Mazzano! – 20 vuotta aikaa taiteelle ja Anna-Lea Kopperi: Ajatushissi, Amos Andersonin taidemuseo 28.1.-14.3.2011
Nuppu Koivisto 4.2.2011
Otetaan yksitoista erilaista nykytaiteilijaa, joita kaikkia yhdistää ainoastaan työperiodi eteläitalialaisen pikkukaupungin suojaisassa taiteilijaresidenssissä, ja lisätään joukkoon yksi hissitilan mahdollisuuksiin rakentuva installaatio. Sekoitetaan hyvin. Vaikka resepti saattaa kuulostaa sekavalta, se jättää museokävijän mieleen lopulta temaattisesti yhtenäisen ja voimakkaan maun, joka herättelee onnistuneesti kysymyksiä ajallisuuden ja eurooppalaisen kulttuuriperinteen eri muodoista.
1960-luvulta alkaen toiminut Väinö Tannerin säätiö ylläpitää Mazzano Romanon kaupungissa tukikohtaa, jonne kuvataiteilijat sekä kirjailijat voivat majoittua työskentelemään Mezzogiornon rauhassa. Nyt residenssi juhlistaa 20-vuotista taivaltaan Amos Andersonin taidemuseossa, jossa esitellään kymmenen suomalaisen sekä yhden virolaisen taiteilijan teoksia video- ja valokuvataiteesta aina perinteisempiin maisematutkielmiin asti. Kyse onkin näyttelyn kuraattorin Timo Valjakan mukaan ensisijaisesti katsauksesta maamme nykytaiteen eri puoliin. Tämä monipuolisuus nousee museon keväässä esille laajemmin myös Mazzano!-näyttelyn kanssa samanaikaisesti avautuneessa, museon näköalahissiin sijoitetussa Anna-Lea Kopperin vuorovaikutteisessa tilataideteoksessa Ajatushissi (2011).
Anna-Lea Kopperi: Ajatushissi (2011)
Risteyksenä menneisyys
Kenties tärkeimmäksi näyttelyn teoksia ja installaatiota yhdistäväksi tekijäksi nousee suhde aikaan. Tämä teema ilmenee sekä yksilöllisellä että kollektiivisella tasolla: katsoja kohtaa niin pohdintoja inhimillisen identiteetin muotoutumisesta kuin eurooppalaisen kulttuurihistorian vaiheistakin. Mazzano!-näyttely tuntuu herättelevän kysymystä siitä, miten postmodernin jälkeisessä, hajanaisessa ja informaatioähkyisessä kulttuurissa ylipäänsä koetaan ajallista muutosta – ja miten se ennen kaikkea on mahdollista tavoittaa kuvallisin keinoin.
Erityisen kiinnostavalla tavalla tätä ajan moniulotteisuutta peilaavat Jan Nevan maalaukset Transformaatio (2010) sekä Degeneraatio (2010). Molemmissa nähdään periaatteessa vain yksinkertainen, mustan ja valkoisen sävyillä esiin tuotu ihmishahmo, jonka persoonalliset piirteet ovat selvästi vasta muotoutumassa. Kuplivan muutoksen tuntu on käsin kosketeltavissa: teosten hahmot ovat ikään kuin jatkuvasti syntymässä uudelleen tai tulemassa joksikin, jota ei aivan vielä ole olemassa. Tätä amorfista olemassaoloa korostaa Degeneraatiossa entisestään yhteys eurooppalaisen taidehistorian klassikkoaiheisiin: siinä kuvatun hahmon hiippa, viitta sekä asento luovat voimakkaan assosiaation italialaisen renessanssitaiteen arvovaltaisiin kardinaalimuotokuviin.
Historiallinen perspektiivi risteytyy näin yksityisen kokemuksellisuuden kanssa. Katsojan vaikutelmaa vahvistavat vielä teosten rinnalle asetetut luonnokset Mazzanon keskiaikaisista kaupunkinäkymistä sekä tutkielmat Apenniinien niemimaan tunnetuimmista veistoksista. Hiukan samaa historiallisten tasojen sekä nykyhetken risteytymistä on havaittavissa myös Anna Retulaisen kolmessa yhtäältä vanitas-henkisessä sekä toisaalta katutaiteeseen assosioituvassa banaaniasetelmassa.
Laajempaa yhteyttä yleisen ja yksilöllisen aikakokemuksen välillä hakee myös videotaiteilija Liina Siib Mazzano!-näyttelyn teoksissaan hyvin havainnollisella tasolla. Esimerkiksi La Gratuggia (2005 ja 2010) tarjoaa viiden minuutin mittaisen läpileikkauksen italialaisesta menneisyydestä ja tulevaisuudesta: kamera siirtyy kahdesta vanhasta rouvasta sekä Mussolinin rakennuttamasta lähiöstä juustoraastin-mielleyhtymän kautta McDonald’s-perheravintolassa herkutteleviin lapsiin. Populaarikulttuuri, historiallinen trauma ja Rooma, ”ikuinen kaupunki”, kohtaavat keskenään hiukan surrealistisessa hengessä ja sitovat samalla videoteokset näyttelyn annista kaikkein tiiviimmin Italian kulttuurin maaperään. Kuten taiteilija itse näyttelyn yhteydessä kootussa kirjassa toteaa: ”Syksy Mazzanossa oli kuin kypsä granaattiomena aikaan ja tilaan paloiteltuna: odottaen aavetta, sillä eräs entinen suomalainen taiteilijaresidentti sanoi, että ateljeessa on sellainen. Tutkien ideologioita ja käsitteitä kuten katolisuus, fasismi, Maria Magdalena jne. kameran linssin lävitse. […]”
Muistoista ja toistoista
Yleisluontoisemman historiakäsitystä ja kollektiivista muistia ruotivan aikatason ohella Mazzano!-näyttelyssä nousevat esille hyvin henkilökohtaiset ajallisen muutoksen sävyt. Useissa teoksissa tunnutaan pohtivan sekä omaa taiteilijaidentiteettiä että ihmisen osaa laajemmassa psykologisessa mielessä: noudatammeko koko elämämme ainoastaan tiettyjä menneisyytemme määrittämiä lainalaisuuksia vai irtaudummeko niistä tietoisesti?
Tätä toiston ongelmaa lähestyy kenties selkeimmin Viggo Wallensköld pitkässä maalaussarjassaan Pelikortit (2009-2010). Koko pakka varioi maittain samoja teemoja, jotka kuvastavat naisen elämän eri vaiheita ja sisältävät jälleen löyhiä viitteitä taidehistoriaan esimerkiksi epookkipukujen muodossa. Vaikka ajatus on näennäisen yksinkertainen, se jättää katsojan lopulta hämmentyneeseen mielentilaan: kunkin kortin keskiössä esiintyvä naishahmo on enemmän tai vähemmän parrakas ja näin hiukan androgyyni. Samaten korttien ensi silmäyksellä sekalainen järjestys luo mielikuvan sarjasta sattumanvaraisia hetkellisiä välähdyksiä, joissa kuitenkin vallitsee yleisinhimillisesti lähestyttävä tilanne. Ulkoisista muutoksista huolimatta hahmojen roolit tai valta-asemat eivät vaihdu: vaikkapa kuningas on jokaisessa maassa näkyvästi raskaana.
Katja Tukiainen: Sophie as 13 (2010)
Naiseutta ja etenkin tyttöyttä lähestytään myös muissa näyttelyn teoksissa. Katja Tukiainen vie sarjasta Paradis a-z poimitulla installaatiollaan Paradis g (2010) näyttelykävijän vaaleanpunaisten pintojen ja tummanpunaisten valojen maailmaan, jossa seikkailee vahvan sekä itsepintaisen oloinen Sophie-hahmo punaisine letteineen. Vaikutelma on hieman peppipitkätossumainen: pienestä, sievästä tytöstä nousee esille täysin odottamattomia vaikutusvallan ja raivokkuuden piirteitä, joita korostaa vielä teoksen keskustaan sijoitettu valtaistuimen kaltainen samettituoli. Hiukan samaa henkeä löytyy myös Petra Innasen suurikokoisemmasta, videotaiteeseen nojautuvasta Punahilkka-aiheisesta installaatiosta, jossa satumaailman hyvä ja paha sulautuvat yhteen näennäisen viattomassa hahmossa.
Kiinnostavasti yksilöllisen elämänkaaren aikakokemusta kuvaa myös valokuvataiteilija Marja Pirilä kuudessa mustavalkoisessa teoksessaan, joissa ääriviivat muodostuvat useamman lapsen koulukuvien päällekkäisestä yhteensovittamisesta. Kuvista kohtisuoraan katsovat kasvot luovat yhtäältä mielikuvan perinteisestä staattisesta muotokuva-asetelmasta, jota samalla rikkoo ympäröivien rajojen elastisuus. Lapset näyttävät kasvavan ulos valokuvan maailmasta, ja kuitenkin teosten nimissä julistetaan päättäväisesti täsmällistä ikää: ”Minä olen kuusitoistavuotias.” Samalla hahmojen kerroksisuus häivyttää myös sukupuolten väliset erot: mitä pitempään teoksia tarkastelee, sitä vaikeampaa niistä on erottaa, onko kyseessä ensisijaisesti tyttö vai poika. Jäljelle jää ainoastaan kuvan alati muotoutuva ydin.
Marja Pirilä: Minä olen / joka tytöllä on siivet (2009)
Tutkimusretki tilaan
Sekä Mazzano!-näyttelyä että Ajatushissi-installaatiota nivoo lopulta yhteen ajan ohella myös suhde tilaan. Maisemat, uudet ulottuvuudet ja henkilökohtainen tilakokemus saavat kaikki osakseen huomiota museokäynnin aikana. Ajan ja tilan suhdetta lähestytään osin myös rakennustaiteen sekä itse museon mahdollisuuksien kautta: esimerkiksi Antti Oikarisen akryylimaaleilla punaisille ja sinisille mdf-levyille toteutetut lattiajäljitelmät herättelevät illusorisuudessaan kokijaa katsomaan näennäisen huomaamattomia ympäristön elementtejä uudella tavalla.
Kaikkein konkreettisimmillaan tilapainotus näkyy kuitenkin esimerkiksi Tiina Mielosen selväpintaisissa akryylitutkielmissa, joissa luonnollinen maisema ja pelkistetty arkkitehtuuri kohtaavat kirkkaissa väreissä. Toisella tavalla samaa tematiikkaa peilaavat puolestaan Stig Baumgartnerin äärimmilleen abstrahoidut Verkot (2010), joissa etusijalle nousevat värien ja sommitelmien väliset vuorovaikutussuhteet.
Kulttuurin tasolla tilan ja arkkitehtuurin haasteita luotaavat kiintoisasti valokuvataiteilija Nanna Hännisen Manhattanin pilvenpiirtäjien taustoittamat teokset. Neulamaiset rakennukset sukeltavat niissä eri vahvuisina kohti taivasta tavalla, joka tuo kuviin kolmannen ulottuvuuden ja liikkeen tuntua. Kenties kaikkein vaikuttavimmaksi nousee kuvapari, jossa rakennusten sekä taivaankaaren taustaa vasten erottuu pienikokoinen lentävä lintu. Uutta syvyyttä teoksiin avautuu myös näyttelykirjan kautta, jossa taiteilija kertoo olleensa juuri Mazzanossa kuullessaan World Trade Centerin terrori-iskuista kymmenisen vuotta sitten.
Näitä kaikkia Mazzano!-näyttelyn herättelemiä ajan ja tilan kysymyksiä kävijä pääsee itsekin tavallaan soveltamaan taideteokseksi muokatussa museohississä, johon kannattanee tästä syystä astua vasta näyttelykierroksen jälkeen. Ajatushissi näet pyrkii haastamaan tavanomaisten hissikokemusten väliaikaisuuden ja huomaamattomuuden tekemällä tällaisesta ”epäpaikasta” yhtäkkiä kokonaisuuden, jossa pienimmälläkin yksityiskohdalla on merkitystä. Kenties siksi hissiä itsessään ei ole hurjasti muokattu äänimaailmaa ja valaistusta lukuun ottamatta: esimerkiksi liikkeelle lähtiessä kokija kuulee taiteilijan äänitettyä puhetta.
Koko hissimatkan kiintopisteeksi muodostuu lopulta Hufvudstadsbladetin tornista hissiin kajastava suurikokoinen loisteputki-A, joka viitannee niin Amos Andersonin kortteliin kuin ajatuksiinkin. Lopuksi hissikävijä saa ajaa kuudenteen kerrokseen kirjoittamaan omasta hissisuhteestaan A-kirjaimesta muistuttavalle kolmionmuotoiselle paperilapulle, joka tunnustaa installaation vaaleanpunervaa värimaailmaa. Interaktiivinen ele herättelee näyttelynautiskelijan jatkamaan matkaansa nykytaiteen piiristä takaisin ulkomaailman aikaan ja avaruuteen.
Tekstin taustana on käytetty näyttelyn yhteydessä julkaistua Mazzano! 20 vuotta aikaa nykytaiteelle -teosta (Väinö Tannerin säätiö 2011).