Ville Laaksonen 6.11.2012
ADALBERTSTR. 9 + MUSCLE TEMPLE PAINTING SOCIETY
(Joanna Buchowska, Marcus Eek, Stefanie Gutheil, Olli Piippo, Norbert Schwontkowski, Peter Stauss)
Maalauksia. Helsinki Contemporary, Helsinki. 2.11. – 25.11.2012
Olli Piippo: Merhaba mehr Leistung, 2012
BERLIN BERLIN BERLIN
Aloitetaan ajatuksesta, johon kerran jäin Berliinistä.
“Vertailun vuoksi kokemus Berliinistä, jossa kolmen tunnin galleriakierros saa aikaan ähkyn. Tarjolla on 3D anaglyyfisiä maalauksia, tulosteinstallaatioita, provokaatiota ja niin teoreettisen tuntuisia töitä, että kirjastoon olisi hyvä suunnata. Erityisyyden tavoittelun keskellä, uutuuden viehätyksen päätyttyä, rehellisyys nousee arvoonsa. Se mitä minulle jää käteen on se, minkä koen aidoksi.” (Allekirjoittanut, Taidemaalaus 2/2011)
Berliini on ikoniseen maineeseen noussut taidekaupunki. “Kaikki sen tietää”, kuten näyttelyn lehdistötiedote kertoo. Ja tottahan se on. Iso miljoonakaupunki on täynnä suuria ja pienempiä kaupallisia gallerioita ja taidetehtaita. Yhtälailla löytyy taiteilijayhteisöjen pyörittämiä gallerioita ja kokeilullisia avantgarde-kyhäelmiä: kuriositeetteja ja alakulttuurien esittelypaikkoja. Taiteellisen ilmaisun monimuotoisuus on laajasti edustettuna ja onkin vaikeaa kuvitella mitä Berliinistä ei löytyisi? Rehellisyyttä ja rohkeutta toteuttaa myös tavallista taidetta? Underground- ja avantgarde-henkeä etsivälle Berliini alkaa monin paikoin olla turhankin paljon siistiytynyt esimerkiksi samaa kaupallistuvaa tahtia siistiytyvään Tallinnaan verrattuna.
Karl Lemani: Boksiklubi, Tallinna. (kuva: Ville Laaksonen, 2006)
Adalbertstr.9 + Muscle Temple Painting Society näyttely kuvaa sitä, millainen on “Berliinin arki taiteessa, erityisesti maalauksessa”. * Näyttely antaa Berliinistä selkeästi toisenlaisen kuvan kuin edellä olleessa Taidemaalaus-lehden tekstissä kirjoitan ja tähän keskeisenä syynä lienee myös se, että kaikki näyttelyn taiteilijat ovat nimenomaan Berliinissä työskenteleviä maalareita. Maalauksen hillityn avantgardistinen ilmapiiri elää voimakkaana ja tyylitajuisena osana Berliinin taidetta. Kaiken erikoisuuden tavoittelun keskellä juuri maalaaminen tuntuu monesti olevan se rauhan satama, jossa taidetta ei tarvitse tarpeettomasti kyseenalaistaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maalauksessa tapahtuisi silti liikettä eteenpäin.
Olli Piipon (s.1980, Suomi) teoksissa loistaa rohkea tyylittely; teoksista huokuvat viittaukset modernismin alkuaikojen taiteeseen ja tällä kertaa erityisesti primitivismiin, jollaista löytyy muun muassa Matissen tai Picasson piirroksista. Kädenjälki on leikkisää, jopa dorkaa, ja tasapainottelee hyvän maun rajoilla. Ensi katsomalta työt tuovat mieleen ajatuksen postmodernistisen mantran mukaisesta taidehistoriallisesta siteeraamisesta, mutta tämän tulkinnan liiallinen itsestäänselvyys käskee katsomaan teoksia tarkemmin. Kun tämä vastaus ei ole tyydyttävä, katson viittauksia humoristinen pilke silmäkulmassa: kyse on asioiden naamioinnista, ei viittaamisesta. Toinen huomio Piipon teoksiin onkin niiden tyylikkyys taiteena, joka hylkää määrittelyn tarpeen: taiteilija saa tehdä mitä haluaa ja teokset muodostavat oman todellisuutensa, kätkien ratkaisun ilmeiseltä vaikuttavan ulkoasun sisään.
UUSASIALLISUUS
Stefanie Gutheil: Thank You for the Flowers, 2012Myös näyttelyn muiden taiteilijoiden osalta on kiinnostavaa havainnoida taiteellisten tyylien ja vaikutteiden suhdetta teoksissa. Stefanie Gutheilin (s.1980, Saksa) teoksien takaa löytyy voimakkaan figuratiivista ja mytologista kerrontaa, jonka rinnastaminen Max Beckmannin (1884 – 1950, Saksa) tuotantoon ei tunnu kovinkaan kaukaa haetulta. Berliinin takapihoilla tapahtuvat outoudet saavat mytologiset mittasuhteet, jolloin todellisuuden ja fiktion raja on häälyvä. Mielen vallankumous ja vapautuminen saa surrealistiset mittasuhteet, jolloin ihmispöytä ei ole riittävä: siitä kasvaa lintu. Vain mielikuvitus on maalauksen rajana. “Kyse on…maalauksesta, joka yhdistää niin ekspressiivistä kuin figuratiivistakin ilmausta. Se on maalausta, joka hakee läsnäoloa, kokemuksellisuutta, jossa tönitään ja tuetaan.”* Myös Beckmann hylkäsi ekspressionismin taiteensa määritelmänä.
Kovin kaukana Beckmannista ei olla myöskään Peter Staussin (s.1966, Saksa) teoksessa Siesta, 2008, jossa henkilöt kasvavat toteemimaisen päällekkäisesti maalauksen pinnalla osaksi seinämaalauksellista postgraffitimaailmaa. Kuvan pinnalle on piilotettu symboleita ja logoja, joiden keskelle “ihmiset” hukkuvat, sulaen osaksi apinoiden ja koirien laumaa, joka harhailee tässä ideologisessa, historiallisessa ja taide-historiallisessa leikkauspisteessä. Ekspressionismin valtasuuntauksen ensimmäisen maailmansodan jälkeen hyljänneet taiteilijat määritellään uusasiallisuuden (saks. Neue Sachlichkeit) edustajiksi. Ja kovin kaukaa haettua ei ole mielestäni tehdä vastaavaa rinnastusta monien nykyajan uusekspressionistien suhteen, jollaisiksi Gutheilin ja Staussin voisi helposti määritellä. Ihminen ei ole kuitenkaan suuntaus.
Uusasiallisuus-sanan keksi Mannheimin taidehallin johtaja Gustav Friedrich Hartlaub. Hän kuvasi vuonna 1923 suunnittelemaansa näyttelyä: “…täällä esittämäämme erottavat – sinänsä puhtaasti ulkoiset – objektiivisuuden piirteet, joilla taiteilijat ilmaisevat itseään.” Hartlaub nimitti veristeiksi ryhmää, joka “…repii maailman objektiivisen muodon ajan irti tosiasioista ja esittävät nykyisyyden kokemisen kuumeisessa tahdissa ja mielialassa.” Hartlaubin mukaan maagiset realistit “etsivät enemmän objektin ajatonta ominaisuutta ruumiillistaa olemisen ulkoiset lait taiteellisina.” Verrattuna veristeihin, maagiset realistit ovat selkeämpi esimerkki ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä “paluusta järjestykseen”. (fi.wikipedia.org/wiki/Uusasiallisuus)
Peter Stauss: Siesta, 2008Uusasiallisuuden ja nykyajan ekspressionismin ruotiminen saattaa ensi kuulemalta vaikuttaa etäiseltä tässä yhteydessä, mutta väitän, että tämä on erittäinkin tärkeää – sillä erottautuminen 1980-luvulla alkaneesta uusekspressionismista on se taiteellinen välipyykki, joka näiden taiteilijoiden teosten tulee ylittää. Ja kuten jo Piipon teosten kohdalla sanoin: niiden tyylikkyys taiteena, joka hylkää määrittelyn tarpeen: taiteilija saa tehdä mitä haluaa ja teokset muodostavat oman todellisuutensa, kätkien ratkaisun ilmiselvän ulkoasun sisään. Berliinin takapihoilla kuohuu muutakin kuin olutta: “se maalauksen aika, se maalauksen ele, jossa herkistyy klassisen hermeneutiikan mukaisesti vaikutushistoriallinen tietoisuus.” *
Jos edellä esitettyä jaottelua veristien ja maagisen realismin välillä kuitenkin haluaisi käyttää käsitteistönä tämän näyttelyn tulkitsemiselle, siirtyy Joanna Buchowskan (s. 1967, Puola) teoksissa painopiste maagisen realismin puolelle. Samalla vaihtuu esikuvallisuus myös nykyaikaisemmaksi, sillä valitsen jalanjäljiksi hänen teostensa tulkintaan Gerhard Richterin (s. 1932, Saksa) fotorealistiset teokset. Ei ole missään mielessä reilua leimata tällä tavalla taiteilijoita kuin toisten taiteilijoiden jatkumoiksi, mutta jokin tässä esikuvallisuuden painossa pakottaa tähän. Ei tunnu mahdolliselta irrottaa Berliinissä työskentelevää taiteilijaa saksalaisen taiteen painavasta traditiosta, vaikka taiteellinen ilmaisu on omaperäistäkin. Buchowskan Hintermann -teossarja, 2012, synnyttää geometrisia objekteja fotorealistisin maalausottein, kun toisella seinällä kolmen työn ripustuksessa hän pilkkoo valokuvallisen maiseman maalauksellisiksi.
Myös Marcus Eekin (s. 1968, Ruotsi) tällä kertaa esillä oleviin töihin Richter kelpaa lähtökohdaksi fotorealistisuuden taipuessa väripyyhkäisyjen puolelle. Maukkaista ja voimakkaista pyyhkäisyistä ei puutu tehoa tai päättäväisyyttä. Jälki muodostaa harkitun ja rosoisen välille sijoittuvan tilan: tekijän jättämä jälki on todiste katoamisesta. Tekijän kuolema on vain teoksen syntymähetki, ei sen enempää, tuntuu Eek sanovan. Jäljelle jää “halu ja suorastaan pakko ilmaista itseään maalauksen avulla ja kautta.”* Ja näin syntyy jälkeä, joka näyttää paitsi tuoreelta, myös iloiselta.
TO CONFUSE US IN A BEAUTIFUL WAY
Marcus Eek: Blue in the Face, 2012Näyttelyn yleisilme liikkuu jossain kaoottisen ja hysteerisen ilon keskellä tapahtuvassa rauhattomassa keskittymisen tilassa. Rankemmista aiheista (ja huumorista) huolimatta näyttelyn paino on aidosti positiivisuuden puolella. Samalla avaimet syvemmälle mielen syövereihin on annettu katsojalle. Valikoima on kiinnostavan monipuolinen ja rytmikäs ripustus antaa tilalle suorastaan museaaliset mittasuhteet. Maalauksen iloa ja ilottelua löytyy riittämiin, joten en voi kuin suositella tätä näyttelyä, tai lentolippua Berliiniin. Toisaalta Berliinissä on huomattavasti vaikeampaa löytää näin tavallisen hyvää näyttelykokemusta.
Näyttelykokemuksen kruunaa tiedotteen John Watersilta näyttelylle lainattu motto: “to confuse us in a beautiful way”, jonka alla kaikella tuntuu olevan siunauksensa. Tyylilliset yhteydet taidehistoriaan ja teoriaan unohtuvat helposti kun nauttii maalaustaiteesta. Boheemit taiteen tarkoitukset avautuvat elegantisti ja kulmikkaasti, kuten nyrkkeilysalin ovet.
(*) sitaatit lehdistötiedotteesta, jonka kirjoittanut Mika Hannula.
Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko.