30.3.2009 Jasmine Gustafsson
Gus Van Santin ohjaama elokuva Milk (2008) kertoo amerikkalaisen poliitikon Harvey Milkin (Sean Penn) poliittisesta urasta ja tämän toiminnan vaikutuksesta homoseksuaalien oikeuksiin Yhdysvalloissa. Milkin taistelu homojen puolesta alkaa korttelista San Fransciscossa ja laajenee koskemaan koko osavaltion lainsäädäntöä. Ajan mittaan yhteisön etu menee oman onnen edelle. Poliittisten saavutusten rinnalla kulkee tarina epäonnistuneista ihmissuhteista ja henkilökohtaisista tragedioista.
Milk on suorastaan kahminut eri elokuva-alan kilpailujen ehdokkuuksia ja palkintoja, kuten Oscar-palkinnot parhaasta miespääosasta (Penn) ja parhaasta käsikirjoituksesta (Dustin Lance Black). Elokuva on ehdottomasti ansainnut palkintonsa, ei pelkästään Pennin vakuuttavan roolisuorituksen vuoksi.
Milk muistuttaa draamadokumenttia. Ajan henkeä luovat niin lavastus, puvustus ja musiikki kuin henkilöiden puhetyylikin. Aito dokumenttiaineisto sulautuu kokonaisuuteen hyvin ja sen käyttö tuntuu luontevalta. Aidon televisiokuvan tueksi on tehty vanhan näköisiä fiktiivisiä uutislähetyksiä. Dialogi on hyvin todentuntuista eivätkä repliikit kuulosta kirjoitetuilta – keskustelu on aivan yhtä polveilevaa kuin oikeassa elämässäkin. Myös käsivarakuvaus luo vaikutelmaa todellisista tapahtumista.
Milk (2008)Elokuva on visuaalisesti monimuotoinen. Käsivaralla kuvaamisen lisäksi siinä on todella suuria lähikuvia sekä valon ja varjon avulla luotuja voimakkaita kontrasteja. Kiinnostavinta kuvauksessa on kuitenkin erilaisten heijastavien pintojen käyttö: esineellä tai pinnalla, josta kuva heijastuu, on usein jokin merkitys tilanteen tai henkilöiden suhteiden kuvaajana. Hyvä esimerkki tästä on kuva, jossa Harvey Milkiä haastatellaan televisiossa, ja tämän kollegan, kotisohvalla lapsi sylissään istuvan valtuutettu Dan Whiten (Josh Brolin), kuvajainen heijastuu televisioruudusta. Kohtaus kuvaa hyvin näiden kahden poliitikon suhdetta ja asemaa toisiinsa nähden. Samaan kohtaukseen tiivistyy Milkin ja Whiten välinen kitka, jonka aiheuttaman konfliktin lopputuloksen katsoja tietää jo ennestään.
Vaikka elokuvan kuvaamat tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, on sen aihe ajankohtainen. Milk kannattajineen onnistui aikoinaan lisäämään homoseksuaalien oikeuksia ja aloittamaan julkisen keskustelun seksuaalivähemmistöjen asemasta Yhdysvalloissa. Keskustelu jatkuu edelleen esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliiton laillistamisen ja adoptio-oikeuksien osalta. Kaikkia ennakkoluuloja ei ole vieläkään saatu kitketyksi, vaikka ilmapiiri onkin huomattavasti vapaampi kuin muutama vuosikymmen sitten. Ehkäpä juuri siksi oli oikea aika muistuttaa suurta yleisöä siitä, mistä kaikki oikeastaan alkoi: yhden miehen taistelusta jotakin suurta ja pahaa vastaan sekä ihmisten yhdistymisestä tärkeän asian puolesta. Aika asenteiden tuulettamiselle on sopiva sikälikin, että Yhdysvallat on poliittisen muutoksen ja vallan vaihtumisen kynnyksellä.
Milk ei kuitenkaan ole mikään tavanomainen poliittinen elokuva, sillä kyse on tavallisista ihmisistä ja heidän oikeudestaan elää omana itsenään omassa maassaan. Elokuvalla on toki poliittinen sanoma, mutta aihetta lähestytään politiikan sijaan yksilön näkökulmasta. Harvoin huomaa kyynelehtivänsä ilosta, kun kaupunginvaltuustossa saadaan ajettua läpi lakiesitys. Kuka voi kuitenkaan olla liikuttumatta ihmisoikeuksien voittaessa ennakkoluulot?
Kirjoittaja on Helsingin normaalilyseon lukion opiskelija