Teksti: Maaria Niemi 20.1.2015
Kuvat: Jussi Koivunen
Tunnustan heti: Marika Mäkelä (s. 1947) on merkittävä taidemaalari, mutta myös henkilökohtaisesti tärkeä, läheisenä koettu taiteilija. Hänen läpimurtonsa 1980-luvulla kuuluu aikaan, jolloin kuvataide heräsi maailmana silmilleni. Eikä ole yllätys, että Marika Mäkelän maalaustaide siirtyi myös pro graduuni vahvistamaan sitä näkemystä, jota maalauksen sisällöllisessä ja esteettisessä muodossa tuolloin tarkastelin.
Sara Hildénin taidemuseon tuottama laaja Mäkelän retrospektio on monin tavoin tapaus. Ensinnäkin se on taiteilijan pitkän uran laaja katsaus, joka esittelee yhden taiteilijan kehitystä maalarina sekä hänen suhdettaan maalaukseen ikään kuin keskustelukumppanina visuaalisille ajatuksille vuosikymmenten saatossa. Toiseksi näytteilleasettajana Marika Mäkelä on ollut suhteellisen pidättyväinen lukuisista gallerianäyttelyistä huolimatta. Tarkoitan nimenomaan laajan yksityisnäyttelyn tarjoilemista tuotannon kokonaiskattauksena. Onhan hänen yksittäisiä teoksiaan ollut esillä näyttelyissä sekä Suomessa että kansainvälisesti puhumattakaan monista ryhmä- ja yhteisnäyttelyistä. Kolmanneksi retrospektio on avaus taaksepäin – jolloin arvioitavaksi tulevat myös ne vuosikymmeniä sitten toteutetut teokset, joiden värimaailma on jotakin aivan muuta kuin nyt – saaden hienoisen nostalgisuuden aikaan, josta muotokieli on siirtynyt voimakkaasti eteenpäin. Toisin sanoen tärkeäkin taiteilija altistuu arvioitavaksi uudelleen.
Tiibetiläinen morsiussatula (2013)
Taiteilijana Marika Mäkelä lunasti paikkansa suomalaisessa maalaustaiteessa jo vuosikymmeniä sitten, mutta hänen kehityksensä taidemaalarina on jatkanut omaa vakaata liikettään eteenpäin. Mäkelän maalausten mehevyys on puhutellut riippumatta vuosikymmenestä tai niiden suhteesta toisiinsa. Kyse on taitelijan työn otteesta ja tekemisen maalauksellisuudesta. Modernistisesta näkökulmasta katsottuna Mäkelän suuret ja suurieleiset teokset ovat itsenäisiä ja muotokieleltään pääosin abstrakteja. Itse materiaali, maaliaines on paksuina impastoina riittänyt Mäkelälle pitkään.1980-luvun suuret ruskeiden ja maan läheisten skaalojen pinnoittamat maalaukset ovat sekä fyysisesti suuria että suurieleisiä, olomuodoltaan maskuliinisia. Niitä edeltänyt sarja, jonka yhdeksi lähteeksi taiteilija on kertonut Gunnar Björlingin runot, ovat 1980-luvun alkuvuosilta. On hiljaista, yö tulee lähelle (1982) on sarjan nimiteos ja kokonaisuuden ehein. Björlingin kymmenen vuotta aiemmin kirjoitettu runo antaa aistivaikutelman seinästä, jonka Mäkelä kuvaa hienoina värin juoksutuksina ja eräänlaisen metsäisen seinämän tiheän verkoston syleilynä. Taiteilijan käyttämä kvartsihiekka antaa maalaukselle poikkeuksellisen hienon, runollisen pinnan. Vuosikymmenen lopulla maalaus on huomattavasti krouvimpaa, fyysisen näköistä.
Vaikka kristillinen ikonografia ei ole suoraa, alttaritaulun triptyykimäinen henki leijuu Mäkelän maalauksissa. Viimeiseen hengenvetoon (1993) luo vaikutelman pyhästä kuvasta, eikä pelkästään kultaisen värinsä vuoksi. Teoksen kolmiosainen keskussommitelma on pikemminkin supistettu abstraktiin muotoon ja osien summaa taiteilija korostaa kaksoiskuvauksella. Teoksen nimen voi halutessaan mieltää myös ristiinnaulitsemisen traditioon. Taiteilijalle 1990-luvulla merkitykselliseksi muodostunut äitiys ja teeman synnyttämät maalaukset asettuvat myös osaksi kristillistä Madonna-kuvastoa. Vuosikymmen aikana Marika Mäkelä alkaa puhua merkkikieltään kuvapinnalla.
Kolme kertaa lämmin (2013)
Ajassa liikkuminen sekä konkreettisena että visuaalisena ulottuvuutena tulee osaksi Marika Mäkelän maalauksia, kun hän kulkee viittaussuhteineen pikemminkin postmodernistisessa kuin modernistisessa lähtökohdassa. Mäkelän visuaalinen semiotiikka, merkkikieli, on yksi johdonmukainen piirre taiteilijan tuotannossa. Historiallisista ja ikään kuin todenmukaisista merkeistä hän liikkuu kohti yhä hienovaraisempaa otetta. Taiteilija kuvailee asiaa esimerkiksi näin: ”The Way of Border and Song on vaiheesta, jolloin merkkikieli tuli maalaamisen päälle. Kuvasin tavallaan arkeologisia kaivauspaikkojen merkintöjä siitä, missä löytö saattaisi sijaita; kuvitteellisia karttamerkkejä, joita sijoitin Karjalaan mielenmatkalla Bysantista Suomeen. Jotkut merkit ovat liikkuneet työstä toiseen.” Merkkikieli on yhteisesti sovittujen symbolien kieli, joista aakkoset ovat tutuin esimerkki. Mäkelän merkit muodostavat oman visuaalisen kielensä, jossa osittain merkeillä saattaa olla lähtökohta ja sijainti historiassa, toisinaan se ei ole ollut edes tarpeellista. Vaarana on merkkien säilyminen täysin omanaan, jolloin ne voivat heikoimmillaan olla tarpeettomia koristeita. Mutta Mäkelä ottaakin ornamentin työvälineekseen, koristelee ja kuvioi niin paljon, että merkit muodostavat oman tekstuuripintansa. Mikään materiaali ei näytä olevan poissuljettu Mäkelän välineissä. Kuten hän ilmaisee: ”Koristeellisuus vapauttaa taidetta ja tuo mukaan materiaalikirjoa.”
Merkityksellinen muutos ilmaisussa on ollut yhteistyö kuvanveistäjä Tapani Kokon kanssa. Marika Mäkelän kiinnostus maalauksen kehittämisestä, kuvan laajentamisesta yhä kolmiulotteisempaan muotoon löysi ratkaisunsa puusta pohjamateriaalina. Puuta voi kaivertaa, sahata, porata, kovertaa ja työstää toisin kuin kaksiulotteista kangasta. Metodi on avartanut maalarin värin ja muodon välineistöä pinnassa tapahtuvalle liikkeelle syvyystasossa. Erityisesti teosten reuna-alueet ovat saaneet muodoikseen kauniin ja todellisen puun syiden orgaanisesti muodostuvat kuviot. Kyse ei ole illuusiosta, vaan materiaalin todellisuudesta. Mäkelä säilyy kolmiulotteisista kokeiluistaan huolimatta nimenomaan maalarina. Näyttelyssä esillä olevat täysplastiset teokset eivät vakuuta veistoksina, vaan säilyvät maalarin kokeiluina kuvan syvyystasoista.
Idän kukkia (2013)
Näyttelyyn valitut teokset antavat oivallisen katsauksen taiteilija Marika Mäkelän kokonaistuotantoon. Maalarin monipuolisuus ja erilaiset vaiheet ovat riittäviä luodakseen laaja-alaisen taiteilijan kokonaiskuvan. Marika Mäkelä nimettiin Carnegie Art Award -palkintoehdokkaaksi vuonna 2014 kolmen teoksen sarjalla (Idän kukkia (2013), Tiibetiläinen morsiussatula (2013) ja Kolme kertaa lämmin (2013)). Kolmen teoksen perusmuoto on vapaa muunnelma kärjellään seisovan kolmion geometrisestä muodosta, joka on esiintynyt Mäkelän kuvastossa erilaisina muunnelmina yksittäin ja ryhmissä. Sen voi nähdä myös tulppaanin tai maljan symbolimerkkinä, jolloin se saa yhä erilaisia merkityksiä. Lyhyesti: Idän kukkia on synteesi Marika Mäkelän saavutuksista ja kehityksestä taidemaalarina. Maalaus sisältää sekä materiaalin orgaanisia että siihen lisättyä synteettistä glitterin kiiltoa. Taiteilija kaivautuu sisään muotoon ja nostaa esiin korosteita. Perusmuoto saa seurakseen detaljirikkaan ja peruspisteistä koristeellisuutteen yltyvän muotojen sinfonian. Teos kuuluu esteettisyydessään Marika Mäkelän hienoimpiin – se kannattaa käydä katsomassa.
Marika Mäkelä 25.1.2015 asti
Sara Hildénin taidemuseo
Laiturikatu 13, Särkänniemi, Tampere