Jane Bennett: Materian väre. Olioiden poliittinen ekologia. Alkuteos Vibrant Matter, A Political Ecology of Things. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin & näin 2020, 223 s.
Jane Bennett (s. 1957) on yhdysvaltalainen yhteiskuntafilosofi, jonka maailmanmaine perustuu ennen kaikkea kymmenkunta vuotta sitten julkaistuun kirjaan Vibrant Matter. Siinä Bennett teki tunnetuksi ”uuden materialismin” (new materialism) periaatteita. Uusmaterialismi on sittemmin osoittautunut yhdeksi viime vuosien elinvoimaisimmista filosofisista ”kouluista”. Peruskritiikki on ollut ennalta-arvattavaa: mikä uudessa materialismissa loppujen lopuksi on uutta?
Alain Lercher erottaa teoksessaan Les mots de la philosophie (1985) kolme erilaista materialismia, tanskasta ruotsiksi käännetty Filosofilexikon (2004) peräti viisi – 1) materialismi filosofisen realismin eräänä muotona, 2) vulgaarimaterialismi dialektisen materialismin vastakohtana, 3) dialektinen materialismi vulgaarimaterialismin vastakohtana, 4) historiallinen materialismi dialektisen materialismin osana ja lopulta 5) Frankfurtin koulukunnan materialismi. Nyt näihin listoihin olisi siis lisättävä bennettiläinen uusmaterialismi, jonka materian keskeinen ominaisuus on ”väriseminen” tai ”väräjäminen”
Bennettin projekti kuulostaa runolliselta ja on muun ohella myös sitä. Kielikuvallaan hän haluaa korostaa materian muuntautuvuutta, epästaattisuutta, vilkkautta – tosin sanoen sen aktiivisuutta. Materia ei ole (pelkkä) kohde vaan (myös) aktiivinen toimija, aktantti Bruno Latourin tarkoittamassa mielessä. Bennett katsoo modernille aikakaudelle olevan tyypillistä materian ajatteleminen ”passiivisena aineksena, raakana, karkeana tai liikkumattomana” (s. 7). Muuten: onko tämä näkemys materiasta nimenomaan (perinteisen) filosofisen ajattelun ominaisuus? Arjessa asia voi olla toisin. Gaston Bachelard on nimittäin pitänyt kaikkien materiamielikuvien taustana taikinaa; taikina tosiaan on raakaa ja passiivista, mutta ei karkeaa eikä liikkumatonta. Nouseva taikina on aktiivista materiaa.
Joka tapauksessa: ”Toistan, että tavoitteenani on esittää teoria vitaalisuudesta, joka on lähtökohtaista materiaalisuudelle sinänsä, ja irrottaa materiaalisuus passiivisen, mekanistisen tai jumalolennon valaman substanssin hahmoista [- – -] tavoittelen pikemminkin Demokritoksen, Epikuroksen, Spinozan, Diderot’n ja Deleuzen perinteen materialismia kuin Hegelin, Marxin ja Adornon perinteen materialismia”, kirjoittaa Bennett (s. 14).
Vauhdinottoa kohti vallankumousta
Kovin uusia eivät uusmaterialismin teoreettiset lähtökohdat siis Deleuzea (1925 – 1995) ja Latouria (s. 1947) lukuun ottamatta ole. Edellä mainittujen ajattelijoiden lisäksi Bennett etsii sukulaisuutta venäläisen geologin ja geokemistin Vladimir Vernadskin (1863 – 1945) noosfääri-ajatuksesta (tosin viittamatta suoraan Vernadskin teoksiin, joita näyttää hieman käännetyn englanniksikin). Toinen tärkeä esikuva on saksalainen biologi Hans Drieschin (1867 – 1941), vitalismin teoreetikko. Lähisukulaisuutta ei kuitenkaan helpolla löydy.
Bennett tekee pesäeroa. Yhtäältä hän hylkää mekanismin ja siihen kuuluvan oletuksen materian passiivisuuden. Toisaalta hän tekee eron sellaiseen vitalismiin, jossa materia kyllä on hyvinkin eläväistä, mutta elämän hengen siihen puhaltaa jokin materian ulkopuolinen, melkein mystinen voima. Tätä tietä menee muun muassa Henri Bergson ja hänen élan vitalinsa.
Yhdellä tasollaan Materian väre on matkaopas materialismin historiaan. Se keskustelee niin kirjallisuudenhistorian (Kafka) kuin kiinalaisen sotilasstrategiankin (shi) kanssa. Parhaimmillaan Bennett on kuitenkin antaessaan esimerkkejä aktuaaleista ilmiöistä, jotka pakottavat miettimään materian ja yhteiskuntien suhteita uusiksi. Tällaisia ovat muun muassa kriittisessä vaiheessaan oleva suhde länsimaisten yhteiskuntien perinteiseen ruokavalioon, mineraalien osuus ihmisen ruumiillisessa kokonaisuudessa, sähköverkko tai kantasolututkimus.
Yksityinen on paitsi poliittista myös käsitteellisesti kumouksellista. ”Joidenkin ruokien, sanokaamme perunalastujen tapauksessa, näyttää osuvalta tarkastella käden toimia ainoastaan kvasi- tai semi-intentionaalisina, sillä lastut itse tuntuvat kutsuvan tai provosoivan ja lietsovan käden työtä. Perunalastujen syöminen on astumista mukaan sommitelmaan, jossa minä ei välttämättä olekaan ratkaisevin operaattori” (s. 72).
Tällaisissa välittömästi tunnistettavissa, mutta silti ikään kuin vierain silmin nähdyissä välähdyksissä Bennettin ajattelu on parhaimmillaan. Lukija kokee filosofisen ahaa-elämyksen. Toisinaan käytännön esimerkit eivät ole yhtä onnistuneita. Polkupyörällä ajoa soratiellä Bennett kuvaa niin, että tulee mieleen onko hän koskaan ajanut polkupyörällä soratiellä.
Mitä yhteiskunnallista muutosta tämä uusi (tai ainakin tuore) materiaalikäsitys ja uusiksi hahmotettu materian ja yhteiskuntien välinen suhde sitten implikoi? Mitä ”hyötyä” siitä on? Bennett on ennen kaikkea yhteiskuntafilosofi, ja horisontissa kangastelee teoksen alaotsikko: ”Olioiden poliittinen ekologia”. ”Johtava kysymys kuuluu: Miten poliittiset reaktiot julkisiin ongelmiin muuttuisivat, jos ottaisimme (ei-inhimillisten) ruumiiden vitaalisuuden vakavasti?”, Bennett toteaa alkajaisiksi (s. 8). Vastausta, ainakaan selvästi artikuloitavissa olevaa, ei kuulu, eikä se yllätä. Tälläkin kertaa tärkeämpää on kysymyksen esittäminen kuin vastaaminen. Ajattelun vallankumousta Materian väreessä ei tapahdu, mutta kenties kirja on hyvää vauhdinottoa sitä kohti.
Uusmaterialismi on saanut kritiikkiä myös yhteiskuntaluokkaan, rotuun, sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen liittyvien kysymysten unohtamisesta. Mitäpä materia niistä? Pelto (materia) ei kysy kyntäjän kieltä. Materialismille ja materialistille nämä kysymykset saattavat sitten olla hyvinkin kohtalokkaita.
Joka tapauksessa Materian väreen paras markkinoija on todellisuus itse. Tällä hetkellä materia tosiaan värisee ja väristää, virustasollaan. Tätä kirjoitettaessa, maaliskuussa 2020, näyttää siltä, että tällä värinällään materia saa yhteiskunnissa aikaan paikallisia ja ylipaikallisia romahduksia. Värinä muuttuu vyöryksi.
Tuolla ulkona, ihan pihalla
Suomentajan jälkisanoissa sanotaan: ”Kokonaan oma show´nsa aiheutuu Bennettin tavasta käyttää luonnontieteitä teoriansa tukena. Todettakoon, että kantasolututkimuksesta, kemiasta, materiaalitekniikasta, sähköntuotannosta ynnä muusta [sic!] kiinnostuneet tulevat pätevämmin palvelluiksi lukemalla näiden alojen asiantuntijoiden kirjoittamia kirjoja” (s. 189). Miten tämä pitäisi ymmärtää, kun nimenomaan edellä mainituilta aloilta ammennetuilla esimerkeillä on teoksessa aivan ratkaiseva osuus? Ihan kuin vedettäisiin matto alta, ja lukija-raukka saa kohtuuttoman vastuun teoksen luotettavuuden tarkastamisessa.
Lukunautinnoksi Bennettin kiehtova ajattelu ei pääse muodostumaan. Sen estää viimeistelemätön suomennos, jossa on muun muassa mahdollista olla rikkihapon kanssa ”kasvokkain” (s. 131). Oma lukunsa on kummallinen, uusrahvaanomainen kielenkäyttö, joka vilisee ”vempeleitä”, ”öklöyttä”, ”pointteja”, ”viboja” ja jossa asiat eivät ole ”synkassa”. ”Jos ajattelemme, että tiedämme jo, mitä tuolla ulkona on, missaamme melkein varmasti suuren osan siitä” (s. 17). Ihan kuin painoon olisi vahingossa päätynyt jokin työversio?
Käännösongelmien ratkaisusta kiitetään kirjassa monia henkilöitä. Ihan perinteinen oikoluku olisi ollut enemmän kuin paikallaan (tämä koskee myös monia muita pienten kustantamojen käännöskirjoja). Ei kai se niin paljon voi maksaa?