Elämä muistuttaa hauraudestaan, kun nelikymppinen Tiitu Takalo herää joulukuisena yönä 2015 äkilliseen, lamauttavaan päänsärkyyn. Sietämätön kipu estää kaiken, liikkumisenkin. On päästävä ambulanssilla ensiapupäivystykseen. Ensihoitajat eivät osaa diagnosoida potilaan tilaa oikein, mutta sairaalassa asian vakavuus selviää. Takalolla on aivoverenvuoto, joka vaatii pikaisen leikkauksen, platinalankaa verisuonen pullistumiin.
Pitkät päivät vuoteenomana
Alussa on pelottava suuri tuntematon. Päivät teho-osastolla ovat selviytymistä hetkessä, paljon kysymyksiä ja harvoja vastauksia. Takalon vasemman ohimon kohdalla puhjennut verisuonen pullistuma, aneurysma, saadaan tukittua nivusen kautta tehdyllä tähystysleikkauksella. Käy ilmi, että pullistumia on vielä kaksi lisää. Suurempi niistä on sekin leikattava mahdollisimman pian.
Potilasta mitataan, sorkitaan, puetaan, riisutaan, kuljetetaan, pistetään, ruokitaan ja lääkitään. Toimenpiteiden lomassa Takalo on hirvittävän väsynyt. Lukeminen ei suju, lauseen lopussa alku on jo unohtunut. Puoliso keksii tuoda potilaalle sarjakuvia. Yhden ruudun cameoroolin tekevä lapsuudesta tuttujen lännenseikkailujen sankari edustaa toivoa toivottomimmalla hetkellä. Jospa kaikki vielä päättyy hyvin, ja voisi ratsastaa auringonlaskuun kuin Lucky Luke.
Lamaannuttavan väsymyksen kestäessä ja kestäessä Takalo havahtuu tarkastelemaan vointiaan. Onko hän kunnossa? Kykeneekö hän enää piirtämään, tekemään töitä? Kuinka elämä ylipäätään sujuisi, onko paluuta normaaliin? Kouristavien kysymysten hetki on sysimusta. Neuropsykologin mielestä vammat ovat niin vähäiset, että piirtäminen mitä todennäköisimmin sujuu. Takalo ei vain ole uskaltanut kokeilla. Sairasloman jälkeinen paluu töihin ei ota sujuakseen. Paperi pysyy valkeana, töihin tarttuminen tuntuu hankalalta.
Takalo masentuu, mutta terveydenhuolto ei oikein osaa kohdata potilasta. Käteen lyödään purkki pillereitä ja papereihin kirjataan masennusdiagnoosi, kuten BDI-testi kertoo. Potilas itse kokee olevansa onnellinen, mutta tuntee surua työkyvyn menetyksen vuoksi. Taistelu oikeanlaiseen hoitoon pääsemiseksi kuvataan pitkäksi ja uuvuttavaksi taisteluksi, joka äityy lopulta jopa huvittavaksi Takalon saadessa lähetteen päihde- ja mielenterveyden poliklinikalle, jonka henkilökuntaa tieto aivoverenvuodosta ei syystä tai toisesta ole tavoittanut. Siellä Takalolle tarjotaan pääsy Hyvinvointia luonnosta -kurssille. Tässä vaiheessa lukijalle sallitaan epäuskoinen naurahdus, vaikkei yksi tarinan harvoista kepeämmistä hetkistä ei sinänsä järin hauska olekaan. Oikeanlaista hoitoa olisi joskus osattava ja jaksettava vaatia.
Mestarin taidonnäyte
Takalosta on vuosien saatossa hioutunut suvereeni sarjakuvakertoja. Etenkin värienkäyttäjänä hän on maamme huippuja, sivut ovat usein silmiähivelevän komeita. Memento morissa Takalo säätelee kerronnan intensiteettiä värisävyin. Lannistavimmat hetket ovat ankean harmaita, verisuonten puna syvää ja kirkuvaa. Kuvat verisuonistosta tuntuvat epämiellyttävänä kutinana omassa päässä. Voisiko näin käydä minullekin? (Tietenkin voisi.) Kertojana Takalo on perinteinen, kaaret piirtyvät tarkkaan harkittuina.
Raju ja rehellinen kirja on luonteva jatke Tiitu Takalon aiemmalle tuotannolle. Takalo debytoi omakustanteella Siivekkäitä naisia vuonna 2000. Sitä seurasivat Suuren Kurpitsan kustantamat Kehä (2007) ja Tuuli ja myrsky (2009). Lyhyitä tarinoita on koottu kokoelmiin Tyhmä tyttö (2004) ja Jää (2008) sekä Pauli Kallion kanssa tehtyyn kirjaan Ottopoikia ja työläistyttöjä (2012), josta Takalolle myönnettiin Vuoden naistutkimus -palkinto.
Takalon varhaistuotanto esitteli omaehtoiseen aktivismiin ja feminismiin suuntautuneen yhteiskunnallisesti valveutuneen taiteilijan. Hän laajensi näkökulmaa yksityisestä yleiseen kirjassaan Minä, Mikko ja Annikki (2014). Kuvaus tamperelaisen puutalokorttelin historiasta ja nykypäivästä toi tekijälleen Sarjakuva-Finlandian 2015. Suomen Sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinto Takalolle myönnettiin 2017.
Sattumoisin Takalo surfaa Memento morilla trendien aallonharjalla. Terveydestä, tai oikeastaan sairauksista ja sairastamisesta, kertova sarjakuva on ollut viime vuosina pinnalla maailmalla ja nyttemmin noteerattu meilläkin. Terveyssarjakuva, graphic medicine, on yksi ensi kuussa järjestettävien Helsingin Sarjakuvafestivaalien teemoista. Suomessa terveyssarjakuvaksi määriteltäviä teoksia ovat ennen Takaloa useiden sarjakuvabloggaajien ohella tehneet esimerkiksi Emmi Valve ja Viivi Rintanen. Valveen Armo (2018) ja Rintasen Mielisairaalan kesätyttö (2015), Memento morin ohella, kestävät vertailun mihin hyvänsä lajityypin ulkomaiseen merkkiteokseen.
Memento mori on monella tapaa ansiokas ja tärkeä kirja. Takalo kuvaa aivoverenvuodon kokeneen taivalta tarkkanäköisesti ja henkilökohtaisesti, vaikeatkin asiat suoraan sanoen. Mikään helppo lukukokemus Memento mori ei välttämättä ole. Perusterveenä lukijana tunnen usein kurkkuni kuroutuvan umpeen. Näin voisi käydä kenelle hyvänsä.
Kuitenkin jo kirjan olemassaolo tuntuu huojentavalta. Takalo selvisi, sai työkykynsä takaisin ja teki kokemuksistaan hienon, yli 200-sivuisen sarjakuvan. Viimeistä edellisessä ruudussa marraskuisella kadulla talsiva Takalon hahmo jo hymyilee aavistuksenomaisesti. Onhan hän elossa.
Memento mori
Tiitu Takalo
WSOY, 2020
232 s.