3.3.2010 Pirkko Holmberg
“Piirrän viivan itselleni” – kahdeksan ruotsalaistaiteilijaa Aboa Vetus & Ars Novassa Turussa 12.2.-25.4.2010
Carin Ellberg: Spanish TreeKevään kuvataidekohu tuli, ja meni helpotuksen huokausten säestämänä. Sen kestäessä löysin onneksi jotain, joka vaikuttaisi olevan näennäisen kaukana Helsingin ‘saastaisesta’ taide-elämästä. Taidemaalari Mari Rantanen on kuratoinut Turun Ars Novaan näyttelyn ruotsalaisten nykytaiteilijoiden töistä. Osa taiteilijoista, Maria Bajt, Jenny Granlund, Susanne Vollmer ja Nanna de Wilde ovat Mari Rantasen entisiä oppilaita Tukholman taideakatemiassa. Vanhempaa polvea edustavat Carin Ellberg, Monica Höll, Sonja Larsson ja Anne Thulin, jotka ovat jo pidemmän uran tehneitä taiteilijoita ja ruotsalaisen nykytaiteen vakiintuneita nimiä.
Näyttelyn taiteilijoita yhdistäväksi tekijäksi on valikoitunut viivan käyttö, sekä piirrettynä että materiaalisena. Toinen selkeimmin näkyvä yhdistävä tekijä on se, että kaikki taiteilijat ovat naisia. Sekään ei liene pelkkä sattuma. Eikö naiseus stereotyyppisesti liitetä orgaanisesti kiemurtelevaan viivankäyttöön, oli se sitten kynällä piirrettyä tai sukkahousuista rakennettua, kuten Carin Ellbergin seinälle tekemässä puumaisessa figuurissa? Feminististä tai sukupuolipoliittista sanomaa näyttelyn teokset eivät kuitenkaan näytä julistavan. Lähimpänä tätä ovat ehkä Nanna de Wilden esinekoosteiden pohjalta tekemät lyijykynäpiirrokset, joissa esimerkiksi huonekalut ja mallinukkien jalat on yhdistetty epäsovinnaisiksi kokonaisuuksiksi. Kaksimielisyydellä ja piilomerkityksillä pelaaminen on tässäkin tapauksessa melko kilttiä. Mahdollisesti alkuperäiset esinekoosteet olisivat olleet piirroksia kiinnostavampaa katsottavaa.
Nanna De Wilde: Piiska
Näyttelyn antama kuva ruotsalaisesta nykytaiteesta on melko harmiton ja keveä. Näillä naistaiteilijoilla ei tuntuisi olevan suurempaa näyttämisen tarvetta. Piirtämisen suora toiminta ja helppous korostuu. Carin Ellbergin piirtämät sarjakuvamaiset hahmot laskeutuvat arkipäiväisen tuttavalliselle tasolle, ehkä jopa katsojaa alemmas, pelkkinä karikatyyreina tai symboleina edustamistaan ihmisistä. Monica Höllin puoliabstraktit piirrokset, joita on väritetty pakkomielteisen ahkerasti pinkillä tussilla, saivat kysymään, onko helppous aina hyvästä. Teknisesti sinänsä varmojen piirrosten pinkkiys alkoi jo puuduttaa. Pinkkejä alleviivaustusseja saa kyllä kaupasta, mutta pitääkö niitä silti käyttää?
Näyttelyssä näkyy karkeasti ottaen kaksi viivankäytön suuntausta, joista toinen on vapaamuotoinen ja orgaaninen, kun taas toinen, kurinalainen, geometrinen koristeellisuus on myös Mari Rantasen omien teosten tavaramerkki. Halutessaan Jenny Granlundin töissä voisi siis olla näkevinään opettajalta saatuja vaikutteita. Osa Granlundin suurikokoisten teosten pinnasta on päällystetty äärimmäisen huolellisesti alumiinifoliolla tai arabeskimaisella koristeverkostolla, mikä on halitusti yhdistetty ekspressiiviseksi söhertämiseksi vapautettuun lyijykynän käyttöön.
Jenny Granlund: Toivon että minulla olisi puutarha
Maria Bajt on peittänyt yhden huoneen seinät mm. kaukomaiden käsityöläisiltä saamillaan vaikutteilla. Eksoottinen täyteys oli saavutettu ainoastaan yhden seinän viidakkonäkymässä, muuten seinät oli päällystetty abstrakteilla kuvioilla, joista sai vaikutelman tapettimallikokeiluista. Siirtymät psykedeelisyyden ja esittävyyden välillä olisi voinut tehdä johdonmukaisemminkin. Geometrisuus saavuttaa jo konemaisen täydellisyyden Sonja Larssonin pleksille vedostamissa kuvioissa, jotka ovat kieltämättä kauniita.
Susanne Vollmer maalaa
Piirtämisen helppous saattoi olla myös näennäistä. Susanne Vollmer oli maalannut tussilla seinälle kasvimaisen orgaanisen ja kiemurtelevan teoksen One of us is Brian, joka seurasi luonnonlakien sijasta aivan omia lakejaan. Myötätunto heräsi, sillä viikkokausien vaivannäön tulos tulee näyttelyn jälkeen päälle maalatuksi. Anne Thulinin Harmaa-sarjassa erilaiset zeniläisen pelkistetyt viivat, muodot ja hahmot kertovat omaa tarinaansa pienikokoisella paperilla, johon on hierottu harmaata pigmenttiä. Lähempää katsoessa huomaa, etteivät muodot olekaan piirrettyjä vaan paperiin leikattuja; valkoiseksi jätettyjä tai pigmentin mustaamia tekijän harkinnan mukaan. Thulinin työt ovat tunnelmaltaan keskittyneitä ja pienuudestaan huolimatta näyttelyn vahvinta antia.