Irmeli Hautamäki 20.1.2013
Yle Teema esitti DocPoint-festivaaliin kuuluvana koskettavan dokumentin Marina Abramovicin performanssitaiteesta joka huipentui Momassa pidettyyn The Artist is present -retrospektiiviin. Päivän Facebook kommenttien perusteella dokumentti meni ohi monilta, jotka eivät tunnistaneet maailmankuulua nykytaiteilijaa ohjelmatietojen perusteella. Kummastuttaa, että Marina Abramovicin nimi oli vieras Hesarin teatteritoimittajallekin, vaikka teatteri ja performanssi ovat lähellä toisiaan.
Dokumentti tuli sopivasti Helsingin Sanomien toimittajan Ilkka Malmbergin ”en ymmärrä nykytaidetta” -purkauksen jälkeen. En tiedä miten Malmbergin kävi Marina Abramovicin dokumenttia seuratessa, mutta dokumentti oli hyvä panostus nykytaiteen kohtaamiseen. Taide odottaa katsojan antautumista ja itsensä unohtamista. Taide on läsnä ja se odottaa myös katsojan läsnäoloa.
Dokumentissa filosofi Arthur C. Danto sanoi, että ihmiset sivuuttavat vanhat mestariteokset museoissa muutamassa sekunnissa. Leonardo da Vincin Mona Lisan katsomiseen käytetään noin 30 sekuntia. Siihen nähden Moman yleisö ylti huimaan suoritukseen. Monet jäivät katsomaan pitkiksi aikaa performanssia, jossa oli kyse pelkästään keskittyneestä läsnäolosta.
Ehkä tämä kertoo läsnäolon ja kohtaamisen puutteesta nykyaikana, jolloin kaikki ovat näennäisesti kaikkien tavoitettavissa koko ajan ja silti kovin irrallisia ja yksinäisiä. Taiteilijan raskas osa on näköjään toimia kohtaamisen perusasian ja perusarvon välittäjänä. Ja sitten on niitä, joiden kommenttien mukaan esitys oli vain narsismia. Oli kyseessä sitten Lady Gaga tai Marina Abramovic, kyllä esiintyjä myös altistaa ja uhraa itsensä.
Ilkka Malmbergin juttu toi mieleen taannoisen Suuri performanssi -romaanin, jonka kirjoittaja Harri Manner pilkkasi kotimaista nykytaidetta ja taidepiirejä. Performanssi oli tälle kirjailijalle se käsittämätön ja raivoa herättävä asia, jonka ympärille romaani oli kehitelty. Siinä missä Mannerin avainromaani oli täynnä pilkkaa nykytaidetta kohtaan, Malmberg taas esittää itseruoskintaa tyyliin olen tyhmä, olen huono, mutta rivien välissä paista kauna ”taide-eliittiä” kohtaan. Abramovic -dokumentissa esiintyi värillinen poika, jonka äiti puhkesi kyyneliin kun hänen lapsensa oli päässyt osaksi esitystä. Äiti ja poika eivät olleet taide-eliittiä kuten ei ollut suurin osa esityksen yleisöstäkään.
Onko Mannerin ja Malmbergin tapaisten keski-ikäisten miesten ajatusmaailma niin suorituskeskeinen, hyödyn ja järjen ohjaama, että he tuntevat häpeää, jos eivät voi raportoida esimiehelle tekemisistään jollakin mitattavalla ja ”ymmärrettävällä” tavalla?
Suomessakin on hyviä performanssitaiteilijoita, mutta heitä ei ole Kiasmassa juurikaan nähty. Performanssiväki esiintyy Kaapelitehtaan kellarissa La-bas –tilassa, tai muissa vaikeapääsyisissä paikoissa. Performanssi on yhä marginalisoitua, vaikka La-bas -ryhmän Irma Optimisti sentään palkittiin pitkäaikaisesta työstään. Mitäpä jos Kiasma nyt rohkaistuisi ja esittäisi rajua performanssia putkeen muutaman kuukauden ajan? Onko syytä pitää kaikkia taiteen lajeja tiukasti erillään omissa lokeroissaan ja esityspaikoissaan? Kyläily ja ihmisten ilmoille tuleminen tekisi hyvää niin taiteilijoille kuin yleisöllekin.
Helsinki kaipaisi nykytaiteen vahvempaa läsnäoloa. Pitäisi tulla ulos kaapista. Monia hienoja teoksia ja täysin uutta taidetta menee ohi ja päästetään ohi mediassa. Kriitikoittenkin olisi syytä kirjoittaa välillä ihan muusta kuin omasta tutusta ja turvallisesta aiheesta. Jospa kriitikkokin uskaltaisi rikkoa rajoja?
Linkit
Irmeli Hautamäen kritiikki Mannerin Suuri performanssi -romaanista vuodelta 2005.