Irmeli Hautamäki 9.8.2015
Visuaalisen taiteen keskus Frame on julkaissut Venetsian 56. biennaalia varten Hours Years Aeons –- Moving Images -kirjan, joka esittelee IC-98 nimeä käyttävän taiteilijaduon Patrik Söderlundin ja Visa Suonpään tuotantoa vuosilta 1998–2015.
Kirjan ovat toimittaneet Framen kuraattori Taru Elfving ja Patrik Söderlund. Se on tarkoitettu ensi sijassa kansainvälisen taidemaailman ammattilaisille, galleristeille ja museoiden työntekijöille, jotka etsivät kiinnostavia uusia kohteita. Kirja on professionaalisessa mielessä taiteilijain käyntikortti, mutta samalla sen pitäisi palvella myös laajempaa taideyleisöä.
Olen toistaiseksi nähnyt IC–98:lta vain yhden, vuonna 2013 Galleria Heinossa Helsingissä pidetyn näyttelyn ja on heti sanottava, että se oli poikkeuksellisen mieleen jäävä. Näyttely herätti niin suuren kiinnostuksen, että halusin tietää taiteilijoista ja heidän tuotannostaan lisää. Testaan tässä siis näyttelykirjaa lukijana, joka haluaa tutustua taiteilijoihin ja heidän tuotantoonsa kirjan avulla.
Näyttelykirjoja luetaan yleensä selaillen ja kuvia katsellen. Taidemaailman ammattilaiset osaavat käyttää kirjoja omiin tarpeisiinsa ja löytävät niistä haluamansa tiedot. He katsovat heti kirjan loppuun sijoitettua CV:tä, josta taiteilijain pitämät näyttelyt ja muut meriitit käyvät ilmi.
Suurempi taideyleisö ja normaalilukija, joka aloittaa kirjan alusta, odottaisi kuitenkin taiteilijoiden esittelyä jo kirjan alussa. Tässä kirjassa sitä ei ole johdannossa eikä myöskään kirjan muissa esseissä. On hieman outoa, ettei lukijalle kerrota edes taiteilijoiden nimiä tai mitä lyhenne IC–98 tarkoittaa. Vasta kirjan lopussa, sivulla 170 selviää keitä IC–98-taiteilijat ovat.
Taru Elfvingin kirjoittamassa johdannossa mainitaan nimeltä Maire Gullichsen ja Alvar Aalto, jotka ovat tehneet Suomen paviljongin mahdolliseksi Venetsiassa. Samoin esitellään Pentti Linkola ja Pentti Haanpää, kirjailijat, joilla on ollut tärkeä rooli IC–98:n ajattelun kehitykselle. Taiteilijoista itsestään, heidän opinnoistaan ja vaiheistaan ei sitä vastoin puhuta riviäkään. Lukijan on vaikeaa päätellä, onko tämä vahinko vai tietoinen valinta. Jos taiteilijat haluavat esiintyä täysin anonyymeinä, sekin olisi pitänyt kertoa, mutta nimien ja lyhyen perusinformaation kertominen lukijalle olisi suotavaa.
Näyttelykirjat ovat kuvakirjoja, joissa valokuvat teoksista ovat pääasia. Ne toimivatkin tässä kirjassa poikkeuksellisen hienosti. Kirjan taitto ja kuvitus ovat onnistuneita, ytimekkäät kuvatekstit ovat taiteilijoiden itsensä kirjoittamia. Kirjassa on paljon kuvia galleria Heinossa esillä olleesta Arkhipelagos (Navigating the Tides of Time)(2013) –teoksesta; se on seinän kokoinen mustavalkoinen animaatio, jonka aiheena on vedenpaisumuksen jälkeinen maailma.
Kirjan kuvatekstissä sanotaan että teos viittaa ”mahdollisen tulevaisuudessa tapahtuvan katastrofin jälkitilanteeseen” (s. 72). Tämä teos, kuten moni muunkin IC–98:n teoksista kuvaa autioita, kauan sitten asumattomiksi jääneitä paikkoja tai seutuja, joissa ihmisen läsnäolosta on jäljellä vain viitteitä.
Lähes mustavalkoinen kuvitus johdattaa IC–98:n taiteeseen rauhallisella otteella; yleisnäkymät näyttelyistä vuorottelevat yksityiskohtaisempien teoskuvien kanssa. Kirjaan uudestaan palatessa kuvituksesta syntyy jäntevä kuvallinen kertomus IC–98:n tuotannosta.
Kirjaa ja sen kuvia katsellessani totean, että IC–98:n teosten mittakaava ja tunnelma pääsevät täysiin oikeuksiinsa galleriaa suuremmassa museoympäristössä. Näin ollen pienimuotoinen moderni gallerianäyttely ei ehkä tehnyt täyttä oikeutta Arkhipelagos -teokselle. IC–98:n teosten melko uhkaava tunnelma välittyy parhaiten vanhoissa rakennuksissa, joissa on historian patinaa.
Kirjassa on runsaasti kuvia Madridin kulttuurikeskus Conde Duquen tiiliholvatuissa tiloissa pidetystä näyttelystä vuodelta 2014. Tässä miljöössä Arkhipelagos -teoksen katastrofin jälkeinen tunnelma toimii mahtavasti. Vastaavan hienon holvimiljöön Patrik Söderlund on löytänyt Lontoon Beaconsfieldissä pidetystä näyttelystä. Helsingistä vastaavaa näyttelypaikkaa ei ehkä löydy muualta kuin Sinebrychoffin museon kellarikerroksesta.
IC–98:n teoksissa on vahva ote historiaan paikallisuuden kautta, sillä monet teokset sijoittuvat taiteilijoiden kotikaupunkiin Turkuun, joka toimii niiden näyttämönä. Taiteilijain kotikaupunki olisi voinut saada enemmän huomiota jo johdannossa sekä esseissä. Paikallishistoriaan liittyvä seikka ei ole mitenkään vähämerkityksinen, sillä ulkomaiset lukijat eivät tunne IC–98:n kotipaikkaa eivätkä liioin tiedä, mikä merkitys kaupungilla ja sen pitkällä historialla on Suomessa.
Riket -teoksen (2009) paikkana on turkulaisen laivanvarustajasuvun Rettigin huvilan puutarha. Nykyisin Rettigin huvila toimii Aboa Vetus & Ars Nova museona. A View from the Other Side -teos (2011) kuvaa 1860-luvulla Aura-joen rannalle rakennetun doorilaisen pylväikön muodonmuutoksia ajan saatossa. Kirjan otsikon sana ”Aeon” tarkoittaa hyvin pitkää, epämääräistä ajanjaksoa. Juuri loputtoman pitkä, ikuisuutta kuvaava aikaperspektiivi on keskeinen IC–98:n teoksille. Nykyisyys nähdään teoksissa kuvitteellisena menneisyytenä tai menneisyys kuvitteellisena tulevaisuutena.
Hours Years Aeons – Moving Images -kirjan kuvitus ja taitto toimivat hyvin keskeisen historia teeman kannalta. Kuvat houkuttelevat katsojaa maailmaan, jossa mitattavalla ajalla ei ole merkitystä. Kuvatekstit ovat lakonisen toteavia. Yllä mainitusta Riket -teoksesta sanotaan:
”In the animation the moonlight, night-time garden [of the Rettig Palace], pool, cypresses and sculptures come alive. The dream scene acted out in the garden deals with themes related to merchant shipping and tobacco manufacture: the prevailing uncertainties of seafaring: the obsessive monitoring of time, weather and nature; the contamination of the Baltic Sea as well as the Northern Bourgeois longing for Mediterranean light” (s. 52).
Teoksiin tutustuminen kuvatekstien avulla on antoisaa. Paljastuu, että teokset muodostavat temaattisia kokonaisuuksia: yhden teoksen aihe jatkuu ja muuntuu seuraavassa ja monet yksityiskohdat saavat merkityksensä teosten laajemmassa kokonaisuudessa ja lopulta yleisemmässä historiallisessa ja poliittisessa kontekstissa. Teosten toistuvia aiheita ovat merenkäynti, kauppa ja liiketoiminta, rakentaminen, vaurastuminen, luonnon resurssien siekailematon hyväksikäyttö, tuhoutuminen ja kaiken alkaminen alusta.
IC–98:n teokset välittävät kriittisen käsityksen ihmisen taloudellisesta toiminnasta, vaurastumisesta ja tuhoutumisesta, jotka toistuvat kehämäisesti. Söderlund ja Suonpää tuovat esiin näkemyksen historiasta ja sitä muuttavien voimien sokeudesta hienostuneiden ja esteettisesti kauniiden piirrosanimaatioiden avulla. Ihmiset eivät ole läsnä tietoisina toimijoina historian näyttämöillä, siksi heitä ei kuvissa juuri näy; ihmisten vaikutus on epäsuoraa ja näyttäytyy luonnon kannalta haitallisena.
Drawn into Writing – taide-esseistiikan vaikeudet
Kirjaan paneutuva lukija on kuvien ja kuvatekstien kautta saanut käsityksen IC–98:sta poikkeuksellisen kiinnostavana, haastavana ja taiteellisesti korkeatasoisena taiteilijaparina. Niinpä lukijan odotukset kirjan esseiden suhteen ovat myös korkealla. Kirjaan sisältyy kolme esseetä: Taru Elfvingin kirjoittama johdanto, ”Telling Times”, Jukka Sihvosen ”Enigma of the Absolute” -essee ja kirjan lopussa IC–98:n ja kriitikko Martin Herbertin käymä keskustelu, ”Drawn into Tomorrow”. Taiteilijain sanoman ja töiden sisällön kannalta parhaiten toimii Martin Herbertin kanssa käyty keskustelu. Siinä tulevat esiin IC–98:n yhteiskunnalliset ja filosofiset näkemykset. Samalla rivien välissä kerrotaan IC–98 vaiheista ja taustasta.
Arkhipelago (Navigating the Tides of Time), luonnos, 2013. Kuva: Galleria Heino
Keskustelussa selviää, että IC–98 aloitti poliittis-teoreettisella tuotannolla vuonna 1998 kirjoittaen kirjasia, joita jaettiin yleisölle ilmaiseksi. Piirrokset syntyivät alun perin kuvituksena kirjasiin, joissa tarkasteltiin kriittisesti nykyisen talousjärjestelmän pitkäkestoista vaikutusta historiaan, kulttuuriin ja luontoon. IC–98:n tausta on siis poliittisessa aktivismissa. Työparilla on ollut yhteyksiä muun muassa kiinnostaviin taloustieteilijöihin, kuten Akseli Virtaseen.
Martin Herbertin haastattelussa käy ilmi, että Söderlundin ja Suonpään teoreettisina esikuvina olivat aluksi Michel Foucault, Gilles Deleuze & Felix Guattari sekä Walter Benjamin. Deleuzelta ja Foucaultilta ovat peräisin teoksissa hyvin tunnistettavat ajatukset kontrollisyhteiskunnasta, Benjaminilta puolestaan historian käsitys, jossa tulevaisuutta kohti edetään katsellen menneisyyden katastrofeja. Kun IC–98:n teosten taustalla on näinkin selkeitä teoreettisia lähtökohtia, joita käytetään teoksissa johdonmukaisesti, olisi niitä voinut esitellä näyttelykirjassa vahvemmin.
Taiteilijathan ovat julkaisseet omakustanteista kirjasarjaa nimeltä Iconoclast publications, jota esitellään kirjassa suppeasti kuvien avulla. Yhteenveto taiteilijoiden ajattelusta olisi ollut antoisaa luettavaa, varsinkin kun he sanovat, että he yrittävät kommunikoida kahdella tasolla: yhtäältä järjen ja kielen, ja toisaalta tunteiden ja intohimon tasoilla (s. 162).
Taiteilijain ajattelun kannalta kiinnostavin anti tulee kirjan lopussa Herbertin haastattelussa, eikä alkuun sijoitetussa Jukka Sihvosen kirjoituksessa. Herbertin kirjoituksessa heitetään esiin sellaisia teemoja kuin post-humanismi ja antroposentrisen ajattelun kritiikki, joista on viime aikoina keskusteltu vilkkaasti. IC–98 taiteilijoiden uusinta tuotantoa edustava teos Abendland (2013 – 1914) koskettelee suoraan maailmaa, jossa ekokatastrofi on tapahtunut.
Kun ekofilosofi Timothy Morton on nykyisin kovin suosittu, olisi ollut kiintoisaa tietää, mikä IC–98:n suhde on hänen ajatteluunsa. Jos IC–98 on päätynyt ”posthumanismiin” itsenäisesti, oman työskentelynsä kautta, olisi senkin voinut tuoda esiin. Joka tapauksessa selkeämpi viittaus ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun olisi ollut paikallaan ja lisännyt kirjan ja samalla IC–98:n taiteen kansainvälistä painoarvoa.
Turkulainen elokuvataiteen professori Jukka Sihvonen on kirjoittanut kirjaan laajan filosofisen esseen, jonka lähtökohtana on absoluutin käsite. Sihvonen määrittelee sen uudelleen kaksimerkityksisenä tarkoittaen absoluutilla paitsi hengen vapautta ja rajoittamattomuutta, myös tämän vastakohtaa: hajoamista tai liukenemista (s. 13). Filosofiselta kannalta käsitteen uudelleen määrittely on tuskin muuta kuin sanaleikki, ja pian Sihvonen siirtyykin käyttämään taidehistorian tavanomaista sisältö/muoto-analyysia.
Sihvonen hakee esseessään kosketuskohtia IC–98:n teoksiin monilta tunnetuilta taiteilijoilta ja ajattelijoilta aina Sebaldista ja Tarkovskista Agambeniin ja Aristoteleen saakka. Essee vaikuttaa oppineelta, mutta samalla moneen suuntaan menevät assosiaatiot siirtävät huomion pois IC–98:n taiteesta ja sen kriittisestä sanomasta.
Galleria Heinon näyttelyn jälkeen IC–98 on pitänyt soolonäyttelyitä enimmäkseen ulkomailla: Madridissa, Lontoossa, Frankfurtissa ja Kööpenhaminassa ja parhaillaan siis Venetsiassa. IC–98 on siis herättänyt kansainvälisen huomion ennen kuin heidän töitään on nähty laajemmin Helsingissä. Tämä ei sinänsä ole mitenkään uutta. Kirjasta selviää, että Helsingin taidemuseo HAM tarjoaa kuluvan vuoden 2015 lopulla soolonäyttelyn IC–98:lta.
Taru Elfving & Patrik Söderlund (toim.):
Hours Years Aeons – Moving Images – IC 98
Frame visual art Finland
2015
175 sivua.