Olen miettinyt viime vuosina usein maiseman katsomista ja katsojan suhdetta maisemaan. Minulla oli arkinen mutta sykähdyttävä kokemus joitain vuosia sitten, kun vietin helteisen päivän sen maiseman keskellä, jota minulla yleensä oli tapana vain katsoa olohuoneen ikkunasta.
Samoihin aikoihin kuljin metrolla Puotilan uimarannan ohi, jolloin päädyin katsomaan etäältä paikkaa, jossa olen viettänyt lapsuudessani lukemattomia onnellisia tunteja. Ymmärsin silloin: tila, joka on minulle muistojen ja kokemusten paikka, onkin monelle muulle maisema.
Onko siis niin, että jostain kohteesta tulee maisema vasta, kun siitä nauttii etäältä, kun sen mielessään rajaa ikään kuin tauluksi, jota katsotaan? Olenko minä kartanon puutarhassa istuessani ylimääräinen, häiriö jonkun muun maisemassa?
Olen palannut näiden kysymysten pariin nähtyäni Kalle Katailan maisemavalokuvia tänä keväänä. Katailan töitä on ollut esillä Meilahden taidemuseon Helsinki School -näyttelyssä ja Galleria Hippolytessä. Olen hyvin viehättynyt Katailan suurikokoisten kuvien kyvystä vangita maiseman vaikuttavuus. Tiedättehän: yleensä valokuva latistaa maiseman.
Katailan kuvia katsoessa voi kuitenkin kokea saman ällistyksen ja hengen salpautumisen tunteen, jonka vain luonnon jylhyys ja tavoittamattomuus voi synnyttää. Pidän myös paljon kuvien tavasta viitata romantiikan maisemakuvausperinteeseen, kuten Caspar David Friedrichin (1774 – 1840) teoksiin, joita oli esillä Tukholman Kansallismuseossa viime syksynä.
Katailan kuvissa on usein henkilö, joka on selin kameraan. Katsoja voi siten joko samastaa itsensä henkilön paikalle tai katsoa maisemaa, jonka osa henkilö on. Sama ajatus on monissa Friedrichinkin teoksissa. Niissä ihmisen suhde luontoon on kuitenkin toisenlainen. Friedrichin kuvissa luonto heijastaa saksalaiselle romantiikalle tyypillisesti henkilöhahmon sisäistä tilaa; toimii sielun vertauskuvana. Katailan teoksissa luonto taas näyttää oman olemuksensa: ihmisen tunne muuttuu maiseman myötä. Friedrich nostaa monissa teoksissaan ihmisen maiseman ylle tai sen eteen; Katailan valokuvissa ihminen on syrjässä, pienenä ja maisemaan sulautuvana.
Katailan töitä on tänä kesänä ja ensi syksynä esillä eri puolilla maailmaa. Ennalta kiinnostavin tulevista näyttelyistä on Washingtonissa. Katzen Art Centerin One Hour Photo -näyttelyn idea on jännittävä: kunkin taiteilijan näyttelyä varten tehty teos on esillä vain yhden tunnin, jonka jälkeen se tuhotaan. Yhtenä tarkoituksena on kyseenalaistaa valokuvan merkitys säilyttäjänä ja tallentajana sekä helposti kopioitavissa olevana taiteenlajina. Kyseessä lienee siis kokeellinen yritys palauttaa valokuvan “aura”, jonka Walter Benjamin (1892 – 1940) uskoi teknisen toisintamisen vuoksi taiteesta kadonneen.
Tämä on jo itsessään kiinnostavaa, mutta Katailan maisemakuvat tuntuvat erityisen mielenkiintoisilta: Ihmiset usein ottavat maisemista kuvia tallentaakseen ja muistaakseen, mutta One Hour Photossa muiston maisemasta on säilyttävä muistona kuvasta. Jääkö katsojalle mieleen maisema vai kuva maisemasta?
Muistin kyky säilyttää muistoja on epäilyttävä. Marcel Proust (1871 – 1922) kirjoitti Kadonnutta aikaa etsimässä -suurteoksen muistaakseen. Romaanin päähenkilö joutui huomaamaan monta masentavaa kertaa, että muisti on tahdosta riippumaton: sen avulla ei voi tallentaa itselleen tärkeää, edes sitä, minkä haluaisi muistaa. Toisaalta se voi nostaa pintaan muistoja, joita ei uskonut enää olevan.
Proustilla muistot heräävät aistien avulla. Romaanin ensimmäisen osan kertomus nousee teekupista, kun lehmuksenkukkateen ja madeleineleivoksen maku palauttaa kertojan lapsuutensa kesiin. Muiston voi elvyttää myös tuntoaisti ja kineettinen muisti: kun pyyhkii kasvonsa karkealla pyyhkeellä tai horjahtaa, tuntemus tai liike voi palauttaa mieleen taas yhden tarinaksi kehittyvän muistikuvan.
Onko maisemakuvaus Katailan yritys tallentaa maisemien vaikutelmat ja ne tunnetilat, joita niiden äärellä on kokenut? Tallentuvatko kuvien mukana myös muistot?
Uskon, että vaikka ihminen ei välttämättä muista maisemaa, paikoilla on oma muistinsa. Kauan sitten päättyneet sodat ovat tallentuneet metsiin sammalten alle hautautuneina kranaatinsirpaleina, maahan imeytyneenä verenä ja luotien puunrunkoihin viiltäminä haavoina. Pihka valuu pisaroina pitkin rosoista kaarnaa. Puu itkee. Uutta kasvattamalla maisema peittää näkyvistä siihen tahriutuneen pahan.
Sitten on hyviä maisemia. Helteinen iltapäivä kartanon puutarhassa on kirjautunut nurmen muistiin retkihuovan ja kahden uneksijan jättämänä ikuisena painaumana. Jälki ei lähde paikan sielusta – maisema ottaa muiston haltuun puolestamme. Toisinaan, jos on hyvin onnekas, voi maisemaan palaamalla saada omansa takaisin.
www.kallekataila.com
http://onehourphotoproject.com
Read this text in English: http://jaavuortenkielta.wordpress.com/2010/05/30/on-landscapes-remembrance-and-kalle-kataila’s-photography/