Irmeli Hautamäki 8.10.2013
Viime aikoina on puhuttu museoiden kävijämääristä. Niihin liittyvistä odotuksista ja ennusteista on esitetty monenlaisista käsityksiä.
Tilastojen valossa karu totuus on, että suomalaiset ovat laiskoja museoissa kävijöitä verrattuna muihin pohjoismaihin. Pohjoismaat, Ruotsi ja Tanska ovat hyvä verrokki, koska niissä maissa kulttuuria tuetaan julkisin varoin ja museoilla on pitkät perinteet kansansivistys- ja valistustyössä.
Ruotsiin verrattuna suomalaiset käyvät puolta vähemmän museoissa. Taidemuseoiden kohdalla ero on vieläkin huomattavampi: taidemuseoissa käyntejä Suomessa on vain kolmannes kaikista museokäynneistä.
Ruotsissa oli Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuonna 2010 19 miljoonaa museokäyntiä, se tekee kaksi käyntiä per asukas. Jos suomalaiset käyttäisivät museopalveluita yhtä paljon, se tekisi noin 10 miljoonaa käyntiä vuodessa. Nyt kaikissa museoissa, mukaan lukien siis mitä erilaisimmat moottoripyörä- ym. Meijerimuseot, käydään yhteensä 5 miljoonaa kertaa. Asiasta selvitään kertakäynnillä. (1)
Helsingin taidemuseoissa on ollut vuosittain reilut puoli miljoonaa kävijää, luvuksi on ilmoitettu 680 000.
Kun katselee tilastoja, voi havaita, että kävijöiden määrä on vuosikymmenien aikana pysynyt paikallaan. Hyvinä vuosina maksaneita kävijöitä on ollut 400 000, huonompina vuosina 300 000. Noin puolet kävijöistä on ilmaiskävijöitä eli koululaisryhmiä.
Kävijäryhmien sosiaalinen profiili on kuitenkin muuttunut: työläisten osuus museokävijöistä on lisääntynyt tasaisesti vuoden 2002 21 prosentista vuoden 2009 32 prosenttiin.
Samoin työttömien kävijämäärä on kasvanut hiljalleen vuoden 1981 29 prosentista vuoden 2009 37 prosenttiin. Kiinnostava havainto on sekin, että maaseudun ja kaupungin välinen kuilu näyttää kaventuneen. ’Maatalousyrittäjien’ kiinnostus museoita kohtaan on lisääntynyt huomattavasti vuoden 1981 17 prosentista vuoden 2009 36 prosenttiin.
Näistä luvuista voi päätellä että valistuspolitiikka, mitä pohjoismaissa on pidetty tärkeänä yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta, on onnistunut Suomessakin. Työläisten, työttömien ja maaseudulta tulevien kävijöiden osuuden tasainen kasvu kertoo, että tasa-arvoa korostava politiikka on onnistunut välttämään yhteiskunnallisen eriarvoistumisen.
Opiskelijoiden osuus museokävijöistä on sen sijaan pysynyt aina 80-luvulta alkaen melko samana: 50 prosentin paremmalla puolella – eli se ei ole kasvanut. Erikoinen havainto on myös, että ylemmät toimihenkilöt ovat vähentäneet museokäyntejään. Suunta on ollut koko ajan laskeva vuodesta 1981 alkaen, jolloin ylempiä toimihenkilöitä kävi museoissa 71 prosenttia, vuoteen 2009, jolloin museot kiinnostivat enää 60 prosenttia tästä väestöryhmästä. Sama laskeva trendi näkyy myös alempien toimihenkilöiden kohdalla. Lasku ei ole ollut yhtä jyrkkää, mutta suunta on sama, alaspäin mennään: vuoden 1981 52 prosentista on tultu vuoden 2009 47 prosenttiin.
Jos tarkastellaan kulttuurin kuluttajien sukupuoli- ja ikäjakaumaa, niin siinä on tapahtunut tasa-arvoistumista: 10 vuotta sitten puolet museoissa kävijöistä oli naisia, mutta nyt miehet ovat ottaneet kaulaa kiinni ja lisänneet käyntejään. Tosin taidemuseoissa kävijä on yhä useammin nainen kuin mies.
Lasten käynnit taidemuseoissa ovat lisääntyneet samoin kuin eläkeläisten, mutta aktiivisin osa kansalaisista: 25 – 45 -vuotiaat eivät ole lisänneet käyntejään taiteen pariin. Tässä tärkeässä ikäluokassa kävijämäärä on pysynyt vuosikymmenen ajan samana: vuonna 1981 41 prosenttia, vuonna 2009 42 prosenttia.
Kun tähän lisätään se, että ylempien toimihenkilöiden eli keskiluokan osuus on vähenemään päin, niin tulosta voi pitää yhteiskunnallisesti vinoutuneena: taidemuseot eivät ole onnistunet houkuttelemaan riittävästi yhteiskuntaa eteenpäin vetävää ja aktiivisinta väestönosaa. Julkisuudessa asiaa on kommentoitu sanomalla että taidemuseoiden kävijämäärät ovat pysyneet vakaana. On totta, että ne eivät ole dramaattisesti laskeneet, mutta voiko vuosikymmeniä jatkuvaa paikallaan polkemista ja hiljalleen alenevaa kiinnostusta juuri sivistyneistön kohdalla pitää onnistumisena?
Missä keskiluokka luuraa?
Miksi ylimmät toimihenkilöt ovat vähentäneet käyntejään taiteen parissa ja mikseivät opiskelijat, nuo paljon mainostetut pisa-ihmeet, ole lisänneet taiteen kulutustaan samassa tahdissa kuin oppimistulokset ovat parantuneet? Onko aktiiviväestöllä niin paljon muuta tekemistä etteivät he ehdi taidetta katsomaan? Vai eikö tarjonta kiinnosta juuri heitä?
Jos ajatellaan työelämää ja yhteiskunnasta vetovastuussa olevaa ryhmää, luulisi että juuri heille virkistäytyminen, uusien ajatusten ja kokemusten saaminen kulttuurin parissa tekisi hyvää. Tämän ryhmän jaksamisesta ja henkisestä hyvinvoinnista riippuu hyvin paljon kansakunnan taloudellinen ja henkinen hyvinvointi, myös kulttuurin tuotanto ja rahoitus.
Jos kulttuuripalveluiden kysyntä vastaisi ihmisten koulutustason ja varallisuuden kasvua, niin kaiketi aktiivi-iässä olevan ylemmän ja alemman toimihenkilöjoukon kävijämäärän pitäisi lisääntyä taidemuseoissa. Jos kehitys menisi tähän suuntaan, niin kulttuurin kuluttajien tilastot näyttäisivät Suomen osalta samoilta kuin muissa pohjoismaissa. Helsingin museoissa kävijöitä pitäisi olla tuplasti enemmän: 1 200 000. Nyt tämän joukon into sen sijaan näyttää laskevaa trendiä taidenäyttelyiden ja -museoiden kohdalla. Ongelma taitaa olla tarjontapuolessa!
Mainittakoon että vuonna 2012 suomalaiset käyttivät kulutukseen 100 miljardia euroa, puolet bruttokansantuotteesta. Summa on kasvanut 10 vuodessa neljänneksen ja eniten on lisääntynyt vapaa-aikaan, matkailuun ja kulttuuriin suuntautuva kulutus. Miksi tämä varallisuuden ja elintason nousu ei näy taiteen kohdalla? No ehkä Forsblomin galleriassa on pientä piikkiä myynnissä, mikä on sinänsä oikein hienoa. Ajatellen tulevaisuutta, luonnon resursseja ja tulevia sukupolvia olisi kuitenkin suotavaa, että kulutus suuntautuisi taiteen kaltaisiin aineettomiin tuotteisiin ja palveluihin aineellisen kulutuksen sijaan.
Mitä museo tarjoaa aktiiville hyvin koulutetulle työikäiselle?
Miten aktiivinen työssäkäyvä ja hyvin koulutettu väki saataisiin museoihin ? Työläiset, työttömät, maalaiset, lapset ja vanhukset ovat jo siellä. Ja hyvä kysymys on, miten heidät saataisiin varsinkin taidemuseoihin?
Jos ihmisellä on jo koulutustasonsa puolesta henkistä ja kulttuurista pääomaa, mitä hän odottaa taiteelta? Tästä ei liene tehty mitään tutkimuksia, ainakaan tuloksista ei ole käyty julkista keskustelua. Nyt kun on haluttu keskustelua museotoiminnan sisällöistä ja tarjonnasta, haluisin tuoda esiin seuraavia näkökohtia:
Oma huomioni on, että koulutetut ihmiset odottavat taidenäyttelyiltä enemmän taustoittamista ja asioiden liittämistä laajempiin kulttuurihistoriallisiin tai poliittisiin konteksteihin. Enää ei riitä että taidetta esitetään, ihmiset odottavat ymmärryksensä ja tietämyksensä lisääntyvän: miksi tämä ilmiö syntyi ja mikä sen merkitys on laajemmassa mielessä.
Vanhemman taiteen osalta kontekstualisointi on helpompaa, mistä Ateneumin näyttelyiden suosio kertoo. Sielläkin tosin syyllistytään usein yleisön kosiskeluun ja makeiluun. (3) Viihdettä on jo tarjolla runsaasti, siitä ei ole pulaa. Taiteen parissa pitäisi olla kuitenkin hauskaa, oivaltavaa ja välillä vähän sivaltavaa.
Taidemuseot ja muutkin museot voisivat olla keskustelun herättäjiä tärkeistä yhteiskunnallisista teemoista, kuten ympäristökriisistä ja syrjäytymisestä tai vaikkapa kulttuurisesta ja taloudellisesta globalisaatiosta.
Myös modernisaatio ja koko suomalaisen yhteiskunnan raju murros kohti teknologian ja modernin byrokratian läpitunkemaa elämänmuotoa olisi kiinnostava aihe, josta löytyisi paljon huvittaviakin piirteitä.
Viittaan pitkän linjan museoammattilaisen Susanna Petterssonin kirjoitukseen (2) Englannin museoiden sosiaalisesta vastuusta. Englannissa ihmiset otetaan mukaan museoiden suunnitteluun, jolloin ne vastaavat todellisia kulttuurisia tarpeita ja vaikuttavat oikeasti ympäröivään yhteisöön. Tällaista pitäisi kokeilla Helsingissäkin. Helsinkiin on kasaantunut paljon luovaa potentiaalia taiteilijoista designereihin ja ajatushautomoihin, fiksuja ihmisiä jotka odottavat tilaisuutta päästä vaikuttamaan ja tekemään asioita yhdessä. Mutta pääkaupunkiseudulle kasaantuvat myös sosiaaliset ja kulttuuriset ongelmat, niiden korjaaminen jälkeenpäin tulee yhteiskunnalle kalliiksi.
Mikseivät museot tarjoaisi kriittisiä näyttelyitä, joissa olisi jokin yhteiskunnallinen viesti? Miksei teknologisen kehityksen edelläkävijämaassa tehtäisi näyttelyitä, jotka toisivat taiteen pariin myös nuo ihmeelliset insinöörimiehet? Insinööri on usein nerokas ja pyyteetön ihminen, joka rakastaa ongelmien ratkaisua. Nyt insinööri tulee taidemuseoon ainoastaan tyttöystävän houkuttelemana.
Kun museoiden toimintamalleja mietitään uusiksi pitäisi kiinnittää huomiota myös henkilökunnan koulutustaustaan ja kulttuuriin. Nykyisellään se on perinteisen humanistipainotteista. Antropologit, kulttuurihistorioitsijat ja muut yhteiskuntatieteilijät puuttuvat filosofeista puhumattakaan. Jokin aikaa sitten taidemaailmassa oli oltava ’queer’ ollakseen uskottava. Vaikka sukupuoli ja sukupuolinen identiteetti ovatkin tärkeitä teemoja, ne ovat vain hyvin pienten ryhmien kysymyksiä.
Ainoastaan hyvä näyttelypolitiikka saa koulutetut suomalaiset museoiden ja taiteen pariin.
Uuden museon rakentaminen ei tuo lisää ihmisiä kulttuurin pariin elleivät sisällöt kiinnosta. Jos uuden museon – olipa se sitten arkkitehtuurimuseo, Helsingin kaupungin uusi taidemuseo, uusittu Amos Anderson tai vaikkapa Salomon R. Guggenheimin nimeä kantava museo – näyttelypolitiikka onnistuu vetoamaan ihmisiin, se aktivoi koko taidekenttää ja hyödyttää kaikkia muitakin museoita.
Rakennetaanko Helsinkiin jokin uusi museo vai ei, on oma kysymyksensä, toinen paljon tärkeämpi kysymys on, miten jo olemassa oleviin museoihin saadaan uusia kävijöitä ja miten ne vaikuttavat ympäristöönsä.
Ajankohtaisin kysymys on se, miten museoiden kävijämäärät saadaan samalle tasolle, missä ne ovat pohjoismaissa? Tässä on paljon kirittävää ja kiinniotettavaa aivan nykyisellä museokapasiteetillakin. Silti uusi museo voisi olla mahdollisuus.
Lähteet:
(1) Tilastokeskus artikkeli: Helpompi perustaa kuin pyörittää – museot vetävät Suomessa vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa
(2) Susanna Pettersson: Guggenheim, tunne vastuusi HS. 1.9. 2013
(3) Nuppu Koivisto: Arjen sankareista ja taiteen totuudesta
Muuta luettavaa:
Irmeli Hautamäki: Suomiko kulttuurin hyvinvointivaltio?