Juuri pyörähti käyntiin kolmas koronavuosi ennätysmäisillä tartuntaluvuilla ja rajoitusten poliittisella vatvonnalla. Tämä erikoinen aika alkaa pikkuhiljaa muuttua arjeksi. Vaikka kaikki olosuhteet tarpeeksi pitkään jatkuttuaan muuttuvat ns. arjeksi, niin erikoista tämä aika kuitenkin on ollut. Se on myös nostanut pintaan monenlaisia yhteiskunnallisia rakenteita ja asenteita, jotka aikaisemmin ovat olleet kauniisti piilossa. Moderni yhteiskunta on kuin tiheä verkosto, jonka osat ovat yllättävilläkin tavoilla yhteydessä toisiinsa. Jos yksi osa repeää se vaikuttaakin yllättäen moneen suuntaan. Repeämän ympärillä oleva tiheä verkko voi hetkellisesti kannattaa repeämäkohtaa, kunnes se saa taas siimansa punottua yhteen. Keskeinen repeämä huomataan pian ja sen korjaaminen on ilmeistä. Mutta mitä jos repeämä tapahtuukin verkon reunoilla? Sellaisesta paikasta, missä kannattelevia tukirakenteita ei ole niin paljoa. Tai jos repeämiä tapahtuu useampia yhtä aikaa? Kriisitilanteessa on pakko priorisoida. Jos reunalta joku pala irtoaa, niin sittenhän on vain pienempi kokonaisuus yhteisesti kannateltavaksi.
Pandemia-aika on monella tapaa tuonut esille taide- ja kulttuurialan aseman tuolla yhteiskunnan verkon reunoilla. Normaaleina hyvinä aikoina taide ja kulttuuri ovat olleet tunnustettu osa yhteiskuntaa ja saivat paljon kiitosta erilaisissa juhlapuheissa ja gaaloissa. Kriisiaika on kuitenkin osoittanut, että näiden alojen todellinen sijainti nähdään yhteiskunnan reunalla. Hätätilanteessa niistä voidaan luopua ensimmäisten joukossa tai ainakaan alan toimintakyvyn turvaaminen ei ole prioriteettilistalla korkealla. Vaikka taide- ja kulttuuriala sai kovia kolhuja kriisinhoitoon määrätyistä rajoitteista ja ulkopuolelta tulevasta välinpitämättömyydestä, paljastivat nämä erikoisajat myös karun totuuden alan sisältä. Hajanaisuuden, vahvojen etujärjestöjen puutteen ja kovan sisäisen kilpailun leimaama ala ei ollutkaan niin vahva pitämään puoliaan. Viimeistään aivan käsittämätön hotelli Tornin teoskilpailu toi näkyväksi, kuinka alan sisälläkin tehdään huonoja diilejä.
Isoimpiakin taideinstituutioita vaivaava osaamisvaje johtamisessa ja hallinnossa kärjistyi tämän kriisin kohdalla, kun yllättävä tilanne pakotti tekemään äkkinäisiä muutoksia toimintaan. Taide- ja kulttuuriala on täynnä mielettömän lahjakkaita substanssiosaajia omissa taiteenaloissaan, mutta se ei ikävä kyllä pätevöitä hallinnolliseen osaamiseen (vaikka moni apurahasuossa on näitäkin taitoja treenannut huippuunsa) ja johtamiseen. Yhteistyö vaatii kuitenkin aina johtamista, mieluummin hyvää johtamista. Kriisijohtaminen on vielä asia aivan erikseen. Tämän kaiken kurimuksen, ulkoisen ja sisäisen paineen keskellä, loppuvuodesta 2021 nousi pintaan yliopiston halu näivettää Suomesta taiteen tutkimuksen opintomahdollisuudet. Tämä on tietenkin täydellisesti linjassa sen kanssa, että koko alaa ei tosipaikan tullen kovasti arvosteta, miksi siis kouluttaa yhteisillä varoilla sen osaajia. Paljon enempää iskuja ei yksi ala voi saada. Mutta miten on mahdollista, että yhtä alaa voidaan täysin avoimesti lyödä kuin vierasta sikaa? Sisältä ja ulkoa.
Ihmiset pitävät tärkeinä asioita, joista välittävät, tietävät ja jotka ovat heille merkityksellisiä. Taide- ja kulttuurikenttä on epäonnistunut luomaan itsestään riittävän tärkeän osan ihmisten elämää ja sanoittamaan oman olemassaolonsa tärkeyttä myös, ja erityisesti, kriisin keskellä. On paljon ymmärrettävämpää, ettei poliitikko tai tavan kansalainen ymmärrä monialaisen taide- ja kulttuurikentän rakenteita ja miten paljon se oikeasti ihmisiä työllistää, mutta merkityksiä luova taidepuhe ja -keskustelu tuntuu puuttuvan myös alan sisältä. Taiteellahan on jo arvo itsessään. Eikö riitä, että taidetta tehdään? Tai sitten hyvä taidepuhe käydään jossain alan sisäisillä foorumeilla (niin kuin minäkin kirjoitan tätä taidelehteen) pienissä samanhenkisissä piireissä. Jos demokratiassa haluaa laajemman hyväksynnän tekemiselleen, niin edes päättäjillä olisi hyvä olla käsitys alan rakenteesta ja sidoksista muuhun yhteiskuntaan ja edes joku ajatus siitä, miksi ala edes on olemassa. Tällaisessa keskustelussa joudutaan avaamaan ja kyseenalaistamaan ihan perusasioita, joka on aina välillä hyväksi myös itse kentälle ja sen ammattilaisille. Mutta missä ovat ne osaajat, jotka ymmärtävät taiteen ja sen määritelmiä pakenevan perusluonteen? Ketkä osaavat sanoittaa taiteen ja kulttuurin merkitystä? Ja ennen kaikkea ymmärtävät taidepuheen merkityksen itse taiteelle ja kulttuurilaitoksille. Tälle on oma tieteenala, jota on opetettu Helsingin yliopistossakin jo yli 160 vuotta: estetiikka. Ja juuri tämän huutavan tarpeen takia sitä ehdottomasti soisi opetettavan myös jatkossa.
Viime keväänä toisen pitkän koronasulun riepotellessa yhteiskuntaa, ja siinä samalla taide- ja kulttuurialaa, lehdet täyttyivät kuitenkin pääosin ravintola- ja matkailualojen ahdingosta ja pienyrittäjien epätoivosta (toki, aitoa on ahdinko ollut heilläkin). Taiteen osalta saimme sentään lukea monesta eri julkaisusta Anna Erikssonin vihaista huutoa. Ottamatta kantaa Erikssonin sanoman sisältöön, joku sentään yritti aloittaa yleisempää keskustelua taiteesta, sen asemasta ja tarkoituksesta. Erikssonin kovasta huudosta huolimatta aihe hiipui kasaan. Hesari jaksoi tehdä yhden jutun, jossa haastatteli taide- ja kulttuurialan asiantuntijoita taiteen tilasta ja merkityksestä sekä itse taiteen olemuksesta yleensä. Mukana oli taiteilijoita, taidekoulujen opettajia ja rehtoreita, mutta ei ainoatakaan esteetikkoa, joiden ydinosaamiseen ”mitä taide on ja miksi sitä tehdään?” -problematiikka kuuluu. Olen aivan varma, että tuo Erikssonin vihainen huuto paskasta taiteesta sai aikaan erinäisiä virnistyksiä taiteentutkimuksen ja esteetikkojen Teams-kahvipöydissä, mutta se ei auta laajempaa keskustelua tai alan rakenteiden ymmärryksen lisääntymisessä. Eikä se, ettei Hesarin kulttuuritoimittajakaan tiedä, että on olemassa tieteenala ja kovan luokan ammattilaisia, joiden tehtävä on vatvoa kysymyksiä taiteesta, sen määritelmästä sekä merkityksestä sekä yleensä että yhteiskunnassa.
Yksi estetiikan ydinalue on myös taidepuhe, jota arkikielessä kritiikiksikin kutsutaan. Muistan hyvin estetiikan perusopinnoista kysymyksen olisiko meillä taidetta, jos siitä ei puhuttaisi. Silti myös kritiikin palstatilaa on supistettu päivälehdissä viime vuosikymmeninä reippaasti. Voiko tällä yleisen taidepuheen supistumisella, erityisesti laajalevikkisissä yleisjulkaisuissa, olla yhteys taiteen yleisempään arvonlaskuun suuren yleisön mielissä? Tästäkin voisi olla esteetikolla jotain painavaa sanottavaa.
Taide- ja kulttuuriala on myös perinteisesti ollut hyvin yksilökeskeinen ala tai ainakin sellaisena tunnettu ja mielletty. Vankassa on edelleen ajatus yksinäisestä taiteilijanerosta, joka puurtaa köyhyydessä ja puutteessa tai nauttii staran luksuselämää. Näin lienee ainakin yleisön mielissä edelleen, jos kohta alan sisällä tätä kuvaa on alettu horjuttamaan. Toisaalta alan sisällä monesti taas on ylläpidetty ajatusta taiteesta yhteiskunnan ulkopuolisena tai ainakin sen rajoja rikkovana elementtinä. Verrattuna muihin koronakriisistä kärsineisiin aloihin, jotka ovat saaneet äänensä kuuluviin, taide- ja kulttuurikentällä on huomattava määrä freelancereitä ja valtava määrä erilaisia ammattikuntia. Samanlaista yhteistä edunvalvontaa tai järjestäytymistä ei ole, kuin vaikka ravintola- ja matkailualalla. Suurelle yleisölle ovat tuttuja isot nimet yksilöinä, jotka ovat onnistuneet saavuttamaan mukavan elannon työllään. Elokuva henkilöityy edelleen ohjaajaan ja ehkä muutamaan nimekkääseen päänäyttelijään, vaikka tuotanto tarvitsee valtavan määrän muitakin ammattilaisia. Sama pätee teattereihin, konsertteihin ja kaikkeen tapahtumateollisuuteen, jossa ihmisiä on kokoontunut yhteen. Ne eivät ole yhden ihmisen show, vaikka yhden henkilön maineella, imagolla ja brändillä sali myytäisiinkin täyteen. Keikkoja ei tule koronan jälkeenkään, jos mm. liian monet ääni- ja valotekniikan ammattilaiset ovat vaihtaneet alaa. Puhumattakaan kaiken maailman järkkäreistä, jotka pitävät isojenkin tapahtumien hommat kasassa, mutta eivät näy missään keikkajulisteissa seksikkäissä asuissa. Vaikka alan toimintaympäristö ja tekijöiden elämäntyyli tukee väljää freelance -toimintaa, niin tässäkin asiassa taidepuhe ja kirjoitus voisi tuoda enemmän esille sitä, ettei kukaan taiteilija lopulta toimi yksin. Taide ei ole irrallinen osa yhteiskuntaa, vaan toimii sen puitteissa niin kuin muukin ihmisten toiminta. Myös taiteiden harjoittaminen tarvitsee tiettyjä yhteiskunnallisia rakenteita tuekseen. Tällekin problematiikalle löytyy oma estetiikan osa-alue: sosiologinen estetiikka, joka tutkii ja tarkastelee niitä kaikkia erilaisia tapoja, miten taide ja yhteiskunta vaikuttavat toisiinsa.
Jos kaikesta tässä kirjoitetusta jotain voi päätellä, niin taide ilmiönä, mutta myös osana yhteiskuntaamme nimenomaan tarvitsisi enemmän ymmärrystä ja tutkimusta sekä laajempaa keskustelua. Vaikka korkealentoinen akateeminen puhe ja artikkelit eivät ikinä olekaan osoitettu laajalle yleisölle, niin ne ovat keskeisiä elementtejä alan huippuosaajille ja tuon ammattitaidon jatkumiselle. Alan ammattilaisilla on mahdollisuus aloittaa noita tärkeitä keskusteluja, tuoda julkisuuteen huomioita, joita ns. maallikko ei ole vielä ymmärtänyt. Jos meillä ei joltain yhteiskunnan osa-alueelta ole enää asiantuntijoita kommentoimassa, puolustamassa tai jopa kritisoimassa omaa alaansa, niin ala ja osaaminen välttämättä näivettyy. Laajan yleisön ymmärrys ja merkityksellisyys ei synny tyhjästä. Se pohjaa julkiseen keskusteluun, jossa uskottavilla ja laaja-alaisen ymmärryksen omaavilla asiantuntijoilla on tärkeä asema. Uskottavia asiantuntijoita tarvitaan myös yleisemmässä keskustelussa helposti leviävien harhaluulojen korjaamiseen. Vakavalta taidepuheelta menee pohja, jos asiantuntijoita ei ole. Tai niin kuin viime kevään lähtökuoppiin tyssähtäneestä keskustelusta voi huomata, asiantuntijoiden puute ja hiljaisuus asian tiimoilta hyydytti koko keskustelun.
Ymmärrän hyvin, että koronakriisi veti vauhdilla monelta taide- ja kulttuurialan ammattilaiselta maton jalkojen alta. Ja yliopistojen säästöohjelmat ovat vetäneet akateemiset esteetikot niin tiukoille, ettei energiaa riitä yksittäisen taidetta haukkuvan iskelmälaulajan provokatiiviseen huutoon vastaamiseen. Mutta ilman tuota reagointia ei ole sitä yleistä keskustelua, joka luo laajempaa ymmärrystä alasta ja sen merkityksestä. Kun yhtenäisempien alojen joukkovoima voi perustua isoon yhtenäiseen massaan, niin taide- ja kulttuurikentän vahvuudeksi pitäisi nostaa juuri sen moninaisuus ja moniammattisuus, jonka yhteen tuleminen luo meille taidetta ja kulttuuria. Yhdenkään taide- ja kulttuurialan ammattikunnan tehtävä ei ole vähäpätöinen. Se tieteenala, jonka alla tätä moniammatillista ulottuvuutta pystytään tutkimaan yhtenäisenä kokonaisuutena, unohtamatta sen osien itsenäisyyttä, on juuri estetiikka. Tuon pienen, mutta tärkeän tieteenalan koulutuksen ja tutkimuksen soisi jatkuvan ja ansaitsevan parempaa näkyvyyttä ja rahallista panostusta. Maineella ja kunnialla ei makseta laskuja. Harrastuksia harjoitetaan rakkaudesta lajiin. Jos halutaan oikeita osaajia ja ammattilaisia, siihen tarvitaan rahallista panosta ja heidän täytyy saada työstä arvoisensa palkka. Tämä pätee niin alan tekijöihin kuin tutkijoihinkin.
Suomen estetiikan seura täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Se on kunnioitettava ikä. On aika nostaa alan tekijöitä ja osaamista ihmisten tietoisuuteen. Kannustan jokaista esteetikkoa myös osallistumaan herkemmin julkiseen keskusteluun ja synnyttämään sitä tarpeellista taidepuhetta myös tämän oman kuplan ulkopuolelle.