Martta Heikkilä 11.1.2015
Andra Ursuta: Stoner, 2013.Torstaina kahdeksas päivä tammikuuta ranskalaisen sarjakuva- ja pilalehden Charlie Hebdon toimitukseen tunkeutui kaksi miestä, algerialaistaustaiset, Ranskassa syntyneet veljekset Saïd (34) ja Chérif (32) Kouachi. Pariisissa tekemässään iskussa veljekset ampuivat automaattiasein yhdeksän lehden toimittajaa ja avustajaa, mukaan lukien Charlie Hebdon päätoimittajan Stéphane Charbonnier’n, ja kolme muuta henkilöä. Lisäksi Kouachit haavoittivat neljää muuta toimittajaa ja useita poliiseja, joitakuita heistä erittäin vakavasti. Tapahtumasarja sai jatkoa seuraavana päivänä, kun panttivankeja ottaneet veljekset saivat surmansa rynnäkössä Pariisin ulkopuolella. Terrori-iskuksi nimettyyn tekoon olivat syynä Charlie Hebdo -lehdessä julkaistut islamin profeetta Mohammedia pilkkaavat piirrokset.
Luettuani hyökkäyksestä tulin välittömästi ajatelleeksi Pariisin Palais de Tokyon näyttelyä Inside, jossa kävin kuukausi sitten joulukuussa. Lähinnä 1970- ja 80-luvuilla syntyneiden ranskalaisten ja kansainvälisten taiteilijoiden näyttely on saanut nimensä luultavasti siitä, että teokset levittyivät koko valtavan rakennuksen tiloihin, rappukäytäviin ja henkilökunnan tiloihin, joissa taidetta ei tavallisesti ole esillä. Näyttelyn sokkelot ja monesti koko huoneet täyttävät installaatiot kiinnostivat ja onnistuivat yllättämään. Ne onnistuivat myös järkyttämään, sillä suurimman vaikutuksen tekivät teokset, joissa aiheena oli rakenteellinen väkivalta.
Christian Boltanski: L’homme qui tousse, 1969
Väkivallan näkökulmasta neljä teosta jäivät mieleen. Romanialaissyntyisen, nykyisin New Yorkissa työskentelevän Andra Ursutan (1979) teos Stoner koostuu häkistä, muurinpätkästä ja koneesta, joka automaatin tavoin heittää muuria kohti keinotekoisia kiviä. Kukaan ei seiso seinän edessä, mutta kun kivi osuu siihen äänekkäästi, seinään jää reikä. Osuman seuraukset voi vain kuvitella – sisäpuolisuus tarkoittaisi tässä tapauksessa kuolemaa tai ainakin vakavaa loukkaantumista. Kivenheiton pelotevoiman pystyy kokemaan myös se, joka seisoo turvassa häkin ulkopuolella. Stoner tekee näkyviksi jo tuhansia vuosia vanhan koston ja häpeän tuottamisen menetelmän, kivitystapahtumat, jotka yhä nykyisin usein kohdistuvat rikollisiin ja naisiin.
Christian Boltanskin (1944) videoteos L’homme qui tousse (”Yskivä mies”, 1969) on ajalta, jolloin Boltanskin nykyiset ihmiskunnan yhteistä kärsimystä käsittelevät teemat olivat vasta subjektiivisessa varhaismuodossaan. Videossa istuu lattialla mies, joka kakistelee kurkkuaan kovaäänisesti ja taukoamatta. Samalla hänen suustaan valuu jotakin, kenties verta. Hirviömäisen naamion takana piileskelevä yskijä herättää sääliä, sillä yskä ei taltu millään. Samalla syntyy kauhua sen edessä, miten tämä pääsee ulos klaustrofobisesta tilastaan – ja milloin katsojan on aika poistua? Oksentaako mies sisäpuolista saastaansa, huonoa oloa, joka nyt ulkoistuu jaetuksi, muodottomaksi kokemukseksi? Onko kysymyksessä mielen vai ruumiin tila, hänen vai minun?
Abraham Poinchevalin Karhu-performanssi Pariisin Metsästys- ja luontomuseossa 2014. Kuva: Musée de la Chasse et de laNature.
Performanssissaan Ours (”Karhu”) Abraham Poincheval (1972) kokeili, miltä tuntuu asettua sananmukaisesti eläimen nahkoihin. Huhtikuussa 2014 Poincheval eli kolmentoista vuorokauden ajan täytetyn karhun sisällä. Pariisin Metsästys- ja luontomuseon kävijät saattoivat vierailla katsomassa karhun sisuksissa elävää taiteilijaa. Tänä aikana Poincheval sisäisti karhun elämää myös harjoittamalla luolamiesdieettiä, johon kuului karhun ravintoa, raakaa lihaa, marjoja, sieniä ja hyönteisiä. Palais de Tokyossa Poinchevalia itseään ei näkynyt, mutta karhurakennelmaan oli mahdollista tutustua lähietäisyydeltä. Asumisen kannalta melko epämukavalta vaikuttavaan kokonaisuuteen kuuluu makuulaveri, mutta myös joitakin teknisiä myönnytyksiä kuten vedenkeitin ja sähkövalo. Elämän itsestään selvyyksiin teos tarjoaa otollista aineistoa niin katsojalle kuin epäilemättä myös performanssin taiteilijalle.
Stéphane Thidet’n (1974) installaatio Sans titre (Le refuge) (”Nimetön (Turvapaikka)”, 2007) kiteyttää mielestäni koko Inside-näyttelyn. Samalla runollisen ja lohduttoman teoksen ajatus on yksinkertainen: on puinen luonnollista kokoa oleva mökki, jonka sisällä sataa. Lakkaamaton kohiseva sade valuu mökin katosta lattialle ja katoaa viemäreihin. Kaikki talon sisäpuolella on vettynyt piloille, puu haisee jo homeelta. Vääjäämätöntä hävitystä voi vain tarkkailla, asioille ei mahda mitään, ei ole hanaa, josta hivuttavasti tuhoavan sateen saisi loppumaan. Mökin ulkopuolella on kuivaa – mutta mitä tehdä, kun sisällä vallitsee vedenpaisumus?
Stéphane Thidet: Sans titre (Le refuge), 2007.
Nyt Pariisin iskun tapahduttua kaikki nähty saa uuden merkityksen. Myös näyttelyn englanninkielinen nimi Inside, ”Sisäpuolella”, herättää ajatuksia: kuka on vallan ja väkivallan sisä-, kuka ulkopuolella? Kenellä on mahdollisuus sananvapauteen? Onko sananvapaus vapautta sanoa mitä tahansa, missä tahansa, kenelle hyvänsä? Kuka saa sanoa, kuka saa toimia ja miten? Ovatko väkivalta ja terrori ilmaisunvapautta?
Vastauksia en löydä. Ehkä joitakin vihjeitä voisi antaa nytkin taide: esimerkiksi jo klassikon asemaan noussut Matthieu Kassovitzin elokuva Viha (La haine, 1995), jossa toiminta lähtee liikkeelle Pariisin lähiöistä, kaupungin pohjoispuolelta.
Inside, Palais de Tokyo, Pariisi 20.10.2014–11.1.2015. Mukana noin 35 taiteilijaa.