21.5.2009 Tarja Rannisto
“Two Russian communities on Spitsbergen have had their times of bloom. Now one of them is a ghost town and also the other one is running out reasons and will to exist.”
– Ville Lenkkeri –
Ville Lenkkeri (s. 1972) teki viime vuosien aikana useita matkoja kahteen venäläiseen hiilikaivos- kaupunkiin Huippuvuorilla. Ensimmäisellä matkallaan Lenkkeri vietti reilut kaksi kuukautta lähes autioituneella saarella osallistuen paikallisen elämän kuriositeetteihin, karuun ja anteeksiantamattoman kovaan luontoon sekä kyläympäristöön ja – yhteisöön. Oman sosiaalisen paikkansa Lenkkeri lunasti tekemällä työtään kuvaten merkityksellisiksi tulleita ihmisiä ja paikkoja. Nämä kuvat ovat koettavissa kiehtovan saatekertomuksen kanssa Lenkkerin uudessa valokuvataideteoksessa The Place of No Roads (2009, Hatje Cantz, www.hatjecantz.de).
Vaikka luontoa ja tilaa on ympärillä loputtomiin, rajaa Lenkkeri kohteensa melko tarkasti ”kaupunkien” rajojen sisälle. Varsinaisia luontokuvia teos ei juuri sisällä. Kuvaamiaan kaupunkeja Lenkkeri kutsuu kirjaimilla B, L ja P, joista L on norjalaisten asuttama ja B ja P venäläisten käytössä. Vaikka useat kuvat on otettu sisätiloissa, ei saarella ole montaakaan asumiskelpoista taloa paitsi kaupungissa L. Lenkkeri kuitenkin kertoo venäläisellä alueella viettämänsä ajan kokemuksista, joten norjalainen kaupunki ja länsimaalaisuus eivät saa tässä teoksessa yliotetta.
Kuvissa olevat rakennukset, kuten kulttuuritalo ja museo,ovat kuin viimeistä henkäystään vetäviä muinaismuistoja neuvostoaikaisesta elämästä. Lahonneet vajat, ”virastot” ja ”juhlahuone 15 vuotta viimeisen juhlan jälkeen” ilmentävät tähän maailman nurkkaan levinneen kommunismin voimaa Stalin-veistoksineen ja -tauluineen.
Venäläistä kaupunki B:tä Lenkkeri kuvaa köyhänä, harmaana ja maailman surullisimpana vielä asuttuna paikkana, kun kaupunki P sen sijaan on hylätty jo muutamia vuosia sitten. Kaupungin luonteenomainen piirre on sen tiettömyys, siellä ei ole käytännössä yhtään tietä. Tiettömyyden Lenkkeri kokee fyysisen faktan lisäksi myös metaforana sille, ettei ole tarvetta mennä minnekään. Tiettömällä maalla kulkee turistivene, jolla Lenkkeri matkasi makuupusseineen ja vuokrattuine keittimineen kohti todellista kummituskaupunkia.
Ensimmäisellä matkallaan kaupungissa B oli yhä venäläisiä kausityöläisiä, joita kuvaamalla Lenkkeri onnistuu välittämään alakuloiselle elämälle alistuneiden henkilöiden tunteita, epäonnistumisia ja optimismia. Aika on vienyt terän ilolta ja paremman elämän tavoittelemiselta, mutta silti kaupunki on ollut itseriittoinen, ja kyennyt tarjoamaan asukkaille kaiken tarvittavan. Elämä oli jonkinlainen ihmisen sosiaalisen evoluution kulminaatio ja täydentymä, jota tiettömyys myös suojeli. Tätä näkymää Lenkkeri haluaa valokuvissaan kultivoida.
Saarella, jossa Lenkkeri vietti aikaansa, asukkaat olivat norjalaisia ja venäläisiä kausityöläisiä. Venäläiset olivat saarella pääosin kahden vuoden työsopimuksella. Sopimukseen kuului, että palkka maksetaan vasta kotiin palattua, millä taattiin täydellinen tasa-arvoisuus: kukaan ei omistanut enempää kuin toinen. Varakas ei ollut se, jolla oli eniten rahaa tai materiaalista omaisuutta, vaan se, joka tietämyksellään ja kokemuksellaan ansaitsi muun yhteisön luottamuksen ja arvostuksen.
Lenkkerin tekstissä punaisena lankana kuljetetaan Thomas Mooren Utopiaa, jota hän itse piti matkalukemisenaan. Kirjan tekstiosuudessa Lenkkeri löytää kiinnostavia ja yllättäviäkin yhdenmukaisuuksia moorelaisen utopian ja venäläisten hiilikaivoskaupunkien välillä. Molemmissa paikoissa jokaisella oli oma työnsä, ei ollut toimettomuutta tai epätasa-arvoa, ei houkutusta syntiin – jos saarelaisten alituista ryyppäämistä ja juovuksissa olemista ei lasketa sellaiseksi – eikä laiskuuteen.
Kummassakin tapauksessa asukkaat eivät voineet lähteä pois ilman yhteistä suostumusta, sillä jokaisella oli oma paikkansa ja tehtävänsä yhteiskunnassa. Molemmissa on kahden vuoden työskentelyjaksot, toki erilaiset. Kaikista ilmeisin yhtenäisyys oli rahan ja jaettavan omaisuuden puuttuminen. Moorelaisessa utopiassa tämä on avain tyytyväisyyteen. Kysymys nousee: millaistahan elämä rappioituvissa venäläiskaupungeissa olisi ollut kapitalistisen ideologian alla? Autioituneella kaupungilla ja utopialla on yhteistä edellä mainittujen lisäksi se, että ne ovat kirjaimellisesti epäpaikkoja: epäonnistuvat yrityksissään olla olemassa.
Omaa ymmärrystään elämästä ja itsestään Lenkkeri kuvaa psykoanalyyttiseksi. Hänelle minuus koostuu ja on aina sen hetkistä olemista. Minuus on sitä, mikä on koskettanut itseä ja mitä itse on kokenut. Rehellisyyttä Lenkkeri löytää vain tekemällä asioita omista kiinnostuksen kohteistaan. Tämä minuus, rehellisyys, autenttisuus ja uskollisuus kuvauksen kohteille paistavat selkeästi läpi teoksen kuvasarjan. Myös tässä teoksessaan Lenkkeri seuraa näkemystään taiteen autobiograafisuudesta ja kuvattavien kohteiden rehellisesti subjektiivisesta tarkastelukulmasta.
Käsityksessään todellisuuden tavoittelusta Lenkkeri kokee haitallisena pyrkimyksen unohtaa itselleen tapahtuneita asioita tai yrityksen päästä niiden yli. Sen vuoksi hänellä on omien sanojensa mukaan taipumus palata sellaisiin paikkoihin ja ihmisten luokse, jotka ovat hänen todellisuuden ja minuuden muodostumiseksi jollakin tavalla merkityksellisiä.
Myös tämän kirjan koostamiseksi Lenkkeri palasi saarille vielä kahdesti. Vain näin hän sai tavoittamaansa todellisuutta esittävät kuvat.
Ville Lenkkeri opiskeli elokuvaa Prahan esittävien taiteen akatemiassa (FAMU) vuosina 1996–98, mutta vaihtoi ilmaisuvälineensä sen jälkeen valokuvaan. Valokuvataiteen BA–tutkinnon Lenkkeri suoritti Prahan FAMU:ssa 1998–2001 ja MA–tutkintonsa Taideteollisessa korkeakoulussa 2002–2006.
MA–opintojensa aikana Lenkkeri on ottanut osaa lukuisiin ulko– ja kotimaisiin valokuva– ja taidenäyttelyihin sekä pitänyt myös joitain yksityisnäyttelyitä.
Kirjoittaja on ympäristöestetiikan tutkija Helsingin yliopistossa