20.4. 2007 Pirkko Holmberg
Paul Osipow, Suuri makkara, 02
Usein kysytään sen perään, onko taiteilija onnistunut töidensä kautta tuomaan esiin jotain uutta, kiinnostavaa tai ajankohtaista. Toisin sanoen, onko hän tehnyt läksynsä, puhuuko hän siitä, mistä kaikkien odotetaan nykyään puhuvan, vai onko hän erehtynyt kaivelemaan oman, mahdollisesti vanhanaikaisen sielunsa perukoita. Viesti taiteen tutkimusluonteesta on ajettu perille, ja taidetta arvostellaankin kuten tutkimusprojekteja. Tavallinen näyttelykävijä onnistuu silti, toivon mukaan, edelleen harhautumaan värien ja vahvojen persoonien viettelemäksi. Tästä muutamia ajankohtaisia esimerkkejä seuraavassa.
Paul Osipow, Pieni, 99
Paul Osipow vierastaa tulkintoja teostensa merkityksistä, viesteistä ja symboliarvoista, joten yritän arvioida hänen näyttelyään Amos Andersonin museossa (16.5. 2007 asti) puhtaasti sen perusteella, millainen visuaalisen vaikutelman maalaukset tekivät ja miten niiden värit toimivat. Neljäntoista viime vuoden tuotannosta olivat yläkertaan valikoituneet esittävät aiheet. Kissan kallo vääntyy ensitörmäyksellä picassomaiseksi kulttikamaksi, turvallisen hedonistiseksi kuin vanha viini. Ihmisen kallo taasen oli otettu haltuun toistamalla sitä läjäpäin. Kallon vieressä hattu paukuttelee persoonallisen tyylin henkseleitä. Maalauksista paistaa hehkuva ja teräväreunainen, alaviisto iltavalo, jota etualan räikyvät yllätykset: pinkit ja turkoosinvihreät läiskäreet halkovat, rikkomatta silti kokonaisuutta.
Paul Osipow, Suuri makkara, 02
Erityisen herkullista valaistus ja myrkynvihreän kuumottava toisto on rauniomaalauksissa, eritoten ”Ranskalaisessa rauniossa”. Machahtavaa korvennusta on suurissa elintarvikkeissa, joista paprikan ja parman kinkun muodot ovat erityisesti kiehtoneet taiteilijan silmää. ”Sagan kala” (2003) on myös saanut arvoisensa muotokuvan, jossa punaiset evät kietoutuvat osaksi kuvan eittämätöntä loistetta.
Paul Osipw, Antologia, 02 – 04
Samettihousun sinertävä jää pitämään yllä pohjoismaalaista viileää arvokkuutta siellä täällä. Keltaiset ääriviivat soivat kirskahtaen. Alakerran villeissä abstraktioissa (”Pearl paintings”) maalia on läiskitty ja hetkellisyyttä vangittu kulunutta kaitafilmiä muistuttaen, mutta elävämmin. Viimeisten suurten maalausten äärellä (”Dithyramb”; ”Marin”, 1995-1997) pysähdyn hengähtämään. Väri kaivautuu kuultamaan tummuuden keskeltä todistamaan välitöntä läsnäoloa, hengen voittoa aineesta.
Halusin uskoa, että Mari Rantanen on hullu, kunnes näin hänen näyttelynsä Much of all at once –Paljon ja kerralla Taidehallissa (6.5. 2007 asti). Hänen käyttämänsä värit eivät ole yhtä perinteisen modernistisia kuin Osipowilla. Kaikki muu onkin sitten osoitusta pitkän linjan maalarin ammattitaidosta, jolle painotuotteet eivät tee oikeutta. Rantasta ei voi syyttää silkasta yrityksestä hätkäyttää, eikä kyse ole myöskään pelkästä väriterapiasta. Vaalennetut hologrammivärit vaihtelevat täydellisen hallituissa ja rytmikkäissä muodostelmissa kuvanveistosalin suurikokoisilla kankailla (”Garden of Eden”, ”Perfect Sunset”). Siellä ovat sulassa sovussa koppakuoriaisenvihreä, oranssi, keltainen ja homogenisoitu esanssimarjapuuro, tuo paljonpuhuttu Valintatalon kassin punainen.
Väriammattilaisen tunnistaa siitä, ettei hän sekoa hienovaraisissa konsepteissaan, vaikka revittääkin täydellä amplitudilla. Rantasen maalausten taustalla kihisee minimalistisena nauhoitteena hieman Suomea eteläisempi ilmanala, Intia. Etelänloma puhuttelee myös mielikuvana uimahousujen hempeästä uumasta hienossa teoksessa ”Talk to Me Like Lovers Do” (2006). Mieleen eivät kuitenkaan tule pitkät kalsarit taikka Stora Enson pääkonttori: rumia väririnnastuksia ei oikeastaan ole, kuten ei myöskään jyrkkiä kontrasteja.
1990-luvun alusta vielä vuoteen 2000 asti Mari Rantasen töissä oli enemmän valöörieroja ja suunnitelmallisen kuvioinnin sijaan annettiin hieman enemmän tilaa sattumalle. Valöörin ja värien kontrastia ei niissä kuitenkaan voi nähdä koko teosta koskevana ristiriitana, vaan enemmänkin sen rytmisen vaihtelun elementtinä. Jo tuolloin Rantanen teki kansainvälistä abstraktia maalaustaidetta, jonka viesti menee perille millä tahansa maailman lentoasemalla, englanninkielisiä nimiä myöten. Kulttuuri-identiteetin pohdiskelu (”Cultural Narrative”, 1993) muuttuu uusimmissa töissä, joissa pohjoiseurooppalainen menneisyyteen, syvyyteen tai etäisyyteen liittyvä värimaailma on lopullisesti heitetty romukoppaan.
Katarina Reuter lähestyy maalausta täysin toiselta suunnalta (Galleria Heino 22.4. 2007 asti). Hänelle se on väline maisemien ja muistikuvien tarkennukseen, kontemploivaan luomiseen omassa alkemistinkammiossa. Etummaisen huoneen ”Eilisen tulet” (2007) pysäyttää minut. Vuori, vaara tai tunturi toistuu monenlaisina heijastuksina useissa töissä, mutta tässä sen rinteet täyttyvät ilotulitusmaisesta läikehtimisestä, kauneudesta. Teoksessa ”Irtautuminen” (2007) Reuter on rinnastanut useita pikkukankaita onnistuneen sinisävyisen vuoropuhelun jäseniksi, jonka keskeltä pilkahtaa vuorenrinteen tekstuuri.
Reuter ei rajoitu Rantasen tavoin öljymaaliin ja teippirajaukseen, vaan on kärsivällisesti ja mestarillisesti kohottanut kuulakärkikynän välineeksi muiden joukossa. Viileät värit luovat läheisen tilan, avaruuden, johon taiteilijan luomat oudot organismit, eräänlaiset merenelävät, voivat laskeutua. Niiden muotojen variointi teoksessa ”Vierailuaika” (2006) tuo mieleen ihmistyyppien moninaisuuden. Persoonallisuuden piirteistä puhdistettuina sukupäivällisten osanottajajoukko näyttäisi ehkä juuri tältä. Teoksen ”Salamatkustaja” (2007) syvänmerenotus on tullut jo aika lähelle ja saanut kitschmäisen terävät ääriviivat.
Kirsi Tervo, Pieni ruusutarha 06
Reuterin teoksissa on viitteitä todellisuuden kerroksellisesta kollaasiluonteesta. Oululaisen Kirsi Tervon näyttelyssä Galleria BE`19:ssä (28.3.-15.4. 2007 ) tämä todentuu toisella tavoin, vahvemmin, jättäen jälkeensä puhtaan värillisyyden kokemuksen. Maalausten patinoitu, paksu lakkapinta tekee väreistä vielä herkullisempia. Monet pienehköistä kankaista ovat näennäisesti yksivärisiä, mutta lähempi tarkastelu – tai elämöinti paljastaa kaikkien mahdollisten värien läsnäolon, kuultava vaalea turkoosin keskeltä tuulahtaa kukertavan punaisen heijastumia unenomaisena, kelluvana massana. Pinnasta erottaa myös kukkatapetin muodostelmia.
Kirsi Tervo, sinun talossasi 06
Toisissa töissä maalikerrosten läpi kuultaa puiden varjokuvia, ja teoksessa ”Suojassa kaikelta” kajastaa käsi aavemaisena fantomina. Todellisuuden muistikuvat peittyvät patinakerrosten alle, mutta tulevat samalla lähemmäs, muuttuvat sisäisiksi. Teos ”Du och jag”, jossa mustan ja valkean oloiset kankaat on rinnastettu, panee katsojan mietteliääksi. Onneksi tunnelma on niin läkähdyttävän aistillinen, etten ryhdy jatkamaan mielleyhtymiäni toiseudesta sen pidemmälle. Pois ne pyyhkii viimeistään ”Sade ikkunassani”, kangas täynnä herkullisinta turkoosia, mitä koskaan olen nähnyt.
Kirsi Tervo, Dreams and other true stories I, 07