Teksti: Saara Karhunen
Kuvat: Kansallisgalleria, Petri Virtanen / Pirje Mykkänen
Taiteilija Mona Hatoumin (s. 1952) elämään kuuluu puhutteleva – ja usein kerrottu – käännekohta, jota on vaikea sivuuttaa yhtenä hänen taiteensa tulkintakehyksenä. Nuori Hatoum oli matkalla Lontoossa kun hänen kotimaassaan Libanonissa syttyi pitkä sisällissota vuonna 1975. Beirutin lentokenttä suljettiin, eikä hän päässyt palaamaan kotiin. Beirutiin jäivät sinne alun perin Palestiinasta muuttaneet vanhemmat. Hatoum asettui Lontooseen, opiskeli taiteilijaksi ja asuu Britanniassa edelleen.
Tämän tapahtuman vuoksi tuntuu ymmärrettävältä, että ulkopuolisuuden ja epävarmuuden teemat näkyvät Hatoumin tuotannossa. Hän käsittelee henkilöhistoriaansa varsin suoraan esimerkiksi intiimissä videoteoksessa Measures of Distance (1988), jonka ääniraidalla Hatoum lukee äitinsä Lontooseen lähettämiä kirjeitä. Naiseus, seksuaalisuus, kaipuu ja sota ovat esillä. Kuvassa näkyy kirjeiden arabiankielistä tekstiä ja sen taustalla Hatoumin kuvaamaa materiaalia äidistä suihkussa perheen kotona Beirutissa. Present Tense (1996/2011) puolestaan kuvaa Oslon vuoden 1993 rauhansopimuksessa palestiinalaisille luvattuja alueita. Hatoumin taiteelle ominainen hauraus sekä sisällöllisessä että fyysisessä mielessä tulee esille teoksen materiaalissa: Hatoum on rakentanut lattian tasossa makaavan teoksen palestiinalaisista saippuapaloista, joiden pintaan pienten ja hajanaisten alueiden ääriviivat on kirjailtu punaisilla lasihelmillä.
Roadworks, 1985. Kuva: Petri Virtanen
Kaksinkertaisen diasporisen taustan lisäksi Hatoumin teoksia katsoo monia muitakin konteksteja vasten. 1980-luvun alussa uransa aloittaneen taiteilijan teosten tulkintakehyksiä ovat ajankohdasta riippuen esimerkiksi Margaret Thatcherin Iso-Britannia, feminismi ja taidemaailman kaupallistuminen. Hatoum teki 1980-luvulla performansseja, joiden dokumentaatioita näyttely esittelee ilahduttavan laajasti. Videoina, valokuvina, kuvauksina ja luonnoksina esiteltävissä performansseissa ovat esillä aikansa polttavat yhteiskunnalliset aiheet, kuten työttömyys, rasismi ja rauhanneuvottelut, mutta myös ajattomammin ruumiillisuuden ja vallan teemat. Ajasta riippumattomana kontekstina teosten taustalla pysyvät maapallon kriisit ja konfliktit.
Syy siihen, miksi kontekstuaaliset seikat tulevat näyttelyssä vahvasti mieleen, liittyy Hatoumin taiteen henkilökohtaista ja poliittista yhdistävään laatuun. Hänen teoksensa ovat aina olleet vahvasti kiinni ajassa, ruumiissa ja materiassa. Niiden tekniikka ja mittakaava sisältävät kaiken katoavista eleistä ja hauraista, pienistä paperiteoksista (materiaalina mm. kynnenpalat, virtsa, hiukset) tilaa ottaviin installaatioihin.
Yksi näyttelyn kohokohdista on Corps Étranger (1994) (suom. Vierasesine), lääketieteen kuvantamismenetelmiä hyödyntävä videoinstallaatio, jossa katsoja kuljetetaan, melkein kirjaimellisesti, Hatoumin ruumiin läpi. Tähystyskamera siirtyy taiteilijan kasvoilta suuhun, nieluun, ruokatorveen ja etsii tiensä koko matkan siitä alaspäin. Kameran lamppu valaisee ruumiin läpi kulkevan tunnelin muotoja, ääniraidalla kuuluu sydämen syke. Video heijastetaan pienen lieriön muotoisen tilan lattiaan, jolloin taiteilijan sisälmys on kuin kuilu kuvan reunalla seisovan katsojan jalkojen juuressa. Alkuun hieman ällöttävä ja huimaava katsomiskokemus muuttuu lopulta liikuttavaksi, ehkä kuvan intiimiyden ja inhimillisyyden vuoksi.
Corps étranger, 1994. Yksityiskohta. Kuva: Petri Virtanen
Samassa huoneessa on esillä dokumentaatio varhaisesta performanssista Don’t Smile, You’re on Camera! (1980), joka käsittelee valvonnan ja tarkkailun teemoja. Yleisölle näytettiin Hatoumin katsojien kehoista reaaliaikaisesti kuvaamaa lähikuvaa, johon miksattiin röntgenkuvia ja videokuvaa vähäpukeisista kehoista ja luotiin näin vaikutelma vaatekerrosten alle näkevästä kamerasta. Silmänkääntötempun piirteitä sisältävä performanssi tuo katseen ja vallankäytön yhteyden vahvasti esiin, mikä avaa tasoja myös Corps Étranger -teokseen, onhan siinä kyse äärimmäisestä tunkeutumisesta taiteilijan yksityisyyteen.
Socle du Monde -teoksen (1992-93) ääressä ruumiin poimuisat muodot palaavat mieleen. Isoon magneettipintaiseen kuutioon on sudittu syvän mustaa rautapölyä, jonka erikoinen karvainen tekstuuri ja orgaaniset kuviot muistuttavat ruumiin sisäisiä muotoja. Teos viittaa Piero Manzonin samannimiseen teokseen, suomennettuna Maailman jalusta, vuodelta 1961. Manzonin ulkotilaan tehty teos kannattelee maapalloa ja tekee kunniaa Galileo Galileille. Hatoumin veistos on monella tapaa sen vastakohta. Jos Manzonin jalusta on säänkestävä ja suureellinen, Hatoumin monumentaalinen, mutta pinnalta hauras teos kääntyy sisäiseen määrittelemättömään: ruumiin sisäpuolen tai alitajunnan pimeyteen.
Grater Divide, 2002. Kuva: Petri Virtanen
Surrealismi on hieman yllättäen yksi Hatoumin taiteen viitekohdista. Yllättäen siksi, että poliittisuus oli ehtinyt tulla ennakkoon vahvaksi mielikuvaksi taiteilijasta. Surrealismiin vihjaava ajattelutapa näkyy monissa tutun ja vieraan yhdistelmillä pelaavissa teoksissa, kuten kivuliaita assosiaatioita tuottavissa Grater Divide (2002) ja Daybed (2009), jossa luonnollisen kokoinen sermi ja peti ovat suureen mittakaavaan kasvatettua keittiöstä tuttua raastinrautaa. Ruumista repivää vaikutelmaa lisää se, että raastinraudan reiät muistuttavat luodinreikiä. Lisäksi nähdään kokoelma surrealismista melko klassisella tavalla ammentavia pienoisveistoksia. Jardin public (1993) (suom. Julkinen puutarha) leikkii sanojen public ja pubic samankaltaisuudella ja käsittelee sen kautta naisen kehon yksityisyyden ja julkisuuden rajanvetoja: ikonisen puutarhatuolin istuimella on häpykarvoista muodostettu kolmio. Teos palauttaa (valitettavasti!) mieleen tapauksen suomalaispoliitikon härskeistä viesteistä yökerhotanssijalle.
Hot Spot, 2013. Kuva: Pirje Mykkänen
Surrealismista ammentavat teokset tarjoavat katsojalle nopeasti avautuvia oivalluksia. Katsomiskokemuksina samankaltaisia ovat useat uudemmat installaatiot ja veistokset. Ne ovat näyttäviä ja visuaalisesti linjakkaita, mutta ilmaisultaan samalla tavalla suoria ja lyhyitä kuin mielenosoituksen huudot tai twiitit. Tästä esimerkkeinä Hot Spot (2013), maapalloa esittävä veistos, jossa kaikkien mantereiden rajat hehkuvat punaista neonvaloa pysyväluonteisen kriisiytymisen merkkinä, tai isokokoinen Map (clear) (2015), jossa maailmankartta muodostuu suoraan lattialle levitetyistä lasikuulista. Hatoumin varhaisemman tuotannon rinnalla ne tuntuvat yksinkertaisilta. Kiinnostavia ja tärkeitä teoksia sisältävä retrospektiivi tulee siksi antaneeksi myös vaikutelman taiteilijan kesyyntymisestä.
Näyttelyn on järjestänyt Centre Pompidou, Musée National d’Art Moderne, yhteistyössä Kiasman ja Tate Modernin kanssa
Mona Hatoum,
Kiasma
7.10.2016-26.2.2017