Johdanto
(Max Ryynänen)
ARCO 2013:n tunnelmia. Photo © Pablo Mesegar.Mustekalan ohessa julkaisemat kaksi dialogia käsittelevät (ja dokumentoivat) aikamme taidemaailmaa. Keskustelijat, Espanjan Toledossa asuva poliittisesti aktiivinen nykytaiteilija Riiko Sakkinen ja häntä haastatteleva helsinkiläinen taideteoreetikko Max Ryynänen keskittyvät ensimmäisessä dialogissa ARCO:on, Madridin taidemessuihin, joihin Ryynänen kävi tutustumassa kriitikkojen Richter-apurahan turvin helmikuussa 2013.
Ensimmäinen dialogi pyörii taidemessujen ympärillä paljolti vain yleisellä tasolla. Siinä pohditaan messujen merkitystä ja institutionaalista asemaa aikamme taidemaailmassa. Mutta paljolti puhutaan ihan vaan siitä mitä juuri ARCO merkitsee espanjalaisille ja Espanjassa asuvalle, jopa ihan paikalliselle taiteilijalle (Toledo sijaitsee vain kivenheiton päässä Madridista).
Pian keskustelun jälkeen kävi ilmi että Suomesta oli tullut ensi vuoden ARCOn ykkösvieras. Niinpä päädyttiin siihen, että kesälomien jälkeen olisi käytävä toinen dialogi: olisi tärkeä pohtia ARCOa nyt tästä uudesta näkökulmasta, ja liittää toinen dialogi yhteen ensimmäisen kanssa, kuin klassiset ennen ja jälkeen -valokuvat. Sakkinen kutsuttiin sitten vieläpä taiteilijaksi Suomen ARCO-vierailuun.
Kirjoittamisen tyylisuunta? Jotakin Platonin dialogien ja Keskustelu-kirjan (Kiefer, Beuys, etc.) välimaastosta. Tavoite on kehitellä ajatuksia ja dokumentoida tuntoja sekä tapahtumia.
KESKUSTELUA TAIDEMESSUISTA, osa 1
Riiko Sakkinen & Max Ryynänen
ARCO, yksi maailman suurimmista taidemessuista, järjestetään Madridissa joka helmikuu. Max Ryynänen vieraili Richter-apurahan turvin ARCO 2013:ssa ja Madridin lähellä asuvan Riiko Sakkisen kanssa päätettiin keskustella sekä ARCO:sta että taidemessuista yleistasolla. Mikä on messujen rooli taidemaailmassa? Miten sen näkee ja kokee yksittäinen taiteilija? Entäpä mikä on ARCO:n rooli Espanjassa?
Keskusteluja on 2. Tässä ensimmäisessä puhutaan ARCO:sta keväällä 2013. Toisessa on käynyt ilmi että ensi vuoden ARCO:n ykkösvieras on Suomi – ja Sakkinen on yksi kutsutaiteilijoista. Tämä toi tarpeen keskustella uusiksi suhdetta messuihin ja kummatkin dialogit päätettiin julkaista kun kaikki Suomen ARCO-vierailuun liittyvät yksityiskohdat on julkaistu (lokakuu 2013).
***
Riiko
Aloittelijoille on hienoa olla messuilla, kuuluisille se on melkein noloa.
Max
Oletko kokenut ne erityisen vaikeiksi paikoiksi olla esillä? Itseäni on ihmetyttänyt se miten innoissaan ihmiset ovat aina biennaaliedustuksista, vaikka kontekstit tekevät erikoisia sivumakuja heidän työhönsä – mutta taidemessuja kohtaan ollaan jotenkin erityisen kriittisiä. Johtuuko se messuista itsestään?
Itsekin koen messut hieman noloina. Onko niissä mitään potentiaalia kriittiselle työlle, tätä mietin.
R
Messuja on helppo kritisoida, sitä tekee kaikki, ehkä me voitais miettiä myös oisko niissä jotain positiivista. En oo ikinä tehny messuille mitään spesiaalishowta, mun piti mennä just nyt Volta New Yorkiin jossa olis ollu mun sooloesitys, mutta se peruuntu.
M
Harmi. Varjomessut vai pää-?
R
Volta on Armoryn paralleeli. Siellä on pelkkää sooloshowta.
Onko siellä kuraattori?
R
Volta valitsee galleriat jotka jo hakuvaiheessa hakee jonkun tietyn gallerian projektilla. Mut siis valittiin mut galleria peru omasta tahdostaan viime hetkellä.
Joo tää kiinnostaa mua. Erot on suurempia ku biennaaleissa. Oltiin viime vuonna Tukholmassa ja Supermarketissa joku kysy olenko käyny päämessuilla. En ollu muistanu edes että ne oli olemassa.
Mua kiinnostaa se konteksti, se että edustaa galleriaa. Biennaaleissahan on tää että kuraattorin luoma konteksti määrittää pirusti sitä taidetta mitä näytetään. Siinä on vaikea pyristellä mitään omaa. Mutta messuilla saa kerättyä aika lailla asiantuntijayleisön – sinne ei tuu Pihtiputaan mummo, hyvällä eikä pahalla – mutta gallerian nimissä.
ARCO 2013:n tunnelmia. Photo © Pablo Mesegar.
R
Messuissa merkkaa myös se että onko ne tärkeessä taidekaupungissa vai ei. Tyyliin Madrid, jossa on taideväkeä, vertaa Basel johon kaikki menee muualta. Miten paljon Pihtiputaan mummoja oli ARCOssa? Ehkä ne oli hyvin naamioitunu?
ARCO on aika erityislaatuinen koska sitä myydään taviksille, se on ehkä muuttunu hiukan. Ku mä oon ollu siellä se on ollu täys koululaisryhmiä. Se on musta tosi harmi.
M
Miks?
R
En väitä ettei messut vois olla kiinnostavia kelle vaan, mutta ainoona taidekokemuksena se on aika vääristyny. Kysymys on kuitenki ensisijaisesti myymisestä.
Ja harvoinpa parhaat teoksetkaan päätyy messuille. ARCO saa ihan sairaasti mediatilaa espanjassa. kaikilla lehdillä on messuliitteet. Joka päivä raportoidaan skandaaleista ja myynneistä.
M
Joo lueskelin niitä. Oli hinnat mukana!
R
Vertaa Art Helsinki –messut, joista Hesari ei mainitse koskaan edes pikku-uutisessa.
M
Ehkä tää on ylipäätänsä erikoinen juttu ku jostaki tulee tällanen kerran vuodessa mennään kattomaan mitä touhu on -juttu. Teatterissa sellanen on esim. Avignonin teatterifestarit. Biennaali on sitä Pohjois-Italiassa sitä. Mennään Venetsiaan kattomaan mitä on nykytaide.
Mutta Art Helsinki, eiks ne oo tosi pienet? Onko siellä edes gallerioita? Ja HS: ei paljoa odotuksia sen lehden suhteen…
R
On ne pienet ja surkeet mutta Helsingin mittakaavassa asia on merkityksellinen. Vois sen mainita.
Madridissa on myös muistettava että koko taidemaailma panee parastaan messujen aikana. Gallerioilla on tärkeimmät näyttelyt, myös niillä jotka ei osallistu ARCO:on tai mihinkään paralleelimessuille.
M
Mites varjomessut? Madridissa Just Madissa ei ollu ainakaan kovin toimiva meininki mun mielestä. Aika pientä. Ajattelin että se olis voinu kasvaa yli ARCO:n, mutta siihen oli vielä matkaa.
R
Ai? Sitä kehuttiin.
Messuilla on mahdollisuus tehdä taidemaailman juttuja näkyväks, eli musta ne on kiinnostavat taidemaailman näkökulmasta, muttei taiteen sisällöllisestä kulmasta. Sillon ku mä olin vastavalmistunu, olin ihan fiiliksissä ARCO:sta, vaikkei omia töitä ollu esillä. Juhlissa, dinnereillä, jne. Siellä saatto tavata aivan kenet tahansa.
M
Miksei sisällöllisestä? Eiks se vois olla yks kiinnostava konteksti toimia?
R
Multa menee pää sekasin heti messuilla, en pysty keskittymään mihinkään. Messut on musta taiteen kannalta niin että kokonaisuus on aina huonompi ku osiensa summa.
M
Mutta mikä siinä mättää? Eihän me käytetä kai biennaaleja tai museoitakaan aina niiden omilla ehdoilla, tullaan vähän omilla tavoilla, halutaan ottaa haltuun. Mua mietityttää se että messuilla – ehkä ARCO on poikkeuksellisen peda, kuten sanoit – on oma atmosfääri, yleisörakenne ja jotenkin oma voimakenttä joka vois tukea tietynlaista teosrakennetta.
Messuopas? Kriittinen? Tai toimintaopas? Epäilyttää aina sillon ku jotaki ilmiötä vaan haukutaan. Messut on vähän ku Pekka Himanen, helppo kohde.
ARCO 2013:n tunnelmia. Photo © Pablo Mesegar.
R
Galleristit ARCOssa valitti aina taviksista. Siks niitä on kai vähennetty. Galleristit haluais että se olis ku Basel.
M
Putsasko ne myös artisteja sieltä liepeiltä? Basel on clean?
R
Messut tekee rahaa kalliilla pääsylipuilla. Ökykalliilla.
M
Joo, hämmästyin muuten tätä. Ei päässy myöskään pressikortilla sisään.
R
Mä pääsin nuorena aina itetehdyllä pressikortilla. Mun lehden nimi oli Vapaamatkustaja. Sain myös kutsut kaikkiin VIP-juhliin!
M
Ehkä on ollu jo liian monta vapaamatkustajaa? Palatakseni ARCOon: siellä oli yks juttu hieno, josta itse asiassa Stig Baumgartner ”varottiki” mua aiemmin: siellä näki lattarikamaa. Ehkä sitä näkee muutenki Espanjassa enemmän, mutta tää oli vierailijalle kiinnostavaa. Sitte oli kyllä muutama hieno juttu seassa, esim. Sierraa.
R
Toi on totta. Madridissa näkee paljon latinoa. Nyt muuten jengi valitti ettei enää oo juhlia. Nousukaudella ei ollu mitään rajaa. Yhdet oli sirkuksessa, teltta täynnä, ehkä tuhat tyyppiä, aamuyöllä, elefantit lavalla… Ilmaset juomat kaikille, bändit soittaa.
M
Ai se oli tota kokoluokkaa? Kuulostaa roomalaiselta. Mua on aina ihmetyttäny tää hämy juhla- ja cocktailkulttuuri jota ensin haukutaan, ja joka on sitte jees ku pääsee sisäpiireihin. Mut messuilla toi on kai kovinta toi juhlimiskulttuuri.
R
Joka taidelehti jolla oli muutaman tuhannen levikki järjesti omat megajuhlat. Joka museo järjesti omat juhlat. Joka päivälle oli kymmenen tilaisuutta. Loungeissa ilmasia drinkkejä, hirveesti kokaiinia.
M
Yeah!
R
Mut sitä ei sit kai enää riitä.
M
Ehkä seki tuli lattarikanavia pitkin?
R
No, kokaiinia on espanjassa paljon kaikkialla aina… pääsin muuten vapaamatkustajana aina kans pormestarin virallisille dinnereille.
M
Mut mites myynti? Sähän myyt töitä? Et sä näe että messuilla on hyvä myydä?
R
Mulla ei oo koskaan ollu teoksia ARCOssa, mikä kertoo hyvin siitä etten oo integroitunu tänne taidemaailmaan 10 vuodenkaan jälkeen.
M
Vääriä ostajia? Sun jututhan on poliittisia. Mutta oli siellä törkeen tiukkaa Sierraa! Onks sulla ollu varjomessuilla?
R
Ei niilläkään! Moni galleristi ei muuten halua taiteilijoitaan messuille. Sinne Voltaankin galleristi oli vähän ihmeissään ku halusin ite paikalle.
M
Miks tällanen?
R
Taiteilijat ei edistä myyntiä, niistä on haittaa, ne vetää ihan eri diskurssia ku galleristit. Mä kerron mun Basel-kokemuksen, joka on hyvä esimerkki. Ku mä en ollu vielä päättäny lopullisesti mitä oisin vieny New Yorkiin, 2009 Jani (Leinonen) alotti yhteistyön Gmurzynska-gallerian kanssa. Sehän myy lähinnä Boteroa ja secondary market -Picassoa. Jani soitti mulle matkalla autosta Zürichista Baseliin, ja oli menossa ripustamaan messuille. Galleristi sano että haluaa meidän yhteisen We Love Vodka and Freedom -johtoteoksen joka oli just ollu meidän Amoksen näyttelyssä. Mä sanoin Janille että sopii mutta että haluan tulla paikalle kun on kerran maailman tärkeimmät messut enkä oo ikinä ollu. Jani oli ehkä vähän hämmentyny että miksi. En siis puhunu kenenkään gallerian työntekijän kanssa. Ostin omalla rahalla lennon Baseliin. Jani oli sillon jo ripustanu meidän duunin. Aamulla mentiin messuille, Jani esitteli mut yhelle tyypille galleriasta. Mut sit se oli ihan että mitä, eikä mulle meinannu löytyy edes passia sisäänpääsyyn. Lopulta sain sen mut siinä luki jonkun muun nimi. Olin aika nyreissäni mut en jaksanu valittaa. Kukaan muu galleriasta ei edes tervehtiny mua. Duuni on seinällä ja teoslapussa lukee Jani Leinonen in collaboration with Riiko Sakkinen. Sanoin et tää ei vetele.
M
Hullua!
R
Pistin Janin valittamaan ja gallerian tyypit oli ihan et mitä vittua. Mut kukaan ei puhunu mulle. Sit Jani sai laittaa siihen käsinkirjoitetun lapun jossa on meidän nimet tasa-arvoisina. Sit Jani sano et illalla on gallerian dinneri. Mut mua ei oltu kutsuttu! Jani oli kuitenki solidaarinen ja sano ettei myöskään mee jos mä en pääse.
M
Asiaa!
R
Muita gallerian taiteilijoita ei oo paikalla, no ne onki melkein kaikki kuolleita. Mut Janin kanssa mennään sinne luksushotelliin missä dinneri on. Jengiä on ehkä 200. Dinneri on Karl Lagerfeldin kunniaksi. Ja siellä on myös Naomi Campbell. Meidät laitetaan lopulta istumaan yhteen nurkkaan, kaikkein vähimmän arvoisille paikoille. Jani on jo myynyt muut duuninsa päivällä ja dinnerilla Janille (ei mulle) kerrotaan et se johtoduuniki on myyty. Mulla meni monta kuukautta että sain rahat lukuisten sähköpostien jälkeen. Ja sitä tuli puolet siitä mitä oli sovittu. Ja koskaan galleria ei kertonu mihin se duuni oli myyty. Galleria sano mulle sähköpostissa että merkittävään julkiseen kokoelmaan. Vuosia sen jälkeen mulle paljastu et se on jossain sveitsiläisessä hotellissa. Meillä oli kyllä ihan kiva ilta silloin, se päätty siihen että Janne Gallen-Kallella Sirèn kanto mut sänkyyn nukkumaan ku olin niin tuubassa.
M
Nää tarinat vahvistaa mun käsitystä siitä että messut on yks lisäke muiden joukossa. Taidemaailmaa ei oo, vaan klusteri hyvin erilaisia kenttiä. Munki piireistä kulttuuriero tollaseen on valtava. Ehkä osa ongelmaa on se että nää maailmat on jo liian hajallaan, mutta me halutaan ajatella että ne kuuluu yhteen. Että on joku taide. Ne kuuluu, mutta tosi löyhästi.
R
Näin on.
M
Muita vastaavia mulle on ylipedagogisoituneet museot, ja jotkut biennaalit joissa meno on liian uraorientoitunutta. Jotta tähän voi löytää positiivisen suhteen, on ehkä avoimesti vaan tunnustettava kulttuurierot.
R
Mutta jos mietitään jotaki positiivista niin messut on kaikkein helpoin paikka jossa taideopiskelija pääsee samaan pöytään drinkille museojohtajan kanssa. Se ei onnistu jossaki avajaisissa.
ARCO 2013:n tunnelmia. Photo © Pablo Mesegar.
M
Muuta positiivista? Mä nään että jotkut taiteilijat ei millään löydä ostajia. Revolutions on Requestilla (Geller, Taipale, Puolakka, Nyqvist) oli käsittääkseni näin, että vasta ku löyty oikea galleria Tukholmasta ja sitte se galleria vei Baseliin, tuli myyntiä – joku möi kai ekat teoksensaki vasta sillä matkalla.
R
Eli jos osaa käyttää messuja, niistä voi saada irti uran kannalta tärkeitä kontakteja, ja jos osaa katsoa hiukan syrjään, taidemaailma näyttäytyy tosi näkyvästi. ARCOssa möi omia DVD:itä sellanen taiteilija, joka teki siellä omaa häiriöprojektiaan. Kun sellasen häirikön löytää voi saada jopa taide-elämyksiä.
M
Näihin pitäis viedä enemmän sivuhälyä. Mietin myös puhe- ja kirjoitustaiteilijana (no, enemmän teoreetikkona), että monet biennaali- ja museoforumit on vähä vaikeita, että olis kiva tehdä iskuja messuille.
R
Jos teet jonkun poliittisen aktion taiteena, messuilla se shokeeraa enemmän kuin museossa.
M
Porukat on paikalla mutta ei oo ennakko-odotuksia.
R
Museoissa on jo nähty kaikki, messuilla voi vielä shokeerata.
M
Just näin! Se näennäislinkki mikä sinne messuille on, on myös alibi. Jos puhutaan taiteesta, on otettava vastaan taideactionia. Ja osa yleisöstä pitäis siitä. Niin moni haukkuu messuja, että niissä käy valtavasti porukkaa, joka haluaa jotaki muuta.
R
Mutta taidetta messuilla on ehkä yhtä paljon kuin maaseutua maatalousmessuilla.
M
Maatalousmessuilleki vois viedä nykytaidetta. Jotkut duunit vois toimia hienosti. Mua ehkä kiinnostais seki, että voisko olla taideteoria-, taidepuhe-, tai tutkimusmessuja, ja voisko ne toimia. Pitäisi olla tietty sellasta ku vaihtoehtomessuilla, eihän noi myy.
R
ARCO:ssa on ollu ainaki ennen ihan mielettömästi keskusteluja ja paneeleja. Se on ollu helpompi rakentaa messuille ku muualle.
M
Se mua kiinnostiki. Siellä oli kuitenki aika kriittisiä nimiä, esim. Boris Groys. Eli puheet oli ehkä tosi ristiriidassa taiteen myynnin kanssa. Tää oli mulle käsittämätöntä. Mistä toi johtuu, onko sulla ajatusta?
R
Messuilla ei tarvitse tinkiä mistään, voidaan kutsua 100 panelistia ja maksaa niille mukavat rahat. Lisäks messut on jengille tekosyy, mutta ne tulee tapaamaan toisiaan, ja niillä saattaa olla projektit samaan aikaan kaupungin museoissa tai muualla. Eli messut vois eliminoida, ois vaan ikään kuin festivaali. Mut sit katois kaikki se raha joka sitä pyörittää.
M
Ehkä meitä teoreetikoita käytetään hyväks kohottamaan tapahtumia? Kritiikki on ikään ku mukana.
R
Ja messuille Boris Groys tuo kredibiliteettia.
M
Mua jäi kiinnostamaan toi kela siitä, että noi messut olis ilman myyntiä, ku tyhjä kuori. Haaveilen kans museoista jotka toteuttais valistustehtävää ilman taidetta, siis osallistais vaan ihmisiä – olis pedaa, museokauppaa ja sellasta.
R
Hah! Mä teen just museota johon ei tuu taidetta.
M
Hyvä! Viime vuosina on tullu näitä feikkimuseoita ja -taidehalleja. EKKM Tallinnassa on musta hieno idis (mm. Anders Härmin), sitte on Ruiz Silvan joku vastaava feikkimuseo Portugalissa, ja meillä on Hesassa Kallio Kunsthalle Kalliossa…
ARCO 2013:n tunnelmia. Photo © Pablo Mesegar.