Saara Karhunen 20.5.2010
Anssi Pulkkisen videoita, Kluuvin galleria 13.-30.5.2010
Anssi Pulkkinen: Lähtöhuuto
”Mistä ihmeestä ne kaikki autot tulevat ja minne ne menevät? Mihin minä oikein olen menossa?” mietiskelee yksin autoa pimeällä tiellä ajava vanhempi mies Anssi Pulkkisen videoteoksessa Matkalla. Samassa tilassa pyörivässä Lähtöhuuto –lyhytelokuvassa naiskuoro laulaa tuttua laulua villisorsasta: ”Joku yksinäinen eksynyt, joka vilua vaikeroi, jok’ on kaislikossa kierrellyt, eik’ emoa löytää voi.”
Tummasävyiset teokset eivät ole synkkiä, mutta vakavia ne ovat. Temaattisesti toisiinsa kietoutuvat Matkalla ja Lähtöhuuto pohtivat ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin, elämän sattumanvaraisuutta sekä sitä, miten elämän merkityksellisyys syntyy. Erillisyys, yksinäisyys ja unettomuus esitetään teoksissa ihmisen olotiloina. Näyttelyn kolmas teos Ääret I ja II (alkuja, loppuja) on käsitteellisempi, mutta antaa pelkistetyn näkökulman näyttelyn teemojen ehdottomuuteen. Tilaan vastakkain sijoitettujen televisioiden mustat ruudut räpsähtelevät tiheässä tahdissa vuoron perään, kuin näkymätön käsi avaisi ja sammuttaisi laitteet katsojan tahdosta riippumatta.
Pulkkinen (s.1982) on valmistunut Kuvataideakatemian kuvanveiston osastolta ja opiskelee nyt dokumentaarista elokuvaa Taideteollisessa korkeakoulussa. Tosielämän parissa työskentelyn voisi ajatella yhdistävän näitä välineitä. Tämä lähestymistapa tuntuu myös kannattelevan näyttelyn narratiivisia teoksia Matkalla ja Lähtöhuuto, sillä ne ovat lähtökohdiltaan vahvasti kiinni todellisessa, tunnistettavassa maailmassa. Tuttuus liittyy paikkoihin, joissa teoksissa esiintyvät henkilöt ovat: henkilöautoon tai Helsingin metroon.
Yhteisesti tunnistettavan tason lisäksi teoksista välittyy intiimi omakohtaisuus, ja esiin tulee ajatus elämästä ennen kaikkea henkilökohtaisena ja yksityisenä kokemuksena. Kerronta tapahtuu minä-muodossa. Matkalla –teoksen monologi perustuu Pulkkisen ja hänen isoisänsä keskusteluihin ja teksteihin. Isoisä Teuvo Pulkkinen puhuu ja esiintyy teoksessa omalla nimellään. Anssi Pulkkisen oma ääni kuuluu Lähtöhuudon ääniraidalla, ja hän myös esiintyy teoksessa.
Pulkkinen: Matkalla
Todentunnun rinnalle liukuu kuitenkin fiktiivisiä aineksia. Jo Lähtöhuudon alussa nuori mies istuu yksin teatterin katsomossa lintunaamari kasvoillaan. Ihminen ei teoksessa esitä linnun roolia teatterin fiktiivisessä maailmassa, vaan lintuna olo sekoittuu kaupunkitilan tapahtumiin. Hiljainen metromatka rikkoutuu hallitsemattomaksi purskahdukseksi suljetun vaunun sisällä, ja samaan aikaan ääniraidalla linnut metelöivät. Kohta kamera tarkkailee kadulla oudosti liikehtivää miestä. On vaikea sanoa, kouristeleeko hän, vai tanssiiko. Hetkittäin käsien liike alkaa näyttää linnun siipien räpistelyltä. Linnuksi naamioituneita ihmisiä vilahtelee metron ikkunasta. Teoksen loppukohtauksessa kokonainen parvi metroa odottavia naamaripäitä katsoo suoraan katsojaan.
Lähtöhuudon keskeisessä, korostetun esityksenomaisessa kohtauksessa vaalea nainen seisoo selin kameraan kliinisessä metrohallissa. Nainen kuuntelee kuoroa, joka laulaa hänelle jo mainitun V.A. Koskenniemen runoon sävelletyn laulun Rannalta. Siinä lauletaan ikävästä ja kaislikossa yksinäisyyttään valittavasta villisorsasta. Lyhytelokuvassa ihminen esitetään julkisessa tilassa osana ihmisjoukkoa. Muiden läsnäolosta huolimatta yksinäisyys tiivistyy metrossa. Maanalaisessa tilassa ollaan vain koska on pakko. Siellä toinen ihminen voi olla uhka ja yhteisöllisyydestä tulee toisten läsnäolon sietämistä.
Teoksessa on kuitenkin hetkiä, jolloin ihmiset irrottautuvat erillisyydestään joko auttaakseen toista tai pyytääkseen apua. Molemmat pyrkimykset epäonnistuvat. Lyhytelokuvassa on myös hetkiä, jolloin valkokankaalta otetaan suora katsekontakti teoksen katsojaan, ja raja katsojan ja teoksen todellisuuksien välillä hälvenee. Kun kuoroa kuunteleva nainen kääntyy hetkeksi kohti kameraa, katsoja otetaan mukaan kokemuksen jakajaksi.
Metro ja auto ovat suljettuja kapseleita, joista tulee Pulkkisen teoksissa ihmisen perustavanlaatuisen kodittomuuden ja yksinäisyyden merkitsijöitä. Lehdistötiedotteessaan taiteilija kirjoittaa, että modernin ihmisen olemassaoloa määrittää jatkuva kaipuu jonnekin muualle. Utopioihin ja tuonpuoleisuuteen luottaminen ovat selviytymiskeinoja ja tapoja tehdä elämälle ja sen sattumanvaraisuudelle merkityksellisyys. Matkanteosta huolimatta perille pääsyä ei teosten maailmassa ole. Matkan päämäärää ei nähdä tyydytyksen antavana päätepisteenä, vaan siitä avautuvat perimmäiset olemassaolon kysymykset. Erillisyydestä ja yksinäisyydestä huolimatta samat kysymykset koskettavat kaikkia.
Linkit: