Teini pukukopissa, Barack Obama Nelson Mandelan hautajaisssa, Alexander Stubb puheenjohtajaäänestyksen voittajana – kaikki todistettavasti selfien-arvoisia tilanteita. Omakuva tai sen kännykkäajan huoleton versio, selfie, otetaan someen jaettavaksi, deittipalvelun profiiliin, blogiin, ikuistamaan unohtumatonta elämystä, läpällä…
Kolme kuvaa
Pastoraali-idylli on maalaustyyppi, jossa kuvattiin nimensä mukaisesti paimenidylliä. Vehmaat luonnonmaisemat näyttivät viehkoilta, mutta maalaustyyppiin kuului myös muistutus kuolevaisuudesta. Ranskalaisen Nicolas Poussinin Arkadian paimenia (1637–1638) esittävässä maalauksessa paimenet ovat löytäneet rapistuneen hautakiven, jossa lukee ”In Arcadia Ego”. Puhutteleeko siinä kuolema eläviä ja muistuttaa, että hänkin vaanii Arkadiassa, onnelassa? Maalauksen tekstiä tulkittiin myös toisella tavalla, jonka mukaan ”minäkin olen onnelassa” -lauseen puhujana onkin paimenten edeltäjä, joku toinen onnelassa aikaisemmin käyskennellyt. Vaikka molemmissa on kyse kuolemasta, on tulkinnoissa ero. Ensimainittu muistuttaa ihmistä kuoleman alituisesta läsnäolosta, jälkimmäinen kiinnittää huomion maanpäällisin nautintoihin.
Taidehistorioitsijat tuntevat Michael Friedin vuonna 1967 kirjoittaman klassikkotekstin ”Taide ja esineellisyys”. Teksti nähdään usein kiteyttävän modernin ja nykytaiteen välisen jännitteen. Fried mielletään modernin viimeiseksi puolustajaksi. Tekstissä hän hyökkää minimalismia vastaan. Friediä ärsytti minimalismin ”teatterillisuus”: teokset vaativat katsojan huomion, ne suurin piirtein astuvat katsojan tielle, eikä katsoja edes tiedä, missä taidekokemus loppuu. Friedin mielestä teatterillisuuden vastakohta on uppoutuminen (absorption). Esimerkkinä tästä voisi olla vaikkapa maalaus lukijasta, joka on syventynyt kirjan lukemiseen. Uppoutuminen tarkoittaa Friedille vakavuutta. Teoksessa kuvattu henkilö on keskittynyt omaan siveään maailmaansa, ja toisaalta maalaus antaa katsojan rauhassa tarkastella itseään, se ei tuijota takaisin.
Performanssitaidetta on perinteisesti pidetty taidemuotona, joka kiinnosti naisia. 1970-luvulla ruumis miellettiin mahdollisuudeksi saavuttaa suora yhteys yleisön kanssa. Performanssin avaama suhde yleisöön oli erityisen tärkeää taiteilijoille, joita kiinnosti mahdollisuus määrittää itse, ilman välikäsiä, sitä miten on läsnä yleisölle. Varhaisessa performanssia kuvailevissa kirjoituksissa korostuikin ajatus välittömästä läsnäolosta. Sittemmin ajatus täydellisen läsnäolevasta taiteilijasta tai välittömästä kokemuksesta alkoi näyttäytyä ongelmallisena. Miten niin suhde yleisöön on suora tai aito? Ja eikö ruumis aina viittaa myös siihen liittyviin erilaisiin kuvastoihin – se ei koskaan ole neutraali, ”tosi” tai ”suora” itsensä?
Oikeus omakuvaan
Selfiellä voi näyttää, että minäkin olen täällä, onnelassa. Selfie ei esitä siveää: se astuu katsojan tielle ja tuijottaa julkeasti takaisin. Selfiessä rakennetaan omakuvaa omin ehdoin, kädenkäänteessä, ilman että tarvitse alistua muiden kuvattavaksi.
Kännykkäajan pikaomakuva on eräänlainen oman aikamme cogito ergo sum, julistus olemassaolosta. Kuva ei voi näyttää ajattelua, mutta se huutaa, ”ego sum”, minä olen. Ja ajattelun sijaan tärkeämpää onkin tuo minän löytyminen. Näennäisesti omakuva vastaa ihmisen jatkuvaan fantasiaa nähdä itsensä toisen silmin. Mitä olisikaan päästä oman ruumiinsa ulkopuolelle – ja nähdä itsensä toisten silmin! Joillekin filosofeille itsen tavoittaminen toisen katseen kautta liittyi ajatukseen itsen ymmärtämisestä osana maailmaa, toisten kaltaisena. Mutta todellisuudessa digiajan selfie tarjoaa jotain vielä parempaa. Siinä ego säilyy napana ja kuva toimii jatkuvasti päivittyvä kehotuksena toisille todistaa: nähkää minut näin, tässä, juuri näiden ihmisten kanssa, laskevan auringon säteet hyväilemässä hiuksiani.