Viimeaikaiset keskustelut Innovaatioyliopistosta ovat nostaneet pinnalle huolen taideopetuksen tulevaisuudesta Taideteollisessa korkeakoulussa. Aluksi ihmettelin aiheesta käytävää keskustelua, sillä niin kauan kun olen työskennellyt Taikissa: vuonna 2002 aloitin tuntiopettajana, 2003 tutkijana ja 2006 lehtorina, taide ja sen teoria ovat olleet out.
Taidemaailman sydämestä katsottuna Taikin opiskelijat designaavat, tuotteistavat, suunnittelevat (mainoksia, verkkosivuja) ja manageroivat kuten asiaan kuuluu, Taikhan on design-yliopisto!
On absurdia törmätä uhkakuvaan innovaatioyliopiston kaksipäisestä kotkasta repimässä maalausvälineitä nälkätaiteilijan käsistä. Perusdesignerillahan on aina toinen jalka kaupan ja toinen tekniikan maailmassa, vaikka kuinka kulkisi pää yläilmoissa.
Toisaalta on kivaa, että institutionaalinen muutospaine on ajanut ihmiset keskustelemaan ”taiteesta” ja ”kulttuurin arvoista”. Ja mikäli ryhdytään ’statisteiksi’ kysymys ei ole ”kansallisesti” vähäpätöinen.
Vaikka taide ja sen teoria ovatkin marginaalissa Taikin sisällä, koulun taiteellinen reuna voisi kokonsa puolesta asettua tasavertaisena jäsenenä puhtaammin taidemaailmaan ankkuroituneiden taideyliopistojen rinnalle.
Mikäli kuva- ja esinekulttuurin puolella käytetään mallina Taiteeseen isolla T:llä sitoutunutta Kuvataideakatemiaa, Taikin 1900 opiskelijan taidevähemmistö näyttää paitsi pieneltä myös monipäiseltä. Oman sormituntumaani perustuvan arvion mukaan Taikin eri koulutusohjelmiin (Pallas, ympäristötaide, visuaalinen kulttuuri, elokuva, tekstiili, jne.) otetaan vuosittain sisälle viitisenkymmentä hardcore-taidekoulutettavaa, mutta luku voi olla suurempikin.
Kuvataideakatemiassa opiskelijoiden kokonaismäärä on koulun verkkosivujen mukaan n. 260. Mainittakoon vertailun vuoksi, että Teatterikorkeakoulussa se on n. 450 ja suurelta osin hyvinkin anakronistisessa ja ”salonkikelpoisessa” Sibelius-Akatemiassa 1700.
Taideopetus (käsitteen suppeassa merkityksessä) hallitsee vain osia edellä mainittujenkin taideyliopistojen toiminnasta. Ns. taidekorkeakoulut ovat myös viihdeyliopistoja sekä pikkuporvarillisen statuskulttuurin hautomoita.
Itseäni taideopetuksen institutionaalinen asema ei huoleta. Selvää on, että maisteri- ja tohtoritason taideopetus tulee muodossa tai toisessa jatkumaan Suomessa, joko Taikissa tai jossakin muualla.
Taideopetuksesta sinänsä olisi hyvä puhua. Uhkia ja ongelmia riittää, ja nyt kun ihmiset on herätetty siihen, ettei taideopetus Suomessa kukoista itsestään, voitaisiin tarttua toimeen.
Haluan seuraavaksi tuoda esiin asioita, joita voitaisiin nähdä taideyliopistoille erityisinä institutionaalisina ongelmina tai haasteina (Instituutio-ongelmat – lyhyt oppimäärä). Tämän hieman luettelomaisen katsauksen jälkeen käsittelen yhtä erityisongelmaa, jonka olen nimennyt positivistiseksi imperialismiksi. Näkemykseni mukaan eurooppalainen taidekeskustelun perinne (joka on mielestäni osa taidetta) on uhattuna.
Näkökulmani painottuu taiteen ajatteluun ja taiteeseen ajatteluna (sekä ajatteluun taiteena), joten se soveltuu erityisesti maisterin- ja tohtorinopintojen reflektointiin.
Perustan ajatukseni omakohtaisiin kokemuksiin, havaintoihin, kollegojen kommentteihin ja kabinettikeskusteluihin. Otan riskin, sillä tällaiseen kirjoitteluun eksyy helposti ylitulkintoja ja subjektiivisuuksia. Uskon että riski kannattaa ottaa, sillä julkinen keskustelu on olematonta ja siksikin että yliopistojen itsearviointi on nykyisin amerikkalaistyyppistä pisteidenkeräilypeliä, jossa ei parane hävitä.
Olkoon tämä kirjoitus myös dokumentti näkemyksistä, joita taidekorkeakoulutuksen piirissä tällä hetkellä liikkuu. Vastuun kärjistyksistä kannan itse. Omaa ristiretkeä ei ole tekeillä asian suhteen, joten tekstiä ei kannata lukea kuin piru raamattua.
En tässä myöskään puhu tai välitä mitenkään erityisesti oman lähityöympäristöni näkemyksiä tai tulkintojani niistä. Olen toiminut eri tavoin ammatissa (luennoitsijana, ohjaajana, tarkastajana) 14 eri osastolla 8:ssa eri taidekorkeakoulussa (pääosin Suomessa), ja tähän kasaamani skissi on täydentynyt itselleni vieraiden koulujen ja osastojen kollegojen kommenteilla.
Tärkeinä ”tiedonkeruun” foorumeina ovat toimineet mm. taidekorkeakoulupedagogiikan perusarvosanaopinnot, jotka suoritin 2004 – 2006 yhdessä muiden taideyliopistojen opettajien kanssa, opiskelijoiden tilitykset ja tietysti baari- ja kahvilakeskustelut. Olen tietoinen siitä, että nostan esille jäävuoria, joita on vaikea todentaa ja tässä yhteydessä (jo tilan puutteen takia) mahdoton tarkastella analyyttisesti. Toisaalta, en hyökkää kenenkään kimppuunkaan. Päätavoite on ajatusten liikuttelu, ”joukkojen” kytevien tuntojen artikuloiminen ja julkisen keskustelun energioiden kanavoiminen substanssiongelmiin, aiheen omakseen tuntevia lukijoita hyödyttävästi. Mainittakoon vielä, että omasta mielestäni taiteen isolla T:llä ei tule dominoida kaikkea taideyliopisto-opetusta. Päinvastoin.
Instituutio-ongelmat – lyhyt oppimäärä
Taideyliopistoissa opetusvirkoja kilpailutetaan tiedeyliopistoja ”huolimattomammin” – ja epämääräisin kriteerein. Tiedeyliopistot ovat tunnetusti konservatiivisia siten että esimerkiksi jopa opetukseen miltei täysin sidotuissa lehtorinviran hauissa painotetaan usein lähinnä julkaisutoimintaa. Julkaisutoiminnan arviointi tapahtuu vain konservatiivisimpien tieteellisten medioiden kautta, ja sitten ovat olemassa vielä nämä tunnetut koulukuntakiistat.
Taideyliopistoissa on jo lähtökohtaisesti vaikea määritellä minkälaista ihmistä haetaan virkaan, josta osa voi olla taiteellista opettamista, osa tutkimuksellista. Vaikka virka olisi täysteoreettinen, monet toivovat teoriaopettajalta tatsia taiteeseen ja kulttuuriin – ja toisinpäin: taidevirassa oleva joutuu nykyään aina tavalla tai toisella sekaantumaan teoriaan, lopputyöt kun ovat kautta rantain sitoutuneita tutkimukseen. Miten nämä tarpeet muotoillaan hakuilmoitukseen (”hakijalla toivotaan olevan taiteen ajokortti”?) ja miten niistä tiedotetaan, ohjeistetaan valintaa tekeviä? Miten hakija voi dokumentoida monialaisuuttaan ja osaamistaan hakemukseen? Kun ajatellaan sitä mikä vaikutus virkaopettajalla on opiskelijaan, kerrannaisvaikutukset voivat parinkin vuoden matkalla olla merkittäviä.
Tuntiopettajien kutsumisessa laatukriteerit puolestaan häviävät liian usein sille kenen kanssa on satuttu verkottumaan. Jonkin verran tätä tapahtuu tiedeyliopistoissakin, mutta taidekulttuurissa on luontevaa touhuta omissa porukoissa, ja tätä tapaa siirretään kritiikittömästi taidekorkeakoulukulttuuriin. Toki on paljon luotto-opettajia, joita kannattaa toistuvasti käyttää. Joillakin on laaja haaremi tuntiopettajia, joiden konsultoiminen on mielekästä. Toisinaan sen varjolla, että saataisiin vähän ”hämmennettyä kurssia” tai ”kehitettyä keskustelua”, sisään kävelee joku, jolla ei ole niin paljon annettavaa kuin olisi syytä olla. Käy samoin kuin taiteelle: kun oikein laiskistutaan, pidetään arvona sitä että teos ”herätti keskustelua”, niin kuin tämä yksin riittäisi. Ennen kaikkea: liian vähän tunnutaan miettivän sitä, kuka olisi paras nainen tähän tehtävään – saatikka että sitten vielä nostettaisiin puhelinta ja soitettaisiin oikealle henkilölle!
Jos opetushenkilökunnan rekrytointi on ainainen haaste, vallankäyttö on sitäkin villimpää: osastoa tai kokonaista koulua voidaan johtaa kuin kaupallista elokuvaproduktiota tai testosteronia pihisevää teatteriryhmää. Klassisissa tapauksissa alaisille on lähetelty ”päiväkäskyjä” ja opiskelijoita on haukuttu henkilökohtaisuuksiin mennen. Tämä ei johda kurinpitotoimiin yhtä helposti kuin tiedeyliopiston puolella. Ja kuten politiikassa myös taideyliopistoissa voi tippua korkeammasta virasta räätälöityyn ”jäähdyttelyvirkaan”.
Se mikä suuremmassa vapaudessa, kiihkeämmässä (ja kontaktiltaan juurevammassa) vuorovaikutuksessa ja vapautuneissa substanssikeskusteluissa voitetaan, hävitään pelisäännöttömyyden aiheuttamilla ongelmakentillä. Opiskelijat hyötyisivät kovemmasta laadullisista linjanvedoista, kuten myös selkeämmin roolitetuista vastuualueista.
Näistä epäkohdista ei voi käydä yhtä turvallisesti keskustelua kuin tiedeyliopistoissa, joissa on sitouduttu suurempaan läpinäkyvyyteen ja korrektiuteen.
Keskusteltavaa löytyy myös lopputöiden ohjauksesta, tarkistuksesta ja arvioinnista.
Niissä vallitsee alituinen ongelma: suutarit eivät pysy lestissään. Mikäpä on kemian tai matematiikan professorin auttaessa ja arvioidessa tutkimusta, se on yksinkertaista verrattuna taidekorkeakouluun, jossa lopputyössä saatetaan tehdä poikkitaiteellista työtä ja yhdistää saadut tulokset erikoisasiantuntemusta vaativan tieteellisen metodin käyttöön kirjallisessa osiossa. Taideyliopistoissa vallitsee ainainen vaara, että lopputöiden ohjaajat, tarkastajat ja niiden arvosanoista keskustelevat puuttuvat aspekteihin, joihin heidän asiantuntemuksensa ei riitä. Roolitukset ovat haasteita sekä taideyliopistoille että yksilöille.
Toki monia Leonardoja on onnistuttu palkkaamaan, mutta kaikki eivät aina tiedä mihin oma asiantuntemus loppuu. Kokemuksesta tiedän, että karmeimman kiireen keskellä sitä yrittää vaan pitää omaa päätä puhtaana, eikä tule nostettua katsetta kokonaisuuteen ja mietittyä, mikä sen oman roolin milloinkin tulisi olla suuressa kuvassa.
Tiedeyliopistojen perinteisemmillä ja kapea-alaisemmilla kentillä tätä ongelmaa ei samalla tavalla esiinny, joten tässä taideyliopistot tietysti toimivat ihan toisella tasolla monitieteisyyden (ja vieläpä -taiteellisuuden) pioneereina. Ne ovatkin saaneet kohdata valtavia haasteita samalla kun niskaan on kaadettu armottomasti kritiikkiä.
Ongelmista huolimatta taideyliopistot säilyttävät tällä hetkellä johtavasti sivistysyliopiston idean ja niissä etsitään vapautuneimmin uusia tiedon tuottamisen tapoja, joten niistä olisi tällä hetkellä hyötyä myös muille yliopistoille. Harva tiedeyliopiston edustaja ryhtyy kuitenkaan tosissaan tarkastelemaan sitä mitä taideyliopistoissa tehdään tutkimuksellisesti. Siinäpä suurin imago-ongelma tällä hetkellä: miten saada tiedeyliopistot näkemään taideyliopistojen hedelmällinen, paikoin pioneerimainen rooli näinä aikoina.
Positivistinen imperialismi
Itseäni häiritsee eniten taideopetuksessa kuitenkin positivistisen ajattelun kasvava ylivalta. Ongelma ei ole yksin taidekorkeakoulujen, enkä viittaa yksiselitteisesti analyyttisen filosofian ja kovien yhteiskuntatieteiden kirjoon – taideyliopistoissakin on nautittu loistavista kontribuutioista kummankin ryhmän edustajilta – vaan niiden näkyvään ongelmakärkeen taidekorkeakoulutuksen kentällä.
¬
Tiedän, että ”tieteilijöistä” filosofit ovat näkyvimmin tyrkkineet jalkansa taideyliopistoihin. Paikoin tätä onkin tapahtunut liikaa, sillä tieteelliseen järkeilyyn ja vähäiseen aineiston tuntemukseen sitoutunut analyyttinen filosofia on heikosti sovellettavissa. Osa ”tiedon luonteesta” puhuvista filosofeista voitaisiin korvata yhteiskuntatieteilijöillä, joilla olisi mahdollisuudet kehittää taidekorkeakouluissa nykyään niin vähäisiä empiirisen tutkimuksen taitoja, nehän ovat jääneet varjoon opetushenkilökuntaa palkattaessa.
Osalla filosofeista on varmasti läsnäoloonsa kuitenkin ihan tieteelliset perusteensa – tarvitaan tieteenfilosofiaa ja toisinaan on hyvä ihan klassisesti ”teroitella aseita” – mutta osa heistä on sitoutunut siihen filosofisen ajattelun ja taiteen väliseen yhteydenpitoon, joka on jo vuosisatojen ajan muokannut varsinkin mannereurooppalaista kulttuurifilosofiaa ja taiteen tekemistä.
Tähän perinteeseen ei ole muuta koulutusta kuin älyllinen taidemaailmassa oleilu. Se on syntynyt instituutioiden liepeillä. Siihen on kasvettu sisään, taiteen tai tieteen puolelta, ja sitä ovat usein kultivoineet tekijät, jotka ovat toimineet kummallakin puolella ”rajaa”. Helpointa tälle tielle on karata (käsitteen laajassa merkityksessä) mannermaisesta filosofiasta, jonka yhteys taiteeseen on ollut ja on vieläkin elävä.
Taide ja filosofia yhteiskuntakritiikkinä, käsitteellisenä / materiaalisena tutkimusretkeilynä, olemisen kysymisenä ja hämmentäjänä – pioneereina mm. Pasolini, Artaud, Home, Acker ja Bourgeois, ”rajan” toisella puolella Baudrillard, Kristeva ja Cixous; tästä maastosta nousevat ne taiteellis-filosofiset voimavarat, jotka omasta mielestäni tekevät modernin ja sen seuraajien taidemaailman merkittäväksi. Ja tämän territorion tulevaisuudesta taidekorkeakoulutuksessa olen huolissani.
Suomen Akatemia ja paikoin muutkin rahoittajat vaativat epäsuorasti taidekorkeakouluilta tiedeyliopistomaisia suorituksia. Kun jo eurooppalaiset filosofit ovat ongelmissa referee-julkaisuista puhuttaessa (niitä ei liiemmin ole), tieteellisten julkaisujen kankeat pisteytyskriteerit toimivat sitäkin huonommin taideyliopistoille. Miten tulisi arvioida taiteellista tutkimusta? Taiteen tekemistä? Keskustelua?
Kovasta yhteiskuntatieteestä käsin taiteen ja filosofian keskusteleva liitto näyttää vielä taiteellista tutkimustakin epätieteellisemmältä. Miten se säilyy, kun tutkimukselta vaaditaan ”tuloksia” ja julkaisutoiminnalta vähintäänkin toista jalkaa tieteessä?
Viestinnän, sosiologian ja muiden yhteiskuntatieteiden puolella näytetään vieläpä edelleen kuvittelevan, että ihmistieteissä on yhteiset ajattelun ja tutkimuksen tavat, ja että ne voidaan puristaa samaan keskustelukenttään. Voihan ne puristaakin, mutta kun yhteiskuntatieteilijät tekevät yksin yleiskatsauksia eri aiheisiin, niistä tulee ”cultural studiesia”.
Mediatutkimus, elokuvatutkimus, visuaalisen kulttuurin tutkimus ja monet muut vastaavat yritykset edustavat mielestäni samaa asiaa: postmoderni(stist)a kulttuurintutkimusta, jossa ei lähdetä ajattelijoiden aikaa vievästä tosiluennasta tai kultivoidusta suhteesta taiteeseen, vaan käydään kaikkeen käsiksi samalla kriittisen journalistin otteella, pintaa raapien. Aina löytyy joukko välineitä, joita voidaan soveltaa, ja matriisi, jonka kautta voidaan kohdata ”poikkitieteellisesti” ”muiden alojen” tutkijoita (kun mitään suurempaa metodista eroa ei ole).
Kaikki uudet alat, joille tällä hetkellä etsitään tutkimuksellista identiteettiä, rakennetaan samanlaisen teoreettisen otteen päälle – ihan sama mitä luetaan. Benjaminit, Baudrillardit, Viriliot ja Irigarayt ovat kaikki metodisesti yhteneväisiä argumentatiivisia yhteiskuntatieteilijöitä. Opintojen jälkeen tunnetaan cultural studies- versiot näistä ajattelijoista, ja mikäli jotakin kiinnostaa tietää vaikkapa ranskalaisen filosofian tai mannermaisen feminismin traditiosta, joudutaan aloittamaan jotakuinkin nollasta!
Lukemalla johdantokirjoja, joita julkaistaan paljon, ja joita ns. tiedekustantamot suosivat niiden korkeiden myyntilukujen takia, tullaan yhteiskuntatieteellisesti orientoituneiden johdantokirjojen asiantuntijaksi. Tästä tendenssistä valitellaan nykyään jopa filosofisissa oppiaineissa, joten ei ihme, että selkokieliset oppaat menestyvät turvallisuutta kaipaavien, teorian maailmassa haparoivien tuoreiden taidekoulutettavien piirissä.
Tämä imperialisoiva ”tieteellistyminen” tunkeutuu kaikkein arroganteimmin sille alueelle, missä ennen käytiin taiteilijoiden kriittisiä keskusteluita. Traditio, joka aikoinaan tuotti sellaisia kirjoja kuin Beuysin, Kounellisin, Kieferin ja Cucchin Keskustelun (1989) tai vielä (toivo elää!) toissa vuonna von Baghin Aki Kaurismäki -kirjan (WSOY, 2006), näyttää instituutionäkökulmasta nurkkaan ahdistetulta. Taiteesta keskustelu, oppiminen pohdinnan kautta, taiteesta itsestään käsin, näyttää häviävän muodikkaille tutkimuksen tavoille, joista jää pahimmillaan jäljelle vaan amatöörimäistä yhteiskuntatiedettä.
Taiteilijat ehkä kaipaisivat positivististen yhteiskuntatieteilijöiden mukanaan tuomaa tieteellistä ryhtiä, mutta aina ei ulkoapäin (viestintä, sosiologia jne.) nähdä mikä on genuiinia perinnettä, jolle on annettava kukoistustilaa. Viestinnässä, sosiologiassa tai politiikan tutkimuksessa ei myöskään hankita opintojen kautta lukeneisuutta, jota tarvitaan vaikkapa Freudin tai Heideggerin ymmärtämiseen – saatikka että niissä opittaisiin uimaan taiteen maailmoissa Schönbergistä Zorniin, Artaudista Pina Bauschiin, ja Malevitshista Kenneth Angeriin. Niihin tutustumiseen menee vuosikausia.
Hallintotieteilijöiden ajamien koulutusjärjestelmän muutosten kautta kaikilta yliopistoilta vaaditaan myös yhä suurempaa, mielestäni ammattikorkeille kuuluvaa, sovellettavuutta – pysyvien, klassisten, tukevaa pohjaa elinikäiselle soveltamiselle tarjoavien oppien sijaan.
Tämä menee aiheena tietysti jo sitten pikkuhiljaa yleisen koulutuspoliittisen kriisin puolelle jota vatvotaan kaikkialla akateemisessa maailmassa – ja siellähän taideyliopistot eivät ole yksin. Toivon, että matka tähän yleiseen yhtymäpisteeseen tarjosi edes joitain näkökulmia, jotka auttoivat jäsentämään sitä ongelmakenttää, josta meidän on erityisesti taiteen ja sen ajattelun opettamisessa oltava huolissaan.
Perustellut ja omalla nimellä varustetut vastaukset osoitteeseen Max.Ryynanen@taik.fi
Aiemmin samalta kirjoittajalta, ”samasta” aiheesta:
Lopputyön teoreettisen ohjaamisen erityisongelmia taideyliopistoissa http://arted.uiah.fi/synnyt/pdf/2_2007/ryynanen.pdf
Kätilö kasvattajana ja kasvatettavana. Teorian opettamisesta taiteilijoille
http://www.taikopeda.fi/oppaitaopettamiseen/pdf/katilo_kasvattajana_ja_kasvatettavana_ryynanen.pdf
Blogifilosofiaa: Huippuyliopisto http://kirjoituksiatynnyrista.blogspot.com/2007/10/huippuyliopisto.html