Ville Laaksonen 19.4.2016
It’s. Oh. So quiet
It’s. Oh. So still
You’re all alone
And so peaceful until…
(Björk, It’s Oh So Quiet, 1995)
Venetsian biennaali lähestyy vääjäämättömästi kuin sata vuota itsenäisyyttä. Kuin millennium-huuman pauloissa odotamme Y2K:ta saapuvaksi muuttamaan kaiken uudella vuosisadalla itsenäisen Suomen taiteen kurssia kuin Y1C-bugi uudelle vuosisadalle. Sosiaalinen media laulaa kansallishymniä kauniisti ja kaikilla on oma ihana kuvansa Suomesta – jota voi myös kritisoida. Tai ehkä kukaan ei huomaa mitään?
Venetsian biennaalin hieman salamyhkäinen valintaprosessi vuodelle 2017 on nyt saatettu päätökseen. Kansallista identiteettiämme edustaa nyt mallikelpoinen esimerkki nuoresta ja kansainvälisesti toimivasta taiteilijasta, jolla on hieno ja omaperäinen tyyli; hän on salonkikelpoinen. Hän on Erkka Nissinen. Yhteistyö taiteilija Nathaniel Mellorsin ja kuraattori Xander Karskensin kanssa tuo kansainvälisiä tuulia produktioon. Tässäkö tämä oli? Odotukset olivat monelta suunnalta suuret itsenäisen Suomen merkkivuotena ja Framea siteeraten:
”On tärkeää pohtia, kuinka 100-vuotisjuhlaansa vuonna 2017 viettävä Suomi kietoutuu osaksi laajempia historian kertomuksia ja mahdollisia tulevaisuuksia globaalissa todellisuudessa, jonka nykyhetkeä määrittävät yhteen punoutuvat kriisit.”
Erkka Nissinen on monella mittapuulla kiinnostava valinta, eikä tarkoitukseni ole kritisoida hänen valintaansa. Valinta oli loppusuoralle päässeistä vaihtoehdoista ehkä jopa kiinnostavin. Mutta itse olisin odottanut jotain huomattavasti rohkeampaa lähestymistapaa hankkeelle kuin katsoa, minkä tyyppinen taide on salonkikelpoista. Itse näen, että kaikki vaihtoehdot keskittyvät yksinomaan tämänlaisen ongelmanasettelun pariin, mikä jättää ”sovinnaisen jälkimaun” valinnalle. Valittiinko hyvistä vaihtoehdoista toteutettavaksi nyt räväkin, viihdyttävin, vai taiteellisesti korkeatasoisin produktio? Vai oliko kyse vain siitä, mikä svengaa nykytaiteen aallonharjan jälkimainingissa; jälkijunassa laahaavan suomalaisen post-internet-taiteen terävin esimerkki?
“Tuomaristo valitsi loppusuoralle neljä hyvin erilaista ja äärimmäisen kiinnostavaa ehdotusta, ja pyysi tekijöitä kehittämään niitä edelleen. Taiteilijat olivat Nissisen ja Mellorsin lisäksi Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen kuraattori Alexandra MacGilpin kanssa, Mika Taanila kuraattori Joasia Krysan kanssa ja Pilvi Takala kuraattori Antonia Majacan kanssa.”
Ville Laaksonen: Unknown Soldiers (2016)
Rohkeampia avauksia?
Hain itsekin projektilla Venetsian Biennaaliin hankkeella ”Unknown Soldiers”. Ehkä siis lievä närkästykseni on osittain henkilökohtainen. Kysymyksenasettelu sen sijaan on julkinen toimenpide Framen ja sen pääyhteistyökumppanin Kiasman puolesta – kysymyksenasettelu, jolle saan mielestäni aika lattean vastauksen sen linjauksen puitteissa, jota ehdolle asetetut produktiot tarjoavat. Hakemuksessani kirjoitin seuraavasti (käännös englannista):
“Laajempi kattaus suomalaisia taiteilijoita ansaitsee mahdollisuuden kansainvälisille kentille kuin nykyinen tilanne sallii. Suomi-kuva maailmalla on hyvä – mutta kapea.
Poliittinen tilanne Suomessa on kietoutunut historiallisiin polkuihin, joita ei voi välttää. 100 vuotta itsenäisyyttä WW1:stä (1. Maailmansota) tarjoaa mahdollisuuden tarkastella historiaa kriittisesti ja kalibroida uudelleen ajatukset Suomesta. Kulttuurimme on lähtökohdiltaan rikas ja erilaisia kansallisia painoalueita voi löytää tälle ympäri Suomen. Vaikka “Unknown Soldiers” on viittaus WW2:een (2. Maailmansota), se toimii myös siltana aikaamme. Mitä tekemistä nykyisellä taiteilijoiden sukupolvella on tämän historian kanssa? Olemmeko vapaita, kun meillä ei ole elävää kosketusta mihinkään sotaan sen lisäksi joka puskee läpi mediassa – reaaliaikaisessa virtualisoitumisessa, jonka keskiö on www? (Näyttämö WW3:lle)
Kyse ei ole vain Suomesta – vaan ajastamme ja maailmankatsomusten pirstaloitumisesta eriäviksi ja spesifeiksi katsantokannoiksi. Yhdistävä tekijä on uudenlaisten universaalien ideologioiden nousu maailmankatsomukselliseksi keskiöksi, mistä seuraa transnationalistinen suhde yhteiskuntaan, siis kansalaisuuteen. Siksi olenkin valinnut hankkeeseen lukuisia taiteilijoita, joiden suomalaisuus ei ole edes lähtökohdiltaan yksiselitteistä.”
Laajan sitaatin ymmärtämiseksi asetan hakemukseni sensuroimattomana tämän kirjoituksen liitteeksi. Oma visioni siitä, mitä meidän olisi tullut kansallisella tasolla tehdä, olisi ollut laajamittainen yhteistyöproduktio, joka läpäisee koko yhteiskunnan ja sen toimijat: muodostaa sekä organisaatiosta että yksittäisistä taiteilijoista ”armeija”, joka tulee keskenään erilaisista etnisistä ja nykykulttuurillisista taustoista, joka ”taistelee” yhdessä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hengessä. Olkoon taide lähtöisin Lappeenrannasta, Turusta, Lapista tai Helsingistä – kaikki olisivat samalla viivalla.
Mutta se oli vain minun visioni, jonka laajimmat mittasuhteet kuivuivat kasaan hankkeen surkastuessa täydestä potentiaalistaan. Hanke toteutuu kyllä, mutta ei aivan toivomallani tavalla.
Ville Laaksonen: Unknown Soldiers (2016)
Ei ilmaistyölle
Finnish Art Agency (FAA) toteutti ainakin omaan miesmuistiini tehokkaimman some-kampanjan Ei ilmaistyölle, josta KAIKKI tykkäävät. Tykkäyksiä on tätä kirjoittaessani Facebookissa 2.1 ja jakoja 1.3 tuhatta kappaletta. Homma meni viralliseksi – eli “viral” – kuten tällaisesta suosiosta termiä käytetään kansainvälisesti. Keskustelu aiheesta nousi pinnalle Helsingin Sanomien uutisoitua 12.4. sarjakuvataiteilija Kaisa Lekan ja graafikko Kasper Strömmanin saatua Opetus- ja kulttuuriministeriöltä kutsun seminaariin ”ruokapalkalla”. Itse näen Finnish Art Agencyn kampanjassa kuitenkin myös ällistyttävän paljon sellaista, josta en tykkää:
“Viikoittain taiteilijoita kutsutaan projekteihin, tuotantoihin, näyttelyihin ja tapahtumiin näkyvyyttä vastaan. Ei ilmaistyölle-kampanjamme kannustaa taiteilijoita kieltäytymään ilmaisesta työstä. Koska näkyvyydellä ei maksa vuokraa. Jaa tai tykkää jos arvostat taiteilijan työtä.”
#eiilmaistyölle #arvostataidetta
En kritisoi Finnish Art Agencyn uraauurtavaa kuratoriaalista toimintaa, etenkään uudenlaisia toimintamalleja, joita Suomeen tarvitaan kipeästi lisää. Sen sijaan somekeskustelun tasosta olen kovinkin huolissani, mistä tämän tempauksen jälkipyykki on malliesimerkki. Tyhmyys tiivistyy, kun ihmiset varsin heppoisin perustein kyseenalaistamatta jakavat tämän ajatuksen eteenpäin tahoille, joilla ei ole kosketuspintaa taiteen toimintamallien moninaisuudesta. Totuus on moniselitteisempi kuin ongelmanasettelu antaa ymmärtää, vaikka rehellisyyden nimessä jopa korkeatasoisille ammattilaisille ansaintalogiikka on ongelma. Suomessa on todella paljon epäammattimaisia toimijoita: sekä sellaisia, jotka ovat jämähtäneet edesmenneen hyvinvointiyhteiskunta-ajattelun tuudittamiksi tai passiivisiksi toimijoiksi, että monenmoisia muita. FAA esimerkiksi tekee hienoa työtä toimiessaan taiteilijoiden eteen laajamittaisesti, vaikka ei käsitykseni mukaan itsekään maksa suoranaisesti palkkaa taiteilijoilleen, vaan tarjoaa nimenomaan mahdollisuuden näkyvyydelle.
Mielestäni seuraavat kysymykset ovat keskeisempiä ja terävämpiä huomioita kentän toimintamallien jämähtäneiden rakenteiden purkamiseksi:
1. Se, että taiteilija saa ilmaisen näyttelyajan on Suomessa yhä poikkeus, johon taiteilijan kannattaa usein tarttua. Keskustelu galleriavuokrien poistumisesta on vasta alussaan. Valitettavasti etenkään Suomen Taiteilijaseuran jäsenjärjestöt, siis taidemaalariliiton TM-galleria, kuvanveistäjien Sculptor, graafikoiden Galleria G, tai MUU ry:n galleriat ole reagoineet tähän juuri mitenkään. Sama koskee myös lukuisia isompia ja vakavaraisempia organisaatioita, kuten Taidehalli, Forum Box jne. Sen sijaan useat pienemmät organisaatiot ovat siirtymässä vuokrattomuuteen. Etenkin useiden kaupallisten gallerioiden pyytäessä taiteilijoilta rahaa näyttelyistä paineen tulisi kohdistua galleriavuokrien maksamiseen eikä niinkään ”ilmaiseen työhön”, jota taiteilijat tekevät.
2. ”Ilmainen työ” on taiteilijan kannalta abstrakti käsite, sillä tulonlähteet jakautuvat useimmilla taiteilijoilla moneen lähteeseen. Taiteilijoiden on mahdollista ansaita teosmyynnin lisäksi osallistumalla produktioihin ja tapahtumiin, joiden kautta usein katetaan paitsi matkakulut, myös mahdollistetaan taiteen tekeminen tuotantobudjetista, jolloin teos jää lopuksi taiteilijalle. Produktiot voivat rahoituksena työlle, sekä näkyvyyden kautta toimia lisäksi mahdollisuutena verkostoitua ja esittää taidettaan esimerkiksi apurahatahojen edustajille. Taiteilijan on ”pakko” tehdä työtä, jos sillä haluaa ansaita, koska muuten rahoitusmahdollisuudet eivät ole ”oikeutettuja” kun työtä ei tee.
3. Apurahajärjestelmä toimii palkkana, joka mahdollistaa taiteilijan työtä myös laajemmassa mittakaavassa. Taiteilijapalkasta on puhuttu aika-ajoin voimakkaaseenkin sävyyn, mutta järjestelmään ei osata tarttua oikealla tavalla, jotta muutos saataisiin toteutettua. Käytännössä mitään muuta muutosta ei tarvittaisi kuin termin apuraha muuttaminen taiteilijapalkaksi. Tämä toimisi yhteiskunnallisena kannanottona koko taidekentän toiminnan arvostukseen, mitä kautta olisi perusteltua vaatia yhä useammille taiteilijoille palkkaa työstä, jota taiteilijoiden ei tule tehdä ilmaiseksi.
Ongelmakohtia voisi nostaa esiin lukuisia, ja yksittäisiä kauhistuttavia esimerkkejä ei ole kovinkaan vaikea löytää. Epäkohtia löytyy yhtäläisesti museoiden, näyttelyproduktioiden ja erilaisten toimijoiden käsittämättömistä, täysin epäammattimaisista toimintamalleista. Mutta muutos ei tapahdu pelkästään lakkoilemalla ja erottelemalla rikkurit joukosta tai valittamalla asioista ylipäätään etenkään sosiaalisessa mediassa. Muutos tapahtuu työllä, jonka kautta muutetaan toimintamalleja paremmiksi, eikä itkemällä vasten loputonta muuria taiteen ja muun yhteiskunnan välillä.
Ville Laaksonen: Unknown Soldiers (2016)
Loppukevennys: #Suomi100
Aasinsillan kautta ilmaisesta työstä huipputuloihin, siis Framen ja Kiasman Venetsian biennaaliin, sekä ARS17-näyttelyyn olisi syytä havahtua myös siihen, mistä vuodessa 2017 on kyse taiteen kentällä. Suomi100 on merkkivuosi, jonka osalta olemme tapetilla ja globaalin keskustelun potentiaalisena puheenaiheena. Jos taiteesta jää näkyviin merkkivuodesta väriläiskä Venetsian biennaalissa ja ARS17-näyttely, se on hyvä lähtökohta, mutta olisi hyvä tiedostaa se, että tämä ei riitä. Merkkivuoden panostus kulttuuriin näyttää jo etukäteen pelottavasti lipsuvan pois, koska taiteelle ei ole varattu riittävästi resursseja yhteiskunnan taholta – päinvastoin:
“Itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta vuonna 2017. Tulossa on sukupolvemme merkittävin juhlavuosi, joka näkyy koko vuoden koko Suomessa ja myös Suomen rajojen ulkopuolella. Juhlavuoden teema on yhdessä. Sen mukaisesti vuotta rakennetaan ja vietetään suomalaisten ja Suomen ystävien yhteistyönä.”
Suomi haluaa kaikkien osallistuvan kansantalkoisiin nälkäpalkalla, ei vain taiteilijoiden, joiden pitäisi taistella tähteistä ylipäätään käsittämättömän alibudjetoidun juhlavuoden merkeissä. Kun yhteiskunta tarjoaa kaupungeille keskimäärin 100.000 € per kaupunki Suomi100 rahoista ja hankkeen kokonaisbudjetin suunnittelupohja on VAIN 20 miljoonaa euroa – voidaan hyvin mielin vaipua miellyttävissä tunnelmissa kesälomille, jotka häämöttävät mielessämme.
Pro Patria – sata vuotta turvallisuutta yhdessä, 70.000 €
Demokratian kohtalo, 80.000 €
Pakolainen, 80.000 €
Suomen hauskin mies, 40.000 €
Vapaaehtoinen 2017, 40.000 €
100 vuotta – 100 tekijää, 20.000 € (200 € per tekijä?)
Kymmenen pientä tarinaa piipun juurelta, 20.000 € (2000€ per tarina?)
Lisätietoja voi lukea päätöksistä, joiden takana seisovat mm. Paleface ja Paola Suhonen: http://vnk.fi/suomi100/asiakirjat.
I rest my case – mutta olen huumassa ajasta jota elämme, joten hällä väliä maailman menosta. Jos Suomi on vietävissä seuraavatkin sata vuotta kuin pässi narussa, miksi murehtia piskuisesta kulttuurisesta pääomasta, kun voimme alistua globaalien trendien vietäväksi?
The sky up above
Zing boom
Is caving in
Wow bam
You’ve never been so nuts about a guy
You wanna laugh you wanna cry
You cross your heart and hope to die
(Björk, It’s Oh So Quiet, 1995)