Viime vuosina Oscar-palkintojen politisoituminen on erityisesti Yhdysvalloissa noussut puheenaiheeksi. Tämä diskurssi perustuu ajatukselle elokuvien objektiivisen laadun jäämisestä palkitsemiskriteerinä ”ulkoelokuvallisten” tekijöiden jalkoihin. Poliittisen oikeiston edustajat Piers Morganista presidentti Donald Trumpiin ovat julkaisseet vahingonilon sävyttämiä lausuntoja Oscareiden lankeemuksesta, etenkin kun vuoden 2021 gaala oli katsojaluvuiltaan koko 2000-luvun alhaisin. Kuitenkin syytökset Oscareiden poliittisesta korrektiudesta kulkevat harvoin käsi kädessä palkittujen elokuvien syvällisen analyysin kanssa. Harvoin tämän syytöksen esittävät nimeävät elokuvaa, jolta palkinto ”varastettiin”. Diskurssin todellinen motiivi onkin itsessään poliittinen.
Oscarit ovat viime vuosina pyrkineet rikkomaan vuosikymmenten mittaisen perinteen, jossa englanninkielisen maailman ulkopuoliset elokuvat sekä vähemmistöjen edustajat ovat järjestelmällisesti sivuutettu. Vuonna 2020 Bong Joon Ho voitti elokuvallaan Parasite parhaan ohjaajan palkinnon. Ennen tätä hän oli kovaa vauhtia matkalla kohti elämäntyöpalkintoa, jolla palkintolautakunta yleensä pyrkii korjaamaan virheitään ulkomaalaisten elokuvantekijöiden kohdalla. Vuonna 2017 parhaan elokuvan palkinnon sai Barry Jenkinsin elokuva Moonlight, ja vuonna 2021 kiinalaista syntyperää oleva Chloé Zhao sai parhaan ohjaajan palkinnon historian ensimmäisenä aasialaissyntyisenä naisena. Oscarit yrittävät parhaansa mukaan pyyhkiä mielistämme muiston vuoden 1973 gaalasta, jolloin Marlon Brandon omasta puolestaan lavalle lähettämä apassi-heimon edustaja Sacheen Littlefeather buuattiin lavalta.
Edellä mainitut palkinnot on helppo tulkita Oscareiden määrätietoiseksi pyrkimykseksi parantaa imagoaan. Jos emme ole valmiita myöntämään tätä, olisi sen sijaan hyväksyttävä mieletön väite, ettei ennen 2010-lukua englanninkielisen maailman ulkopuolella olisi tehty laadukkaita, jopa Oscarin arvoisia elokuvia. Palkintojen poliittisuutta ympäröivä diskurssi antaa kuitenkin ymmärtää, että Oscareita on vasta nyt alettu jakaa muita kuin puhtaasti laadullisia tekijöitä kriteereinä hyödyntäen. Aivan kuin vasta viime vuosiin saakka Oscareiden lautakunta olisi ollut täysin puolueeton. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin absurdi, mistä todistavat esimerkiksi Harvey Weinsteinin lukuisat onnistuneet lobbauskampanjat. Harva itsensä vakavasti ottava taiteenystävä olisi valmis myöntämään, että yksikään kulttuurialan suurista palkinnoista myönnettäisiin tyystin objektiivisen harkinnan tuloksena.
Väitän siis, että palkinnot eivät ole koskaan olleetkaan objektiivisia. Tämän lisäksi väitän, etteivät poliittisesta korrektiudesta valittavat ole itsekään liikkeellä muuten kuin politiikan motivoimina. Miten siis tehdä selkoa viime vuosina Oscareiden ympärillä käydystä diskurssista? Vastaus löytyy taidealan palkintojen olemassaolon ehdosta itsestään. Palkintoja ei anneta odottamatta vastalahjaa.
James F. English on teoksessaan The Economy of Prestige esittänyt, että taidealan palkinnot ovat olemassa palvellakseen tiettyä funktiota kulttuurituotannon koneistossa. Palkinnot eivät siten ole olemassa ainoastaan palkitsemisen itsensä ilon vuoksi, vaan ne muodostavat itsenäisen osan kulttuuriteollisuutta. ”Prestiisi” kuvaa palkinnon mainetta tai arvovaltaa niin sosiaalisen, kulttuurisen kuin ekonomisen pääoman tasolla. Näitä ei voida kuitenkaan absoluuttisesti erottaa toisistaan. Tätä kokonaisuutta English kutsuu ”prestiisin ekonomiaksi”.
Oscar-palkinnot jakaa palkintoehdokkaiden ja -saajien omista kollegoista muodostuva lautakunta ja niiden jakaminen tukee kaikkien mukanaolevien etua. Oscareiden perusteella myydään elokuvia, mistä johtuen jokaisessa elokuvamainoksessa muistetaan aina mainita ehdokkaiden ja palkittujen määrä. Samaa tarkoitusta palvelevat myös lukuisat elokuvafestivaalit. Ei esimerkiksi Harvey Weinstein lobannut elokuviaan vain, koska palkinnon saaminen on itsessään mukavaa. Se on samalla uran jatkon tae.
Palkintojen olemassaolo perustuu tutulle logiikalle: you scratch my back… Tämä prosessi ei kuitenkaan rakennu puhtaasti rahalliselle, vaan myös kulttuuriselle pääomalle. Kuten English korostaa, palkintojen prestiisiä ei voida redusoida puhtaasti taloudelliseen arvoon. [1] Jos palkintoinstituutiolla ei ole prestiisiä, myös sen rahallinen arvo uhkaa romahtaa. Siten instituution on tasapainoteltava näiden kahden arvon välillä ja tämän vuoksi palkinto on kaikkien edun mukaista jakaa henkilölle tai elokuvalle, joka nauttii prestiisistä.
Anthony Hopkinsin palkitseminen vuoden 2021 gaalassa on loistava esimerkki palkinnon antamisen ja saamisen vastavuoroisuudesta. Kaikki tunnistavat Hopkinsin loistavaksi ja pitkän uran vaikealla alalla luoneeksi näyttelijäksi. Kun palkinto annetaan hänen kaltaiselleen hahmolle, saaja itse luovuttaa oman prestiisinsä palkintoinstituutiolle. Paradoksaalisesti Oscarit palkitsevat samalla itsensä, sillä palkinnon antaminen Hopkinsille kielii instituution hyvästä mausta. Tämäkin ajatus palautuu Englishin kirjaan. [2] Palkinnon arvo nousee, kun se on ”annettu oikein”. Jos palkintoraati koostuisi sadasta elokuva-alan henkilöstä, jotka vuoroin palkitsisivat toinen toisiaan, instituution prestiisi kärsisi. Palkinto ei olisi enää palkinto, vaan ainoastaan tilavuutensa verran roskaa.
Ruotsin akatemia edustaa instituutiota, joka on tehnyt taidetta prestiisin ja hyvävelikerhon välisellä rajalla tasapainottelusta. Huvittavana esimerkkinä voi mainita esimerkiksi vuoden 1974 Nobelin kirjallisuuspalkinnon, joka jaettiin Eyvid Johnsonin ja Harry Martinsonin välillä. Luonnollisesti molemmat olivat akatemian jäseniä palkitsemisen aikoihin. Kaiketi palkinnon keskittäminen yhdelle vuodelle kielii jonkinlaisesta itsetietoisuudesta akatemian osalta. Ainakaan se ei palkinnut omia edustajiaan kahtena vuonna peräkkäin. Tätä aiemmin akatemian omista jäsenistä oli jo palkittu Pär Lagerkvist vuonna 1951, kun taas Erik Axel Karlfeldt sai palkinnon heti kuolemansa jälkeen tasaan 20 vuotta aiemmin. Omien jäsenten suosiminen ei kuitenkaan vaikuttanut kirjallisuuden Nobelin prestiisiin.
Toisaalta skandaalinkäryisen välivuoden jälkeen, jolloin akatemiaa kritisoitiin erityisesti sen seksismistä, vuoden 2020 palkinto myönnettiin (hyvin ansioituneelle) naiselle, Louise Glückille, kun taas vuoden 2019 palkinto annettiin takautuvasti konservatiivis-oikeistolaiselle Peter Handkelle. Aivan kuin akatemia olisi halunnut tietoisesti pestä kasvonsa palkitsemalla tavoilleen epäuskollisesti naiskirjailijan, mutta samaan aikaan Handken hahmossa halunnut osoittaa olevansa edelleen kaiken maallisen ja poliittisen kinastelun yläpuolella.
Oscarit joutuvat palkintoinstituutiona tasapainottelemaan saman ongelman parissa. Yhtäältä Titanicin ja Kuninkaan paluun kaltaiset elokuvat ovat kuin mannaa taivaalta, sillä niiden kohdalla yleisön ja kriitikoiden mielipiteet kohtaavat. Sama pätee myös esimerkiksi Christopher Nolanin elokuviin, jotka ovat Oscar-gaalassa säännönmukaisesti vähintäänkin ehdolla. Toisaalta palkintoja ei voida jakaa puhtaasti suosion mukaan, sillä muuten ne lakkaisivat ”merkitsemästä”. Niiden takaama pääoma, kulttuurinen ja taloudellinen, ei kestäisi liian suoraa trendien seuraamista.
Kuten English korostaa palkintorahan suuruutta käsitellessään, prestiisiä ei voida ostaa. [3] Tämä logiikka pätee kuitenkin myös trendien jahtaamiseen. Ekonomisen pääoman lisäksi palkintoinstituution on huomioitava myös esimerkiksi elokuvakriitikoiden mielipiteestä koostuva kulttuurinen ja symbolinen pääoma. Kriitikoillakin on osansa prestiisin ekonomiassa. Yhtäältä he nostavat tietyt elokuvat potentiaalisten palkittujen kastiin, mutta toisaalta English korostaa heidän usein olevan vastavuoroisesti palkintojen kovaäänisimpiä kriitikkoja. [4]
Palkintoinstituution olemassaolon ehto on siis ”oikeiden” kohteiden palkitseminen. Laadulla on luonnollisesti tässä suuri merkitys, mutta elokuvien objektiivinen laatu tai sen puute ei ole koskaan ollut Oscareiden pääasiallinen palkitsemiskriteeri – ottamatta edes kantaa siihen, kuinka mielekästä tällaisesta laadusta puhuminen on. Mikä Oscareiden palkitsemisperiaatteissa on muuttunut nyt, kun aiheesta on muodostunut globaali puheenaihe?
Mielestäni Oscareiden todellinen ”lankeemus” koskee palkintoinstituution syvärakennetta itseään. Instituutio on epäonnistunut prestiisin ja suosion tasapainottelun tehtävässään, jolloin palkinto vääjäämättä menettää sen ”auran”. Oscarit ovat paljastaneet liian nopeasti miehen verhon takana pyrkiessään korvaamaan monikymmenvuotista virhettään vähemmistöjen ja ulkomaalaisten elokuvantekijöiden kaltoinkohtelussa. Instituutio on liian nopealla korjausliikkeellä paljastunut kaikista naiivimmallekin osalle yleisöään, että palkinnoissa ei olekaan kyse elokuvien abstraktista ”paremmuudesta”.
Hopkinsin palkinto ei ollut tarpeeksi prestiisin pelastamiseksi. Oscareiden jatkuvuuden kannalta olisi ollut strategisesti järkevämpää tehdä politiikasta pienempi osa itse gaalaa ja tämän lisäksi kopioida Ruotsin akatemiaa palkitsemalla tarkoituksellisen kontroversiaali hahmo. Jos Clint Eastwood tekisi vielä 2020-luvulla edes vahvan seiskan elokuvia, Oscarin myöntäminen hänelle olisi tulkittu tietyissä piireissä helposti vahvaksi kannanotoksi taiteen puolesta vastoin muiden palkintoinstituutioiden politisoitumista.
Tämän pohjalta nousee kuitenkin esiin ainakin kaksi ongelmaa. Ensinnäkään en usko lautakunnan äänestävän yhtenäisesti, vaikka historia on todistanut, että sen kollektiiviseen mielipiteeseen voidaan vaikuttaa. Edellä kuvaamani skenaarion toteutuminen olisi vaatinut suurta lobbauskampanjaa, johon yksikään taho tuskin olisi valmis puhtaasti PR-seikkoja silmällä pitäen.
Toinen ongelma on edellistä keskeisempi: onko Oscar-instituution todella jatkuttava etenkin, jos tämä tarkoittaa poliittisten kysymysten tietoista sysäämistä syrjemmälle eleessä, joka itsessään olisi jo poliittinen. Lyhyt vastaus ja oma mielipiteeni: ei. Pidempi vastaus puolestaan koskee palkintoinstituutioiden arvoa itsessään. Ovatko nämä säilyttämisen arvoisia? Onko niiden asema kulttuuriteollisuuden osana korvattavissa? Itse olen enemmän kuin kyyninen kaikkia taidealan palkintoja kohtaan, mutta silti seurasin hymyissä suin, kun vuonna 2018 näin kirjakauppojen hyllyjen täyttyvän Olga Tokarczukin teoksista.
Oscarit, Grammyt, Nobelin kirjallisuuspalkinnot ynnä muut rakentuvat status quon varaan ja ovat itse aktiivisessa osassa tämän luomisessa ja ylläpitämisessä. Daniel Day Lewisillä on kolme Oscaria, koska hän on suuri näyttelijä. Hän on kulttuuriteollisuuden silmissä suuri näyttelijä myös osittain juuri siksi, että hänellä on kolme Oscaria. Kyseessä on siten ouroboros, lahjan ja vastalahjan syklinen kehä. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että Oscareilla on itsessään ollut aktiivinen rooli juuri sen status quon luomisessa, jota se nyt yrittää särkeä.
Oscareiden aktiivinen rooli sen järjestelmän kritisoimisessa, johon instituutio on itse ottanut aktiivisesti osaa, on tärkeää muistaa myös tulevaisuudessa. Oma ennustukseni on, että saamme nauttia rikkaiden ihmisten keskinäisestä selkään taputtelusta vielä seuraavinakin vuosina, ehkä jopa vuosikymmeninä. Ehkä lähitulevaisuudessa ilmestyy uusi Kuninkaan paluu. Elokuva, jonka kohdalla kriitikoiden takaama prestiisi ja yleisön mielipide jälleen kohtaavat ja joka nostaa Oscarit taas kulttuurin valtavirtaan. Oscareiden potentiaalinen jatkuvuus tulee kuitenkin rakentumaan uudelle status quolle. Instituution raison d’être on hierarkian luominen, jossa tietty ryhmä, ”Hollywoodin eliitti”, nousee muiden yläpuolelle. Vaikka Oscarit muuttaisivatkin palkitsemispolitiikkaansa, tietty joukko ihmisiä tulee palkintojen itsensä logiikan vuoksi aina hyötymään prestiisistä kulttuurisen ja rahallisen pääoman muodossa.
Ehkä vuonna 2030 Oscar-gaala on taas yhtä suosittu kuin vuosituhannen alussa. Ehkä katsomossa istuu enemmän naisia ja vähemmistöjen edustajia ja kenties monet heistä jopa tulevat palkituiksi. Tällöin tulee kuitenkin muistaa se, että tietynlaisen hierarkian ja status quon luominen ja ylläpitäminen vaikuttaa olevan osa palkintoinstituutioiden olemusta. Kyynisen on helppo todeta, että Oscarit paikkaavat nyt representaation pintatasolla vuosikymmeniä kestänyttä rakenteellista syrjintää. Katsojien tehtävänä on siten varmistaa, että Oscareiden kaltaisten instituutioiden kasvojenkohotus ei pyyhi mielestämme elokuva-alan ja laajemminkin kulttuuriteollisuuden syvällisiä ongelmakohtia.
Jussi Pentikäinen
Viitteet
[1] English 2005, 4.
[2] Mts. 126.
[3] Mts. 124.
[4] Mts. 188.