Irmeli Hautamäki
Olen noin kuukauden pituisella matkalla Suomessa kärvistelemässä liian valoisien öiden ja kulttuurishokin vaivaamana. Kun saavuin kotikaupunkiini, se näytti olevan jonkinlaisen hysterian vallassa yksien laulukilpailujen vuoksi. Pian huomasin että koko maa oli tohkeissaan yhden illan shown takia. Hyvinhän ne järjestelyt onnistuivat, mutta epäilikö joku sitä?
Toinen samanlainen kiihkoa aiheuttava aihe on perusteilla oleva ns. huippuyliopisto-hanke. Tapa jolla hanketta edistetään ihmetyttää suuresti, erityisesti tuo etuliite ”huippu”. Kuinka hankkeen alulle panijat voivat muka etukäteen tietää että perustettavasta yksiköstä tulee huippu? Eikö huipulle pääseminen edellytä kovaa työtä ja vie paljon aikaa? Tuntuu siltä että asialla on mainostoimisto, jonka keksimää brändiä runnotaan läpi julkisuudessa sellaisenaan. Koko hanke vaikuttaa enemmän hype yliopistolta.
Suomessa käy ilmeisesti melko helposti niin, että yhtä asiaa toistetaan julkisuudessa, eikä tarvitse kauaa odottaa, kun kaikki ovat sen omaksuneet tai ”ostaneet” kuten Amerikassa sarkastisesti sanotaan. Vastustajat ovat peloissaan suojalinnakkeessaan eikä ajatustenvaihtoa saada millään aikaiseksi. Kaikenlaiset pahat pelot valtaavat mielet.
Suomalaista mielenlaatua on vain puolentoista vuoden poissaolon jälkeen juuri tällä hetkellä vaikea ymmärtää. Muistelin että Suomessa ollaan viilipyttymäisen harkitsevia ja vaatimattoman järkeviä. Vielä mitä! Nyt täällä ollaan toisaalta valtavassa voittamisen ja näyttämisen huumassa ja vain ensimmäinen sija kelpaa. Kilpailuja, kilpailuja, myös taiteen alalla pelkkiä kilpailuja ja palkintoja, koko media on yhtä suurta kisaa. Harva se päivä jaetaan joku palkinto. Toisaalta ollaan hirveän peloissaan ja kaikenlaiset uudistukset ja muutokset saavat osakseen vastustusta. Olisiko tässä kyseessä se kuuluisa herran ja rengin dialektiikka, jota valtamedia ovelasti käyttää hyväkseen?
Lauri Nykopp, Skidoo track
Taideteollisen korkeakoulun opiskelijat ottivat minun yhteyttä huhtikuussa sanoen että nyt tarvitaan keskustelua taiteen autonomaista. He halusivat julkaista sivuillaan Adornon kulttuuriteollisuutta kritisoivan artikkelini ja suostuin siihen. Adorno kirjoitti jo 40 –luvulla puolustaen taiteilijan autonomiaa kulttuurimonopoleja vastaan. Ongelma on kulttuurimonopoleissa, suurkustantamoissa, elokuvatuottajissa yms., jotka ostavat taiteilijan tuotteen halvalla ja muuntavat sen helposti myytäväksi omaksi massakulutustuotteekseen. Tätä tapahtuu paitsi massakulttuurin myös korkeakulttuurin alalla. Taiteen autonomia toteutuu Adornon mukaan siten, että taiteilija päästetään itse sanomaan asiansa, ilman että kukaan työntää näppejään väliin.
Taideteokset ja muut luovuuden tuotteet ovat kauppatavaraa, ne on tarkoitettu myytäväksi. Näin Adornon mukaan piti ollakin. Suomessa taiteellisesta luovuudesta ja rahasta puhuminen samassa yhteydessä aiheuttaa yhä kiusaantuneisuutta. Ollaan turhan häveliäitä. Väärän häveliäisyyden kääntöpuolena on röyhkeä kilpailuttamis- ja menestystouhu. Jo Walter Benjamin ehdotti 1930 –luvulla että taiteilijoiden pitää itse ruveta tuottajiksi. Silloin kun taiteilija ottaa tuotantovälineet haltuunsa, vastaa teoksensa reproduktiosta ja myynnistä, silloin hän ”hääräilee ja määräilee”, ja pääsee sanomaan, mitä katsoo tarpeelliseksi. Silloin taiteen autonomia toteutuu.