Marko Gylén 20.8.2017
Viime aikoina eräs antiikin mytologia on pilkahdellut otsikoissa, sosiaalisessa mediassa ja valtadiskursseissa. Laajasti seurattu kesäinen jatkokertomusfarssi, perussuomalaisten puolittuminen, on innoittanut ainakin pari kristinuskoviitettä.
Ennen kesäkuista puheenjohtajavaalia Timo Soini arvioi, että puolueessa on alkanut ilmetä antikristillisiä kannanottoja. Antikristillisyydellä hän tarkoitti ihmisten samanarvoisuuden kiistämistä. Soini uskaltautui vakaumukseensa turvaten vihdoin sanomaan sen, mitä muut olivat jo sanoneet.
Kuluvan kuun alussa perussuomalaisten puoluehallitus esitti Laura Huhtasaarta presidenttiehdokkaakseen. Julkisuudessa on tämän myötä jälleen kohistu Huhtasaaren evoluutioskeptisestä kreationismista, jota hän itse toi esiin pari vuotta sitten.
Huhtasaaren evoluutioskeptisille argumenteille on naureskeltu siitä, että ne eivät näytä lainkaan tajunneen evoluution mekanismia edes hypoteesina, saati ottavan huomioon empiiristä todistusaineistoa. Huhtasaaren kyseiset Facebook-julkaisut ja niiden kommentit eivät ole (enää) julkisia, mutta kuvakaappauksia on yhä kierrossa. Myöhemmässä blogissaan (21.9.2015) Huhtasaari oli siivonnut pois osan typerryttävimmistä heitoistaan ja silminnähden pinnisteli osoittaakseen tajunneensa (nyt) jotain evoluutioteoriasta ja silti pitääkseen sen erillään luomisuskosta.
Tasavallan presidentiksi aikovan henkilön epätieteellisiä käsityksiä sopii kritisoida. Tällainen kritiikki uhkaa kuitenkin liukua pelkäksi ateistis-tieteellisen maailmankuvan kritiikiksi uskonnollista kohtaan, mikä uskonnollisen poliitikon on helppo sivuuttaa pelkkänä vakaumuskysymyksenä ja mikä toisaalta ei ulotu varsinaiseen politiikan sisältöön. Siksi on yhteiskunnallisen kulttuurikritiikin kannalta kiinnostavampaa, että kreationismi on nyt tukemassa Soinin ”antikristillisiksi” nimeämiä voimia tai on peräti itse antikristillistä. Huomion kiinnittäminen tähän teologiseen skismaan tai paradoksiin voisi paljastaa myös jotain populismin dialektisesta logiikasta ja siihen sisään kirjoitetusta nihilismistä.
Millä kristillisellä logiikalla kreationismi voidaan ymmärtää antikristillisenä? Soini viittaa ihmisten tasa-arvoon ”Jumalan lapsina”, mutta tämän voi kuitata vain tietyn kristillisen vakaumuksen painotuksena. Kommentti jää populismille luonteenomaisen mielipiderelativismin sisälle.
Lyhyt teologinen ekskursio kristillisyyden ytimeen saattaa auttaa pidemmälle. Voidaan kysyä, tuleeko kreationismi huomaamattaan kieltäneeksi kristinuskon Jumalan ja sovituksen olemuksen.
**
Kreationismi korostaa Jumalaa olioiden kausaalisena syynä. Tässä luomisen ja olemassaolon käsitteet on jo tulkittu kristinuskolle vieraasti, objektien kausaatioon viittaavina, ja samalla uskonnolliset väitelauseet todellisuusrepresentaatioina. Tämä ajattelun ja kielellisen käsitteellistämisen tapa nousee jostain 1800-lukulaisesta luonnontiedepopularisaatiosta ja sen maailmankuvasta eikä luonnontiedekään sitä varauksetta hyväksy. Joka tapauksessa kreationismi pitää tällaista asennetta ”kirjaimellisuutensa” takeena, vaikka ajattelumuoto on siis peräisin muualta kuin kristinuskon lähteistä. Kirjaimelliseksi väitetty tulkinta ei tässä kohdassa ole lähdeteksteilleen omistautunut. Kreationismi tekeekin Jumalasta ensi sijassa kausaalisen alkuolion, sellaisen olion muiden olioiden joukossa, joka on aiheuttanut muiden olioiden objektiivisluonteisen olemassaolon – toki ”tahdollaan” mutta niin, että luominen on vain objektiivisesti olemassa olevaksi valmistamista ja tuottamista. Tämä Jumalan oliollistaminen on kuitenkin selvästi ristiriidassa sen kanssa, että Paavali toteaa ateenalaisille ihmisten olevan, elävän ja liikkuvan Jumalassa Häntä samalla etsien, mikä puolestaan on melko suora viittaus Vanhan testamentin Jumalan olemusta koskeviin luonnehdintoihin. Kristinuskon Jumala ei selvästi ole olio muiden joukossa, eikä luominenkaan siten voi tarkoittaa objektien aiheuttamista tai valmistamista.
Kreationismi on kausaalisuuteen eksyvää. Siten se tulee myös erottaneeksi objektien olemassaolon kauaksi eettisestä kysymyksenasettelusta. Tämä erottelu tekee kristillisen pelastussuunnitelman pelkäksi peliksi, jossa jumala ensin ”valmistajan” auktoriteetilla määrää mielivaltaisesti, mitä ihmisen on tehtävä pelastuakseen ja sitten uhraa poikansa, tai itsensä poikapersoonanaan, ”maksaakseen” itse säätämänsä vaatimukset. Tämän kaiken jälkeen oleellista uskossa ei ole enää luottamus Jumalaan ja siitä seuraava oikeamielistyminen ja lähimmäisenrakkaus, vaan edellä kuvatun kaltainen ”kirjaimellisuus” eli tiettyjen maailmaa representoivien väitteiden pitäminen totena. Usko Jumalaan tarkoittaa tällöin ensi sijassa jumalobjektin olemassaoloväitteen allekirjoittamista. Tämä puolestaan avaa portit muiden ihmisten luokittelulle sen mukaan, allekirjoittavatko he nuo väitteet, ja sen mukaan, noudattavatko he pelastuspelin säädöksiä.
Kreationismia ja muutakin kristillistä fundamentalismia voi perustellusti kritisoida näin. Tehtävänä on kuitenkin miettiä, miten kreationismi on ristiriitaista, toisin sanoen kristillisyyden vastaista. Siksi on vielä piirrettävä teologinen luonnos siitä kristillisyyden ytimestä, joka jää kreationismissa sivuun, ja osoitettava lyhyesti, että se on kirjaimellisempaa ja kokonaisvaltaisempaa ja siinä Jumalan luomistyö on ”suurempaa” eikä eettisyydestä ja sovituksesta erillistä.
Sikäli kuin kristillisen monoteismin Jumala on lainkaan ymmärrettävissä (mitä sopii epäillä sekä monoteismin sisä- että ulkopuolella), hänet on ymmärrettävä jonakin, jossa kaikki oleva on. Voi sanoa, että Jumala saa kaiken aikaan, eli saattaa kaiken olevan ajalliseksi siten, että Jumala itse on kaiken ajallisen olemassaolon päämäärä, sen mielekkyys ja hyvyys sinänsä. Jumala on tässä mielessä ajan ulkopuolella, kuten Augustinus toteaa. Siten, ajan sisäpuolelta katsottuna, kaikki oleva, pelkällä olemassa olemisellaan, on kohti Jumalaa. Tämä luonnehdinta ei tarkoita mitään mystistä eikä Jumala ole tässä mikään yliluonnollinen henkiolento. Tämä tarkoittaa vain, että ihminen ylipäätään voi kysyä, mikä olisi hyvää, mielekästä ja oikein, eli aivan arkisessa mielessä, mitä seuraavassa hetkessä tulisi tehdä. Kristinuskon mukaan olemme tietyllä tavalla erossa Jumalasta ja vain siten jokaisessa oliossa, ja varsinkin lähimmäisessä, voi ammottaa kysymys hyvästä eli kutsu takaisin Jumalan luokse. Tällainen Jumala ei toisaalta ole myöskään vain Platonin hyvän idea eikä Aristoteleen päämäärien päämääryyttä sinänsä tai liikkumaton liikuttajakaan, sillä tällä tavoin periaatteeksi käsitteellistettynä se ei kykenisi ilmenemään ihmisen olemassaoloa koko ajan hallitsevana, vaan olisi kenties vain käsitteellisen järjen itsereflektion viimeinen viitepiste. Siten se, että tätä kaikkialla mielekkyyteen haastavaa ajallisuuden voimaa valitaan nimitettävän jumalan käsitteellä ja siis olettaen ”hänet” kutsuvaksi persoonaksi, tunnustaa inhimillisen näkökulman olevan ajallisuuden sisällä ja mielekkyyspyrkimyksen väistämättä hallitsemaa.
Olioita ei ole vain ”luotu” (merkityksessä jumalaolion valmistama), vaan olemassaolollaan ne haastavat eettisesti, ja tässä mielessä ihminen on luotu Jumalan ”kuvassa” eli etsimään kaiken mielekkyyttä. Luominen ei ole vain havaittavan olemassaolon antamista, vaan kaiken olemassaolon mielekkyyden ajallista imua.
Tämäntapainen teologinen abstraktio perustuu kenties joihinkin Raamatun luonnehdintoihin, mutta onko kyseessä sittenkään kristillisyyden Jumala?
Ainakin sen avulla kristillisessä sovituksessa on nähtävissä enemmän järkeä. Lähimmäisenrakkaus voidaan tietyin ehdoin ajatella yhteisöllisen elämän mielekkyydeksi sinänsä mutta samalla sellaiseksi, jota on vaikea saavuttaa, jos sitä yrittää oman pelastumisensa tähden, sillä tällöin pelastumisitsekkyys onkin viimeinen periaate. Siksi kristillisen pelastusopin ydin on armosanoman yksinkertaisen vastaanottamisen myötä itsessä tapahtuva muutos. Logiikka menee jotenkin seuraavasti. Kun on täysin omaksunut sen, että on jo pelkästä armosta pelastettu eli että elämän päämäärä ja mielekkyys tulee täyttymään, lakkaa yrittämästä pelastaa itseään tai muutenkaan keräämästä itselleen näennäishyvää. Henkilö uskoo olevansa jo saamassa aivan kaiken eikä sen ulkopuolella ole mitään lisätavoiteltavaa. Tällöin vapautuu huomaamaan muiden hädän eli tekemään hyviä tekoja pyyteettömästi ja jopa automaattisesti niin, ettei edes huomaa niitä tekevänsä.
Tässä logiikassa, tunnetusti, hyvät teot eivät ”pelasta” tai tee oikeamieliseksi mutta myöskään ilman armoa ja armoon uskomista ei ole pyyteettömiä tekoja. Tämä logiikka ei myöskään tee kristittyä paremmaksi kuin toisia tai edes oikeuta sinänsä tuputtamaan dogmaattista sanomaa. Samalla on ilmeisen väärin tulkita niin, että kristillisen jumalolion postulointi olisi teko, jolla pelastaisi itsensä.
Tähän suuntaan auki kerittynä, tämä ajatus ei myöskään ole jotain äärimmäisen abstraktia negatiivista teologiaa. Sen käsitteellinen muotoilu eksyy kenties väistämättä filosofiaan, kuten yllä, mutta se on sisään kirjoitettu ihmisoikeuksiin, hyvinvointivaltion tulonsiirtoihin, uskonnonvapauteen ja maallistuneeseen tapakristillisyyteen: hyvää tekevän ei tarvitse erikseen ajatella Jumalaa tai edes hyvän tekemistä. Tässä mielessä humanisti-ateisti on kristillisempi kuin kreationisti. Samoin hyvinvointiyhteiskuntaa kannattava vasemmistolainen on kristillisempi kuin hyväntekeväisyysyhteiskuntaan paluuta haikaileva talousoikeistolainen. Ja vain tässä mielessä voidaan ymmärtää laupiaan samarialaisen tarina: samarialainen, siis vääräuskoinen muukalainen, täytti pappia ja leeviläistä paremmin heidän lakinsa ydinvaatimuksen auttaessaan rikoksen uhria yksinkertaisesti sen takia, että tämä oli avun tarpeessa.
**
Tämä riittänee teologisesta saivartelusta. Ristiriita on käynyt ilmeiseksi. Tämä ristiriita ei kuitenkaan ole vain kreationismin ongelma, vaan tapa, jolla populismi toimii, sen dialektisen liikkeen logiikka.
Tiede, uskonto, politiikka, keskustelu. Kaikissa näissä populistinen ja popularisoiva kaava on sama. Maailmankuva tai käsitys on tosi, kunhan se on helposti popularisoitavissa stereotypisoiviin käsitteisiin. Tiede käsitetään tällöin pelkkänä koeteltuna todellisuusrepresentaationa erotuksena epätosista väitteistä ja käsityksistä, ja tällaisena sen on oltava popularisoitavissa, helpohkosti ymmärrettävää, perustavaa ajattelutapaa uhkaamatonta. Uskonto on samoin vain itsekästä pelastusvarmuuden tavoittelua uskomalla tietyt väitteet ja erottelemalla ”meidät tosiuskovaiset” muista. Politiikka on pelkkää oman eturyhmän laskelmoivaa etujen ajamista muita vastaan. Keskustelu on pelkkää mielipiderelativismia, jossa omaa kantaa vain puolustetaan tarvitsematta muuttaa käsityksiään.
Tarkoituksena on laskelmoivasti varmistaa, että ”me” olemme ennakkoluuloinemme aina oikeassa ja muut väärässä. Ei ihme, että kreationismin ohella myös väärin popularisoitu evoluutioteoria voi palvella samaa päämäärää.
Tietyllä tavalla tämä sanelee myös, miten populistinen popularisointi kehittyy itsestään vääjäämättä. Se alkaa kenties kristinuskosta massojen platonismina ja tieteellisen maailmanrepresentaation popularisoinnista sekä populistisesta retoriikasta, jotka kaikki vahvistavat toisiaan, ja päätyy loputtomaan me-ne-dialektiikkaan. Se vie lopulta Perussuomalaisten skismaan asti. Laura Huhtasaari (mediahahmona, ei todellisena henkilönä) on tietyllä tavalla totuus persuista. ”Meistä” on seulottava yhä uudelleen esiin se ”me”, jonka ennakkoluulot ovat luovuttamattomasti oikeita ja jonka ennakkoluulot koskevat siten juuri tätä eroa. Samanmielisten kupla kenties pienenee mutta on varmempi itsestään, ja siten rajautuu voimakkaammin erilleen normaalista itse- ja lähdekritiikistä tai ulkopuolisen kritiikin vastaanottamisesta. Tässä populismin hengen itsestään (epä)tietoiseksi tulemisessa lähtöpassin saavat vuorollaan ”poliittis-taloudellinen eliitti”, ”fillarikommunistit”, ”maahanmuuttajat” ja ”soinilaiset”. Tämä dialektinen liike, refleksiivisyydessään, piirtää yhä uuden rajalinjan aiempaan ryhmään. Se on tuomittu tekemään näin, koska se pohjautuu sellaiseen mielipiderelativismiin ja tyhjään retoriikkaan, jolle tavoitteena on ”meidän” oikeassa olemisen varmistaminen. Sen historiallisina reunaehtoina ovat mainitut popularisoitu tieteellinen maailmankuva, kristinuskon laumasieluistuminen kreationismiksi, mutta näissä puitteissa sen dialektiikka on pelkkää oman hännän jahtaamista, ilman Aufhebungiksi puhkeamisen mahdollisuutta, ilman itsetietoisuuden kehkeytymistä. Se ei ole ”totuuden jälkeistä”, vaan totuuden käsite itse määrittyy sen (epä)dialektiikassa individuaaliseksi varmuuden tunteeksi, loputtomaksi kilpailevaan vaihtoehto- ja salaliittoteoriaan sekä parhain päin sepittämiseen uppoutuvaksi ja me-identiteettikilpailun voittamiseksi, väen vallaksi. Siten se ei lopulta välitä ihmisoikeuksista demokratian perustana, tieteestä tai tilastojen tulkinnasta, totuudesta eikä dialektiikasta.
Eikä Jumalasta tuon taivaallista.
**
Lukemista
Heidegger, Martin 2000. Kirje ”humanismista” sekä Maailmankuvan aika. Suomentanut Markku Lehtinen. Helsinki: Tutkijaliitto.
Kierkegaard, Søren 1964. Ahdistus. Tanskankielinen alkuteos
Lévinas, Emmanuel 1996. Etiikka ja äärettömyys: Keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Toisen jälki. Suom. Antti Pönni ja Outi Pasanen. Eurooppalaisia ajattelijoita. Helsinki: Gaudeamus.
Nancy, Jean-Luc 2008. Dis-Enclosure. The Deconstruction of Christianity. Translated by Bettina Bergo, Gabriel Malenfant, and Michael B Smith. New York: Fordham University Press.
Nietzsche, Friedrich 1966. Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Suom. J. A. Hollo. Helsinki: Otava.
Soini, Timo Juhani 1988. Populismi – politiikkaa ja poltinmerkki: SMP:n roolinmuutos. Valtio-opin koulutusohjelman yleisen suuntautumisvaihtoehdon pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.
Welte, Bernhard 2008. Olemattomuuden valo. Uuden uskonnollisen kokemuksen mahdollisuudesta. Suomentaneet Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo. Helsinki: Loki-kirjat.