlastesi päät?” Samoin ne, jotka vaativat vahvempaa oikeutta kieltäytyä ympäristön tulevaisuutta välillisesti tuhoavasta työstä – tai vaikka vain vanhuksia huijaavasta puhelinmyynnistä tai aliresursoidusta hoitotyöstä – leimataan työnvieroksujiksi ja kysytään, mistä rahat. Unohdetaan, että raha oli jo luottoa ja velkaa lapsille, vanhuksille ja ympäristölle ja omiaan toimimaan tulevaisuuteen sijoittamisena, mikä ei ole pois ”meiltä”.
Taide
Myös tulevat vaalit mittaavat luottamusta. Niissä ei ensi sijassa valita ehdokasta, puoluetta, arvoja tai aatetta vaan kieli. Kun kieli on se, jolla joka tapauksessa tartutaan historiaan ja performoidaan luottamusta tulevaisuuteen, on kysyttävä, mikä kieli valitaan. Valitaanko se kieli – tai, logiikka, diskurssi, ajattelutyyli – joka ylipäätään avautuu globaaleille ongelmille ja ratkoo niitä demokraattisessa argumentaatiossa ja tarvittaessa haastaen vallitsevan puheenparren logiikan? Vai se, joka vain ylläpitää omaa alkuperämyyttiään? Vai se, joka keskittyy repimään tulevaisuusluottamuksen riekaleita äänestäjiltä luotonantajille?
Taiteelle ja sivistykselle kieli ei ole valmis eikä pelkkä kommunikaatioväline. Jokainen taideteos on aina myös sen uudelleen rakentamista, että on ylipäätään olemassa keskustelu tai esitys. Vaikka taide ammentaa perinteestä, se ei käytä tai kuluta sitä. Se on vasta avautumassa nykyhetken historialliselle ammottavuudelle ja tulevaisuudelle. Sivistykselle ja taiteelle kieli on oikeudenmukaisuuden ja kohtalon näyttämö, joka on vasta rakenteilla ja ratkottavana. Tai: vain sivistys on itsessään tulevaisuuden luottamuksen kieltä – ja sellaisena ihmisryhmiä vastakkain asettelemattoman luottamuksen performatiivi, pro-vokaatio kaikkien puolesta. Muut ovat halpoja kopioita ja bulkkitavaraa, plagioituja paikkausyrityksiä ja trollaavia väistöliikkeitä – ja aina kriisissä.
Siksi taide, filosofia tai klassinen akateeminen sivistyskin sinänsä on ”vasemmistolaista”. Tai siksi ne näyttävät siltä vallitsevaa puheenvyöryä vasten, koska niiden tehtävänä on omassa toiminnassaan tuoda ilmi, miten kaikki keskustelu on rakentunut. Valtarakenteet eivät kuitenkaan näe asiaa näin, vaan kysyvät toisinaan, esimerkiksi Matti Apusen suulla, miksi taide on vasemmistolaista tai miksei oikeistolaista taidetta ole kovin paljon, ja etsivät tälle sitten syytä taideinstituutioista, mediasta tai taiteilijan poliittisista näkemyksistä. Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi meillä ei esiinny kapitalistien massamielenosoituksia. Tai vastata, että onhan meillä oikeistolaista taidetta vaikka kuinka paljon, mutta sitä kutsutaan ”kuluttajamarkkinoinniksi”.
Vallitsevien diskurssien uusintaessa itseään sivistys saa osakseen muutakin epäluuloa. Se vaikuttaa tuottamattomalta tai käsittämättömältä, sopimattomalta kilpailurakenteisiin ja identiteetin ylläpitoon. Vedotaan siihen, että ensin pitää tienata rahat ”meille” ennen kuin on ”varaa” sivistykseen. Tai, mikä vielä naurettavampaa, nationalistisen identiteettipaniikin vallassa tongitaan maatuneita entartete Kunst -kaikuja ja tuomitaan moderni ja postmoderni taide.
Kuitenkin kaikki tietävät salaa totuuden. Vain sivistykseen voi luottaa.
Teksti: Marko Gylén
Kuvat: Wikimedia Commons
Kirjallisuutta:
Heidegger, Martin. Taideteoksen alkuperä. Suomennos ja alkusanat Hannu Sivenius. 2. painos. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide, 1996.
Lacoue-Labarthe, Philippe & Nancy, Jean-Luc. Natsimyytti. Suomentanut Merja Hintsa ja Janne Porttikivi. Jälkisanat Janne Porttikivi ja Tuomas Nevanlinna. Helsinki: Tutkijaliitto, 2002.
Marazzi, Christian. Pääoma ja kieli. Uudesta taloudesta sotatalouteen. Suomentanut Riitta Kyllönen. Helsinki: Tutkijaliitto 2016.
Viren, Eetu. Raha ja työvoima. Tutkimus rahasta yhteiskunnallisena suhteena, sen voimasta ja vaikutuksista työvoiman luokkakokoonpanoon. Helsinki: Tutkijaliitto 2018.