Maallisten ilojen puutarhassa

Maallisten ilojen puutarha (Kuva ja lavastus: Ilja Pippa, Tinja Nerkko, Minka Virtanen ja Daniel Palatz)

Esitys alkaa pimeässä.

Näyttelijät seisovat hiljaisuudessa eri puolilla tilaa, kunnes alkavat laulaa:

”Teatteri on pyhää. Se on uuden maailman luomista. Syntymistä uuteen syliin. Astumista tuntemattomaan.”

Laulu jatkuu vakuuttavasti ilman säestystä. Rytmi kiihtyy hengästyttäväksi ja sitten tulee taas täysin hiljaista. Yksi kerrallaan näyttelijät alkavat puhua. Jokaisella on oma säkeistönsä. Sanat solisevat kuin kaukainen muisto jostakin. Paratiisi on häpeämättömän kaunis. Sen voi kuulla ja sen voi aistia, mutta sitä ei voi nähdä. Sen voi herättää hetkeksi elämään, kunnes se pyyhkiytyy pimeän mukana pois ja jättää musiikin kaltaisena katsojan äkilliseen valoon. Paratiisi on vapaa menneisyydestä. Sillä on nyt-hetki ja sillä se juhlii viattomana tulevaisuudesta piittaamatta.

Siellä kirkkaat vedet ravitsevat ne, jotka kantavat kompassia sydämessään.

Pohdin, että ehkä tämän esityksen on alettava pimeästä, koska ennen kaikkea on kyse näkemisestä, näkemisensä tulkitsemisesta ja sitten – sen kaiken kohtaamisesta. Esitys ottaa rohkeasti lähtökohdakseen Hieronymus Boschin triptyykin Maallisten ilojen puutarha, jonka Bosch maalasi arviolta 1500-luvun alussa. Ilves-teatterin esityksessä Maallisten ilojen puutarha maalauksen äärellä oleminen on yhteistä liikettä, joka pyrkii kohtaamaan katsojan, kanssanäyttelijän ja nykyhetken, jota Boschin teoksen pinnalta voi peilata. Esitys herättää eloon ja tähän päivään kuvataiteen teoksen, joka pohtii hyvän ja pahan kysymystä kristillisen kuvaston kautta. Sen lisäksi, että maalaus muodostaa eräänlaisen mysteerin, sisältää se myös kriittisen viestin, joka on yhä ajankohtainen. Yksi kuolemansynneistä on ahneus, jonka seuraukset johtavat myös maallisten elinolosuhteiden kurjistumiseen.

Esitys ei alleviivaa muutoksen tarvetta, vaan näyttää useammassakin kohtauksessa länsimaisen elämäntavan absurdin puolen. Yksi niistä alkaa, kun näyttämö valaistaan. Another day in paradise soi. Juhlijat ovat kokoontuneet yhteen, on viikonloppu. Arkiset keskustelut ja älypuhelimilla leikittely hallitsevat tunnelmaa. Seurue kerrallaan kuitenkin hiljentyy ja jähmettyy. Kaikki pysähtyvät lopulta, kuin kuvallisuudella pilaillen tai kuvan lainalaisuudet yhtäkkiä muistaen. Mitä muuta minulla on nyt paratiisista jäljellä kuin kuva, joksi sitä luulen? Voiko kauneutta säilöä, edes taideteokseen? Ihanne ihmisen luontoa kunnioittavasta toiminnasta on ollut olemassa. Paratiisi ei ole ainoastaan rakkauden kehto, vaan kohtuuden ja kiitollisuuden paikka, jossa ihminen ei systemaattisesti hyväksikäytä muita lajeja. Jokainen ei-inhimillinen yksilö on itsessään arvokas kuin timantti. Paratiisi on sieluntila, johon haluan palata. Se on myös tulkinta ja idea, joka kertoo harmonian kaipauksesta.

Pian näyttämö peittyy taas yleiseen hälyyn, puheensorinaan. Sitten musiikki voimistuu vaimentaen kakofonian ja kutsuen kaikki yhteiseen tanssiin. Seuraavaksi näyttämön takaa ilmestyy paikalle itse Bosch kuin öinen pöllö seuraamaan luomaansa ihmisjoukkoa. Hän seisoo pitkään paikoillaan ja vain katsoo, millaista elämää hänen teoksensa viettää. Tila hämärtyy, katonrajasta kuuluu kuisketta: Syö minut, syö. Yksi näyttelijöistä lähtee seuraamaan ääntä ja löytää pian omenan. Kaikki kerääntyvät katsomaan, mitä tapahtuu. Kuuluu puraisu, sitten rouskutusta. Miltä se maistuu? Hyvältä, kuuluu totinen vastaus. Lankeemus luo tilaan jännitteen, mutta seuraavassa hetkessä se katoaa. Vahvasti latautunut symbolinen teko vaihtuu äkillisesti tunnelmaltaan kevyempään kohtaukseen.

Ollaan viihteen äärellä. Kenelläkään ei ole mitään erityistä sanottavaa ja taustalla soi musiikkia, jota en myöhemmin muista kuulleeni. Näyttelijät esittäytyvät. Joku puhuu siitä, miten ensi-ilta jännittää. Toinen huomioi katsomossa istuvan ystävänsä. Katsojia ei varsinaisesti osallisteta mukaan esitykseen, vaan heihin otetaan kontaktia ikään kuin varsinaisen esityksen ulkopuolelta. Hyväntuulisuus sekoittuu huolettomuuteen. Yksi näyttelijöistä haastattelee muita pohtien, mikä houkuttaa elämässä, mikä on sen salainen houkutus. Kohtauksessa liu´utaan taidokkaasti viihde-estetiikasta kauppakeskuksien markkinapuheen ytimeen.

Yksi esityksen vahvuuksista on siinä, miten se toisintaa kestämätöntä elämäntapaa, myös huumorin keinoin. Suuruudenhulluuden ja ylikulutuksen teemat on tuotu tähän hetkeen keskittymällä kauppakeskuksiin, joissa Romu-Sirkka laulaa lapsille tavarasta ja kauppakeskuspappi huolehtii kuluttajien henkisistä asioista. Näkymä on groteski, mutta lähellä kuviteltavissa olevaa todellisuutta. Näihin 2020-luvun temppeleihin tuodaan kulutusketjun huipulle kaikki se, mitä ilman osasin vielä eilen olla. Esityksen ensi-iltana, Black Fridayna, tehdään Suomessa myyntiennätyksiä myös kivijalkakaupoissa. Ensilumi sataa Käpylään, mutta sulaa pian pois. Kaikki on materian tasolla niin hyvin, että valituksen voi tehdä, jos Subwayn patonki ei enää ostopäätöksen jälkeen miellytä. Asiakasta ystävällisesti palvellut myyjä jää sanattomaksi.

Tie helvettiin luodaan leikitellen.

Näyttämön eteen, kukitetun mikrofonin ja sen telineen äärelle jähmettyneen näyttelijän kasvot luovat kohtaukseen uskonnollista kärsimystä. Hetken ilmaisuvoima tuo ensin mieleen Jeanne Falconettin Jeanne d´Arcina Carl Theodor Dreyerin elokuvassa The Passion of Joan of Arc (1928). Käsien ylöspäin kohotettu asento viittaa ikonitaiteeseen, jossa kärsimyksen kuvaamisessa on oma, erityinen ajattelunsa. Kärsimystä sinänsä ei kuvata, vaan suhtautumistapaa siihen. Se on kuin valtarakenteiden alle pusertuva inhimillinen ja ei-inhimillinen kärsimys – mykkää ja omasta sektiostaan liikkumiskyvytöntä. Esityksessä Jumalanäidin rukoilevaan kuvatyyppiin viittaavasta sommitelmasta muotoutuu tuotteiden ja kuluttamisen taustalla piilevän eriarvoisuuden ja ekokatastrofin kuva.

Esityksessä Boschin triptyykin oikeanpuoleista paneelia tulkitaan runsaalla ja unenomaisella otteella. Savu sekoittuu siniseen ja punaiseen valoon, kun esiintyjät saapuvat näyttämölle ensin hymiö- ja sitten eläinnaamareihin pukeutuneina. Kadotuksen tila on samanaikaisesti henkilökohtainen ja kollektiivinen, toisin kuin esimerkiksi Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän Helvetissä, jossa yksilön sisäinen kokemus on korostunut. Esityksessä helvetti näyttäytyy ajoittain jopa lohdullisena, kun hahmot pysähtyvät toistensa rinnalle hiljaisuuteen, joka on tunnelmaltaan kuin juhlien päätöshetki aamuyön usvassa. Yhdessä kärsiminen saa myös komediallisia sävyjä, kun paratiisin käärme muiden joukossa ei enää muista, miksi on kadotuksen tiellä. Kohtauksessa kaikki hahmot värjöttelevät tiiviisti yhdessä ja miettivät, mikä teko on heidät siihen paikkaan tuonut. Bosch piirtää värikkäillä liiduilla näyttämön seinälle pöllöä, joka oraakkelin kaltaisena näkee yössä ihmistä paremmin.

Maallisten ilojen puutarha huipentuu kirkkaasti loppuaan kohti. Loppu muistuttaa alkua, mutta muodostaa kokonaan oman säkeistönsä. Kohtalokkaan tarinan toisintamisen rinnalla liikkuu taso, jossa valintojen ja seuraamusten pohtiminen on uskonnollisen heräämisen sijasta heräämistä yhteisiä, parempaa maailmaa rakentavia tekoja kohti. Maallisten ilojen puutarha näyttää kriittisesti absurdin huumorin ja koskettavien puheenvuorojen keinoin, mikä ihmisyydessä on kaunista ja samalla täysin keskeneräistä.

Yössä paratiisin kaiut muistuttavat rakkaudesta, joka kulkee kuin johtolanka koko esityksen läpi –

”Tahdon pitää kädestäsi kiinni ja arvostaa mitä on.”

Teksti: Rita Anttila
Kuva ja lavastus: Ilja Pippa, Tinja Nerkko, Minka Virtanen ja Daniel Palatz

 

Ilves-teatteri: Maallisten ilojen puutarha
Näyttämöllä: Anna Arola, Arja Sulkunen, Johanna Kari, Laura Viinikka, Linda Jaser, Minka Virtanen, Nora Pesso, Senja Rautiainen, Stella Massa, Tinja Nerkko, Maria Räsänen, Daniel Palatz, Ilja Pippa, Markus Raivisto, Miika Piekkala, Turkka Kylliäinen
Äänisuunnittelu: Ilja Pippa, Markus Raivisto, Miika Piekkala
Dramaturgit: Anna Kallio ja Turkka Kylliäinen
Ohjaus ja lavastus: Ian Hannon
Käsikirjoitus ja pukusuunnittelu: Työryhmä
Tuotanto: Anri Väre, Isa Hukka, Ian Hannon, Mona Nyman, Mikko Veijalainen

Maallisten ilojen puutarha -teos nähtiin Ilves-teatterilla marras-joulukuussa 2019. Se oli tarkoitus esittää seuraavaksi Syty Nääs! – ylioppilasteatterifestivaalilla Tampereella 24.–26.4.2020. COVID-19-tilanteen vuoksi tapahtuma on valitettavasti peruttu.