13.8.2011 Sini Mononen
Cantell, Saara (2011) Timantiksi tiivistetty – Kerronnalliset strategiat fiktiivisessä lyhytelokuvassa. Helsinki: Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu.
Saara Cantellin taiteen tohtorin väitöskirja Timantiksi tiivistetty – kerronnalliset strategiat fiktiivisessä lyhytelokuvassa tarkastettiin Aalto-yliopiston Sampo-salissa toukokuussa 2011. Vastaväittäjänä toimi Oulun yliopiston Elokuvatutkimuksen lehtori Kimmo Laine. Väitöksen kirjallisessa osassa Cantell tarkasteli fiktiivisen lyhytelokuvan kerronnallisia strategioita. Taiteellinen osuus koostui viidestä lyhytelokuvasta: Diagnoosi (2002), Potretti (2003), Mahdollisuus (2004), Tiistai, päivävuoro (2004) sekä Vaihtoehto (2009). Näistä viimeinen jäi demoksi, eikä koskaan valmistunut.
Ilmaisun kaikki spektrit
Saara Cantell tunnetaan lyhytelokuvan ohjaajana – väitöstyössään hän etsii vastausta lyhytelokuvan parhaan kerronnallisen strategian löytämiseen. Tavoitteena on osoittaa, että lyhytelokuva ei ole vain harjoitustyö matkalla pitkään elokuvaan. Päinvastoin, kyseessä on elokuvanteon kuningaslaji. Lyhyt elokuva ei anna anteeksi erehdyksiä. Parhaimmillaan se onnistuu ilmaisemaan pienessä hetkessä suuria asioita. Lyhytelokuvat ovat ”tiiviiksi puristettuja, kirkkaiksi hiottuja timantteja, joiden sivut heijastavat ympärilleen häkellyttävän määrän sateenkaaren värejä.” Cantellin väitöstyössä on luettavissa taiteilijan vilpitön halu nostaa lyhytelokuva audiovisuaalisen taiteen marginaalista keskiöön.
Cantellin väitöstyötä lukiessa huomio kiinnittyy kielikuvien runsauteen. Cantell viljelee tekstissä runsaasti metaforia. Hän lähestyy aihettaan usein kuvaillen ja vertausten kautta eri puolilta katsellen. Kirjoitustyylin poikkeavuus sai väitöstilaisuudessa Kimmo Laineelta kiitosta. Kirjoittajan henkilökohtainen ja osin subjektiivinenkin ote tekee pesäeroa perinteiseen tieteelliseen taiteiden tutkimukseen. Cantellin työn yhtenä ansiona voidaankin pitää sen rikasta kieltä, joka korostaa taiteellista työskentelyä tarkastelevan tutkimuksen luonnetta.
QUT:n (Queensland University of Technology) taideteollisen tiedekunnan professori Brad Haseman on kuvannut taiteellisten väitöstöiden työskentelymallia ”syklinä, jossa muutoksen suunnittelua seuraa toiminta ja toimintaa prosessin ja muutosten seurausten tarkkailu.” (Barret & Bolt, 2009) Metodin vahvuus on prosessien paljastamisessa: se laajentaa kirjallisen kuvauksen avulla perinteisen kisälli-oppipoika -metodin laajemmalle oppijakunnalle.
Metafora, runo ja vitsi
Cantell tarkastelee lyhytelokuvan määritelmää aluksi kansainvälisten lyhytelokuvafestivaalien kriteereillä. Lyhytelokuvan ajallinen kesto vaihtelee festivaalikohtaisesti alle 15 minuutista 60 minuuttiin. Cantell päätyy tarkoittamaan lyhytelokuvalla ”alle viidentoista minuutin mittaisista fiktiivisistä lyhytelokuvista, joihin sisällytän niin näytellyt, animoidut, kokeelliset kuin puhtaan tarinallisetkin, kaikille eri formaateille tehdyt lyhytelokuvat”.
Cantell päätyy 15 minuutin pituusrajoitukseen Richard Raskinin ja Maya Derenin tukemana. Päätös perustuu havaintoon elokuvan ”intensiteetistä”. Yli 15 minuuttinen elokuva alkaa muistuttaa liikaa pitkän elokuvan kerronnallisia strategioita. Fiktiivisen lyhytelokuvan rajaukseen Cantell päätyy niin ikään tekijyyden kautta. Dokumenttielokuvat rajataan pois Cantellin oman tekijähistorian vuoksi fiktioiden ohjaajana. Fiktion laajaa kenttää Cantell ei juurikaan problematisoi.
Fiktiivisen lyhytelokuvan kerronnallisille strategioille Cantell hahmottelee kolme kategoriaa: 1) vitsirakenteinen lyhytelokuva tarjoaa lopussa yllättävän käänteen, 2) runorakenteinen nojaa assosiaatioihin ja 3) metafora-rakenteinen lyhytelokuva operoi merkitysten siirtymillä. Käytännössä kaikki kolme ovat vain suuntaa antavia määritelmiä. Yhdestä lyhytelokuvasta voidaan löytää kaikkia edellä mainittuja kerronnan keinoja.
Cantellin tapa lajitella lyhytelokuvat kerronnan strategioihin allegorioiden avulla liittyy hänen tapaansa hahmottaa lyhytelokuva yleensä. Vaikka Cantell toivoo esittävänsä lyhytelokuvan itsenäisenä taidemuotona, määrittyy lyhytelokuvan omalakisuus hänen mukaansa kauttaaltaan lyhytelokuvan ulkopuolisten määreiden avulla. Vaikka määritelmät vaikuttavat aluksi käyttökelpoisilta välineiltä lyhytelokuvan rakenteen ja kerronnan hahmottamiseen, taiteellisen työskentelyn kautta ne joutuvat kuitenkin vaikeuksiin: Cantell kertoo suunnitelleensa Tiistai, päivävuoro –elokuvan vitsirakenteiseksi. Samoihin aikoihin työn alla ollut Mahdollisuus oli tarkoitettu metafora-elokuvaksi. Tiistai, päivävuoro kuvaa peilin takaisessa huoneessa pitkästyvästä uranaisen lapsi-minästä, joka odottaa itseään peilin takaa leikkiin. Pitkä odotus päättyy pettymykseen – aikuinen minä ei anna vastakaikua leikkisälle itselle. Mahdollisuus kuvaa pankissa työskentelevää työstä stressaantunutta virkailijaa, jonka pakoa arjesta kuvataan kadulla kannettavan peilin kautta. Metafora syntyy peilikuvan heijastavan rauhan ja arjen kaaoksen muodostaman ristiriidan kautta.
Kuten Cantell huomauttaa, lopulliset elokuvat eivät jäsenny ilman muuta niille tarkoitettuihin kategorioihin. Tiistai, päivävuoro pitää sisällään metaforan elementtejä ja Mahdollisuudessa voi nähdä vitsiä ja runoa. Aikaisemmin valmistuneiden Potretin ja Diagnoosin luokittelua runorakenteisiksi Cantell myöntää perustelevansa tunteella, ei systemaattisella analyysilla. Perinpohjainen analyysi oli jopa ajaa hänet luomisprosessissa umpikujaan: metaforan löytäminen tuntui lopulta ylivoimaiselta tehtävältä.
Väitöskirjassa taiteellisen osion kuvaamisesta paistaa läpi osin turhautuminen. Vaikka alkuperäinen tarkoitus on ollut tehdä itsessään eheitä lyhytelokuvia, on valmistuneiden elokuvien harjoitusmaisuus kuitenkin havaittavissa. Kirjallisesta työstä ja analyysista on muodostunut tekijälle ajoittain taakka, joka sitoo luovuutta. Hylätessään itse luomansa säännöt ja ihailemansa lyhytelokuvan, Cantell pääsee lopulta nauttimaan pitkän tohtorityönsä hedelmistä. Paradoksaalisesti, kuten hän itsekin toteaa, tämä tapahtuu pitkän elokuvan parissa.
Taiteen tekemisen tiede
Lyhytelokuvan taiteellista tutkimusta ei ole aikaisemmin Suomessa juuri tehty. Taideteollisessa korkeakoulussa taiteen tohtoreita on koulutettu vuodesta 1981. Elomedian verkkosivujen mukaan tohtorikoulutuksen suosio on kasvanut tasaisesti tuona aikana. Kuitenkin julkaistuja väitöskirjoja on Taideteollisen korkeakoulun tutkimustietokannan mukaan julkaistu vain kourallinen. Alan tuoreus näkyy käytänteissä: väistötilaisuus seuraa tieteellisen väitöstilaisuuden kaavaa ja jättää taiteellisen osion lähes kokonaan huomioimatta.
Cantellin ohjaajina ovat toimineet Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori FT Henry Bacon, Elomedian johtaja FT Satu Kyösola sekä lyhytelokuvan teoriaan perehtynyt Århusin yliopiston informaatio- ja mediatutkimuksen professori FT Richard Raskin. Ohjaajien vaikutus näkyy väitöstyön lähteissä ja metodologiassa. Tämä ei ole sinänsä ihme. Tieteellis-taiteellisen tutkimuksen luonteeseen kuuluu vielä nykyäänkin tieteellisyyden perinteen ja käytänteiden hallitseminen. Taiteilijoiksi koulutetuilta tekijöiltä käytäntö kysyy kykyä omaksua tieteellisyyden vaatimukset varsin lyhyessä ajassa.
Doctor of Arts -tutkintonimikettä käytettiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1932. Se luotiin vaihtoehdoksi filosofian tohtorin ja kasvatustieteen tohtorin tutkinnoille. Suomessa käytössä oleva Doctor of Arts on vielä maailmalla harvinaisuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa saman niminen tutkinto on suunnattu college-opettajille.
Suomessa tutkinnon suorittamisen käytänteet vaihtelevat jonkin verran korkeakoulusta riippuen. Tutkijakoulujen verkkosivut kertovat vivahde-eroista: Kuvataideakatemian tohtoriopiskelijat tuottavat kirjallisissa töissään uutta tietoa esseiden muodossa. Elomedian tutkijakoulu pyrkii ymmärryksen kartuttamiseen väitöskirjatyöskentelyllä. Sibelius-Akatemian tutkijakoulussa ihanteena ovat ”tutkiva taiteilija” ja ”taidetta luova tutkija”. Kaikissa koulutusohjelmissa taiteelliselle työskentelylle annetaan runsaasti aikaa. Kuvataideakatemian tutkintorakenteesta 150 opintopistettä on omistettu taiteelliselle työskentelylle ja 60 tieteelliselle. Loput 30 opintopistettä on täydentäviä opintoja. Jatko-opiskelijoita kehotetaan tekemään kirjallisesta osasta taiteellista työskentelyä kuvaava kokonaisuus. Käytäntö on osin erilainen kuin Elomedian tohtorikoulutettavien tutkintorakenne, jossa tohtorikoulutettavien opintoihin liitetään painavammin tutkimuksellinen työskentely ja väitöskirjan tuottaminen.
Kiinnostavaa on, että juuri elokuvan historiassa taiteilija-tutkija perinnettä on jonkin verran. Usein aikaisempi taiteilijoiden tekemä tutkimus on keskittynyt pääasiassa pitkän elokuvan estetiikkaan ja teoriaan. Auteur-teoreetikoista tunnetuimpia lienevät montaasiajattelun kehittäjä Sergei Eisenstein, ranskalaisen uuden aallon kriitikko-ohjaajat Jean-Luc Godard ja François Truffaut. Lyhytelokuvan puolelta Cantell löytää esikuvakseen tanssielokuvan pioneerin Maya Derenin. Myös Cantellin tausta lyhytelokuvan ohjaajana on tanssielokuvassa. Derenin vaikutus näkyy väitöskirjassa lyhytelokuvan määrittelystä taiteellisen osion koreografisiin ratkaisuihin.
Lyhyen pitkä tie
Cantell työsti tohtorintutkintonsa taiteellista osuutta kuusi vuotta. Potrettia lukuun ottamatta taiteellinen osuus on syntynyt lähes kokonaan omakustanteisesti. Rahoituksen puute nousi esiin myös väitöstilaisuudessa. KOTA tietokannan mukaan Taideteollisen korkeakoulun jatko-opintointojen kustannukset ovat 46 % kaikkien taidekorkeakoulujen jatko-opintokustannuksista (vuodet 1981-2010). Taideteollinen korkeakoulu on saanut jatko-opintojen kustannuksiin OKM:n tukea lähes 88 %. Rahoituksen ongelmat näkyvät kuitenkin taiteellisen osion toteutuksessa. Budjetin pienuus on johtanut Cantellin kohdalla siihen, että tohtoritutkinnon viimeinen taiteellisen osuuden elokuva Vaihtoehto on jäänyt demon tasolle.
Vaihtoehdon demon valmistuttua Cantell siirtyi työstämään ensimmäisen pitkän elokuvansa Kohtaamisia (2010) käsikirjoitusta. Onkin selvää, että Kohtaamisia ammentaa lyhytelokuvan muotokielestä ja estetiikasta. Vuosikymmenen takainen haave etsiä lyhytelokuvaa itseään ylistävä kerronnan strategia huipentui lopulta Kohtaamisissa.
Väitöstilaisuudessa Cantell harmitteli lyhytelokuvan arvostuksen puutetta. Hän nosti esiin Suomen elokuvasäätiön tukikäytännöt sekä Yleisradion vaikeudet ostaa ohjelmistoonsa kotimaista elokuvaa. Vuonna 2010 Suomen elokuvasäätiö nimitti lyhytelokuvalle kaksi omaa tuotantoneuvojaa. Aikaisemmin lyhytelokuvan tukipäätöksiä käsitteli yksi neuvoja, jolle kuuluivat myös dokumentti ja animaatio. Tukipäätöksiä karsittaessa kärsivät ensimmäisenä elokuvan marginaalissa olevat lajit.
Väitöstyön valmistumisen jälkeen Cantellin taiteilijuudessa on tapahtunut käänne: vannoutunut lyhytelokuvan kannattaja on siirtynyt pitkän elokuvan pariin. Tällä hetkellä rahoitusvaikeudet näyttävät siis hänen osaltaan päättyneen. Suomen elokuvasäätiö vuoden 2011 tuotantotukipäätöksissä Cantell oli yksi suurimmista tuensaajista pitkillä elokuvillaan. Cantellin kaksi pitkää elokuvaa sai kehittelytukea huhtikuussa yhteensä 70 000 €. Lisäksi Cantellia työllistävät vuoden 2011 aikana käsikirjoitustuen saanut televisiosarja ja tuotantotuen saanut pitkä näytelmäelokuva Tähtitaivas talon yllä.
Taiteellinen työskentely on jatkuvassa muutoksen tilassa. Kuten tieteellisessä työskentelyssä, myös taiteellisessa työssä alkuasetelma voi muuttua tutkimuksen edetessä. Lyhytelokuvan kauneus, tiivistetty timantti, ei toteutunut jatko-opintojen tuloksena. Kerronnallisten strategioiden pohdinnan tuloksia on kuitenkin jo nyt nähtävissä Cantellin työskentelyssä.
Taiteellinen tohtorintutkinto näyttää vieneen taiteilijaa urallaan eteenpäin. Työn aikana esiin nousseet ongelmat ovat kuitenkin sellaisia, jotka koskettavat varmasti monia taiteellista väitöstyötä tekeviä jatko-opiskelijoita. Tutkinnon nuori ikä ja ainutlaatuisuus näyttäytyvät ulospäin osin päättämättömyytenä. Selkeämpi profiloituminen taidetta palvelevaksi ja edistäväksi tutkimusohjelmaksi tekisi tutkinnolle varmasti hyvää. Doctor of Arts -tutkinnolla on erinomainen mahdollisuus toimia taiteen ja tieteen leikkauskohdassa. Jään myös miettimään, olisiko Cantellin kirjallisen työn kohdalla referaattimaisempi ja ympärilleen katselevampi ote olisi saattanut jättää taiteelliselle työskentelylle enemmän sen tarvitsemaa tilaa ja aikaa.
Kirjallisuutta:
Bacon, Henry (2005) Seitsemäs taide: Elokuva ja muut taiteet. Helsinki: SKS
Barrett, Estelle & Bolt, Barbara (2009) Practice as Research, Approaches to Creative Arts
Enquiry. London: I. B. Tauris.
Bazin, Andre (1973) Mitä elokuva on? Helsinki: WSOY
Eisenstein, Sergei (1978) Elokuvan muoto. Helsinki: Love.
Godard, Jean-Luc (1984) Elokuva Godardin mukaan. Helsinki: Love.
McPerson, Bruce (2005) Essential Deren, collected writings on film. Kingston: Documentext.
Truffaut, Francois (1982) Elämäni elokuvat. Helsinki: Love.