Sini Mononen 18.11.2014
Mustekala vastaanotti 14.11. kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitaselta Taiteen valtionpalkinnon. Juhlapuheessa halusimme kiinnittää huomiota taiteesta kirjoittamisen välttämättömyyteen.
Taiteen valtionpalkinto on mittava huomionosoitus. Se on hetki, jolloin pysähdymme miettimään sitä, miksi Mustekalaa ylipäätään tehdään. Mustekala täytti viime vuonna 10 vuotta. Tuolloin keskustelimme siitä, mitä Mustekala tekijöilleen merkitsee. Keskusteluissa kävi ilmi, että Mustekala tarkoittaa monelle vapautta toteuttaa kriitikon ja kulttuurijournalistin työtä monin tavoin merkityksellisellä tavalla. Tämä tarkoittaa muun muassa lupaa viipyä taiteen äärellä, kirjoittaa hitaasti ja hartaasti. Nopean rytmin maailmassa tämä onkin harvinainen etuoikeus. Toisaalta Mustekala on tapa harjoittaa yhteiskunnallista aktivismia. Mustekalaan kirjoittaminen on mielenilmaus sinänsä: taidejournalismi, taidekritiikki ja taiteen tutkimus on kärsinyt jo pitkään koti-instituutioidensa kriisistä. Lehtitaloissa taide on joutunut taipumaan ja vetäytymään yhä uusien lukijoiden etsimisen mission tieltä. Esimerkiksi monesta lehdestä lähes tyystin kadonnutta taidekritiikkiä pidetään yleisesti epäsuosittuna ja lukijoita karkottavana lajina. Myös yliopistojen ja taiteen tutkimuksen kriisi heijastuu lehtien sivuille. Nykyinen julkaisujärjestelmä, joka pisteyttää eri julkaisut omalle skaalalleen, ei kannusta kirjoittamaan foorumeille, jotka eivät mahdu järjestelmän piiriin. Ulkopuolelle jäävät erityisesti muulle kuin tiedeyhteisölle suunnatut lehdet. Tämä hapertaa osaltaan taiteen tutkimuksen tuomista osaksi vilkasta yhteiskunnallista keskustelua.
Entä miten taide voi?
Poliittisessa puheessa korostetaan taiteen tärkeyttä. Varsin harvoin kuullaan kuitenkaan konkreettisia ja määrätietoisia keinoja taiteen elinympäristön hoitamiseksi. Taiteilija, taiteen tutkija, taidejournalisti ja kriitikko sekä taideinstituutio ovat uhanalaisia.
Vaikuttaa siltä, että taiteen olemassaoloa pidetään niin itsestään selvänä, että sen poissaoloa on vaikea kuvitella. Ehkä juuri tämä tekee taiteesta niin haavoittuvan. Yhteiskunta ei kuitenkaan tule toimeen ilman taidetta. Taiteessa asuu luovuus ja uusi ajattelu. Taide on yhtä kuin yhteiskunnan mielikuvitus ja persoonallisuus.
Siksi taide on vakava asia. Se ansaitsee tulla vakavasti ajatelluksi ja sanoitetuksi.
Mustekalassa taidetta on pyritty lähestymään monesta suunnasta. Mukana lehden teossa on taiteilijoita, taiteen tutkijoita, kriitikkoja ja kuraattoreita. Mustekalaa on kirjoitettu, editoitu, koodattu ja kuvitettu tähän päivään asti pääasiassa vapaaehtoisvoimin. Vaikuttaa siltä, että taide, taidekritiikki ja taidejournalismi ei ole tärkeää vain Mustekalaa tekeville aktiiveille. Taiteen tekijät, yleisö, harrastajat, tutkijat ja opiskelijat ovat seuranneet Mustekalaa toisinaan suurellakin intohimolla. Mustekala on todiste siitä, että taide kaikissa muodoissaan – myös pelätty taidekritiikki – kiinnostaa, innostaa ja puhuttaa.
Mustekalan perusti vuonna 2003 dosentti Irmeli Hautamäki. Hänen kanssaan lehden alkuaikoja rakensivat muiden muassa Susanna Pettersson ja Veli-Matti Saarinen. Itse sain ryhtyä Mustekalan päätoimittajaksi tämän vuoden alusta alkaen, lehden toimitusneuvostossa minua on kasvatettu ammattikriitikoksi vuodesta 2005 lähtien. Kiitos lehden pitkästä historiasta ja nykyisestä hyvinvoinnista kuuluu lehden perustajille, sekä vuosia Mustekalan parissa työskennelleille tekijöille: yhdistyksen puheenjohtajalle Saara Hacklinille, pitkäaikaisille aktiiveille Martta Heikkilälle ja Anni Venäläiselle, lehden päätoimittajankin toimineelle Pirkko Holmbergille sekä Petteri Kummalalle, Taina Riikoselle ja Tanja Parkkoselle. Mustekalan lonkerot ulottuvat kauas: lehdellä on kymmeniä avustajia, jotka raportoivat näkemästään ja kuulemastaan antaumuksella. Erityiskiitos heille.