Englannin kuningatar vessassa lukemassa aikakauslehteä. Prinssi William somettamassa lapsensa synnytyksessä. Prinssi Harry bailaamassa sukukalleudet kuningattaren kruunuun sullottuna. Brittiläisen valokuvataiteilija Alison Jacksonin teoksissa nähdään Englannin kuningasperheen jäseniä hätkähdyttävissä kuvissa. Jos miettii kuvattujen muuten niin siloteltua ja jäykkää julkisuuskuvaa, ällistyttävät Jacksonin otokset räväkkyydellään.
Myös Jacksonin muissa kuvissa tunnelma on skandaalinkäryinen. Missien kanssa Oval Officessa pelehtivä Donald Trump, vapautuneesti alastonkuvissa poseeraava Marilyn Monroe ja prinsessa Diana näyttämässä keskisormea lienevät Jacksonin Tallinnan Fotografiskassa esillä olevan yksityisnäyttelyn tunnetuimpia otoksia. [1] Paljastettakoon nyt tässä kohtaa, etteivät kuvissa esiintyvät henkilöt ole aitoja kuninkaallisia vaan näiden kaksoisolentoja, valokuvaajan palkkaamia ja maskeeraamia malleja.
”Kuvani kysyvät, missä totuus loppuu ja valheet alkavat… missä subjektiivisuus voittaa objektiivisuuden”, on Jackson todennut. [2] Hän on hämmästyttävällä tarkkuudella rakennettujen miljöiden ja taidokkaasti maskeerattujen mallien avulla luonut kuviinsa aidonoloisia, joskin hätkähdyttäviä tilanteita. Myös suttuinen filmijälki, joka on kuin kaukaa piilosta kuvaavan paparazzin kamerasta, tukee illuusiota kuvan autenttisuudesta.
Siksi minusta tuntuukin näyttelyyn astuessani hämmentyneeltä. Pidän itseäni aktiivisena uutisten seuraajana, mutta yhtäkkiä minusta tuntuu kuin olisin elänyt jonkinlaisessa uutispimennossa pitkäänkin. Miten tällaiset kohukuvat ovatkin voineet livahtaa seulani lävitse? Täysin ilman ennakkotietoja yritän tulkita näkemääni ensin omin avuin. Milloin tämä on tapahtunut? Miksen ole lukenut näistä missään? Vai olenko sittenkin nähnyt tämän kuvan? Onko Trumpista todella tällaisia kuvia? En toisaalta tiedä yllättyisinkö, vaikka hän olisi päässyt livistämään tällaisen kohumateriaalin julkaisusta… Oliko Dianalla ja Dodilla avioton lapsi? Onko tämä paljastuskuva? Ovatko nämä kuvat ”aitoja”? Nopeasti katse alkaa hamuta tekstiä tuekseen. Haluan jonkun, museon kuraattorin tai taiteilijan itse kertovan, mitä minä näen. Luotan siihen, että heiltä saan todenmukaista tietoa. Huomattuani tämän hämmennyn. Miksi en itse usko kykyyni lukea kuvaa?
Valokuvataiteilija ja tutkija Leena Saraste on todennut, miten vaikeaa kuvien tulkitseminen ilman taustatietoa on: ”Valokuvista on vaikeaa erottaa aihetta sen käsittelytavasta, havaita kuvaajan osuutta todellisuuden muokkaajana. Kuva nielaistaan helposti todellisuuden käsittelemättömänä palasena, se toimii ikkunana, jonka läpi katsoja uskoo näkevänsä maailman, minkään lasin sitä vääristämättä.” [3]
Jackson kutsuu kuviaan nimityksellä mental images. Englannin kielisen sanan merkitys on kaksijakoinen. Yhtäältä mental images eli ”mielen kuvat” ovat jotain todella tapahtunutta, josta ei ole otettu kameralla kuvia, vaan vain tallennettu nähtyä mielen kuvien arkistoon. Toisaalta taas Jacksonin ”mielen kuvat” ovat fyysistyneitä kuvitelmia, mahdollisia kuvia, joita kuvitelmiimme ujutettu mielikuvakamera voisi tallentaa. Kuvat näyttävät meille tilanteita, joihin halutessamme voimme julkimot asettaa.
Katsoin Jacksonin kuvia aluksi Sarasteen kuvailun mukaisina dokumentaarisina todellisuuden palasina ja hetken kuvittelin hänen olevan jonkinlainen maailmankuulu salakuvaaja. Muutaman sarjan katseltuani aloin kuitenkin pitää kuvia aivan liian uskomattomina ollakseen totta ja helpotuin todella, kun aavistukseni vilunkipelistä eli mallien käytöstä osui oikeaksi. En koe ketään kuvatuista itselleni erityisellä tavalla tärkeäksi, mutta voisin kuvitella reaktioni olevan toinen, jos seuraisin innokkaasti vaikkapa kuningasperheen tai jonkun kuvatun muusikon, Elton Johnin, Katy Perryn tai Kanye Westin arkea.
Jackson suhtautuu kriittisesti käsityksiimme julkisuuden henkilöistä ja heidän kuviensa pohjalle luoduista kuvitelmista: ”Parhaimmillaankin valokuva julkimosta toistaa jotain autenttista vain sulkimen painalluksen hetkellä. Silti meidät on uskoteltu antamaan näille [kuvatuille] hetkille ehdoton ja kiistaton auktoriteetti. Tekemällä näin me kuitenkin luomme narsistisen kehän, jossa vaadimme hallintaa halumme kohteeseen: muunnamme julkimon haluamamme kaltaiseksi. […] Tällä tavoin halusta ladatut teokseni ovat tulleet todellisemmiksi kuin todellisen elämän henkilöt, joihin ne perustuvat, ja ne ovat pikemminkin muuttuneet ’mielen kuviksi’ kuin suoriksi todellisuuden tietueiksi.” [2]
Samalla kun vaadimme valokuvilta rehellisyyttä, syyllistymme tahtomattammekin niiden toistamien kohteiden vääristelyyn. Pystymme Jacksonin mukaan näkemään vain sen mitä halumme vaatii: tykkäilemme somessa sellaisten henkilöiden kuvista, joita jo valmiiksi ihailemme kun taas inhoamistamme julkimoista janoamme nöyryyttäviä paljastuskuvia. Kuvaa voidaan käyttää todistusaineistona, todellisuuden palasena, jolla ihmisten mielipiteisiin pyritään vaikuttamaan, mutta uppoaako meihin lopulta muu kuin ennakkoasenteidemme myötäinen vaikuttaminen? Eikö puhe totuuden jälkeisestä ajasta ole jo osoitus tästä? Kieltäydymmekö näkemästä sen, mitä edessämme on, vai lipsahtaako huuliltamme ”fake news” ennen kuin ehdimme katsoa loppuun? Emmekö todella kykene näkemään kuvan taa?
Näine pohdintoineni käyn Fotografiskan jälkeen Helsingissä Suomen valokuvataiteen museossa Sakari Piipon näyttelyssä ”Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä (2015–2019)”, joka kysyy, minkälaisia kuvia suomalaisista poliitikoita sopii esittää julkisesti. [4] Valtioneuvoston kanslia, jonka valokuvaajana Piippo toimi Sipilän hallituksen aikana, yritti aikanaan estää kärkipoliitikoista otetuiden kuvien julkaisun niiden ”sopimattomuuden” vuoksi. Juttu paisui lopulta oikeuskiistaksi, jota on dokumentoinut muun muassa Suomen Kuvalehti. [5]
Käyn näyttelyssä kuvia yksi kerrallaan läpi ja kyllä, monet kuvat hymyilyttävät. Hyvin tiukkarajaisesti kuvatut ja kovin yksityiskohtaiset keski-ikäisen miehen kasvot vääntyneenä puhumaan, puremaan huulta ja tuijottamassa hölmistyneenä kuvan ulkopuolelle näyttävät kovin poikkeuksellisilta niihin kuviin verrattuna, joita sanomalehdissä noin keskimäärin näkee. Se tekee niistä todella raikkaita, mikä jo itsessään on tervetullutta pönöttävien poliitikkokuvien genressä. En kuitenkaan enää tässä vaiheessa, kun Piipon kuvat on tuotu osaksi näyttelyä ja poliitikot viestimissä vaihtuneet toisiin, osaa nähdä kuvia enää niin kuohuttavina kuin mitä ne Valtioneuvoston silmissä olivat vuonna 2016. Kohukuvan kuohuttavuuden terävin kärki tylpistyy jo pian tapahtumien vanhetessa ja muuttuessa osaksi historiaa.
Mutta miten pienestä eleestä kohu voikaan syntyä, pohdin. Mieleeni tulevat Pilvi Takalan interventioteokset, joissa taiteilija soluttautuu performanssissaan johonkin yhteisöön ja rikkoo sen kirjoittamattomia sääntöjä, mutta vain niin hienovaraisesti, että tapahtuneen sanallistaminen muodostaa intervention kokevalle yhteisölle haasteen. Näin myös Piipon kuvien kohdalla on upeaa, miten hän tekee näkyväksi valokuvaajien ja kuvattavien välisen kohteliaisuussopimuksen, jonka vuoksi moni muu kuvaaja pitäisi hänen otoksiaan epäonnistuneina.
Piipon kuvaamien suomalaispoliitikkojen hassut ilmeet kalpenevat toki Jacksonin räävittömien kohuotosten rinnalla, mutta niissä on mukana se elementti, joka Jacksonin kuvista tarkoituksellisesti puuttuu: kuvattu irvistelevä ja koheltava poliitikko on autenttinen, juuri se henkilö, joksi häntä luulemmekin. Ja jos nauramme kuvalle, nauramme hänelle emmekä jollekin toiselle, joka kuvassa ei ole lainkaan läsnä. Mutta toisaalta myös Jacksonin kuvien kohdalla nauru etsiytyy lopulta kohteeseensa, mikä on käynyt ilmi kuvien maailmalla herättämien kohujen myötä. [6]
Palaan Sarasteen tekstin pariin: ”Kuvat vaikuttavat meihin aina”, hän kirjoittaa. [3] Mutta mitä nämä pullistuneet silmät, rutistuneet kulmat ja kuolakuplat suupielissä edes voivat kertoa minulle kuvatuista poliitikoista? Haluanko kuvien avulla nauraa näille ihmisille, koska en pidä heistä? Onko näillä kuvilla, minun ja noiden henkilöiden välissä olevilla ikkunoilla, edes mitään muuta tarkoitusta kuin antaa minulle katsojana väline, jolla silittelen omia ennakkoasenteitani? No jaa, enpä tiedä. Ei kai kuva itsessään anna valmiina mitään tiettyä universaalia reaktiota. Voimme spekuloida, mitä kuvaaja on kuvillaan halunnut viestiä, mutta oma tulkintani ja reaktioni niihin on omissa käsissäni.
Henkilövalokuvia tutkinut Hanna Weselius sanoo Suomen Kuvalehden Piippoa käsittelevässä jutussa mielestäni hienosti: ”Tulkitsen Piipon kuvien viestittävän, että poliitikotkin ovat ihmisiä.” Myös Jacksonin skandaalikuvien kohdalla aistin kaipuuta tätä tunnetta kohtaan: että tavoittamattomissa etäisyyksissä elävät julkimotkin olisivat muutakin kuin täydellisen harkittua, sileää pintaa. Että valokuva avaisi ikkunan heidän aitoon, silottelemattomaan todellisuuteensa ja paljastaisi heistä jotain uutta ja tuntematonta.
Teksti ja kuvat: Jutta Emilia Tynkkynen
Alison Jacksonin ”Truth is Dead” -näyttely Fotografiskassa Tallinnassa on esillä 29.11.2019 asti.
Sakari Piipon ”Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä (2015–2019)” -näyttely Suomen valokuvataiteen museossa on esillä 5.1.2020 asti.
[1] Truth is Dead -näyttelyn verkkosivu, Fotografiska Tallinn.
[2] Mental Images, Alison Jacksonin kotisivut. Käännökset kirjoittajan.
[3] Leena Saraste, Valokuva tradition ja toden välissä, Helsinki 1996, s. 178.
[4] Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä -näyttelyn verkkosivu, Valokuvataiteen museo.
[5] Vappu Kaarenoja, ”Sinä et saa nähdä näitä valokuvia missään muodossa!”, Suomen Kuvalehti 17.11.2016.
[6] Jo Tweedy, ”I got ’Prince Harry’ arrested!”, Daily Mail 13.2.2019.