Jonna Kinan näyttelyssä After Life on esillä teos, jossa kuvataan mekaanisen välineen avulla pyörivää rikkinäistä ruukkua. Esineen elinkaari on alkanut ruukuntekijän käsissä joskus 2500 vuotta sitten, se on jatkunut ensin todennäköisesti käyttöesineenä tässä maailmassa ja sen jälkeen tuonpuoleisessa. Jossain vaiheessa historiaa joku kyläläinen otti ruukun mukaansa ja laittoi sen osaksi taloaan.
Ruukku on peräisin pohjoisesta Laziosta, Italiasta, muinaisten faliskien alueelta. Faliskit, toisin kuin heitä lähellä olevat etruskit, tunnetaan huonosti. Kuten monet muutkin kansat, faliskit varustivat vainajansa viimeisen leposijan erilaisilla tarve-esineillä. Tänään ruukku kuuluu Mazzano Romanon pikkukaupungin MAVNA-nimisen museon kokoelmiin. Taide ja arkeologia ovat tänään kukoistavassa liitossa niin Kinan taiteessa kuin laajemmillakin tutkimuksen ja taiteen kentillä. Art/archaeology -sivuston/verkoston kautta voi perehtyä moniin taiteilijoihin, jotka ammentavat tuotannossaan jostain arkeologiaan tai varhaiseen taidehistoriaan liittyvistä kuvista tai esineistä.
Käyttäessään ruukkua uudestaan paikallinen asukas toimi siten kuin oli ollut tapana. Koko Rooma on suuri kierrätyskeskus: kirkkojen pylväät on siirretty vanhoista temppeleistä, hautakiviä on käytetty askelmina, pöytinä, seinäkoristeina. Joka puolella vanha on saanut uuden elämän. Tämä ilmiö eli antiikin esineiden uusiokäyttö tunnetaan nimellä spolia. Latinankielinen sana tarkoittaa sotasaaliita, mutta on sittemmin vakiintunut toiseen tarkoitukseen. Sanan alkuperä näkyy kuitenkin siinä, että tapana on ollut uusiokäyttää nimenomaan ”toisten”, vihollisten, esineitä. Samalla periaatteella esineitä on tietenkin kierrätetty eri aikoina ja eri puolilla, ja esimerkiksi Suomessa keskiajan katolinen puuveistos on muun muassa päätynyt osaksi luterilaisen kirkon urkuja tai kaappikelloa. Jonna Kinan käyttämä ruukku on nyt tavallaan kahdesti spolia, sillä oltuaan seinärakenteena se on nyt myös Red Impasto Jar-nimisen videoteoksen osana.
Niin kauan kuin esineitä valmistettu, niitä on myös rikottu ja uudelleenkäytetty. Materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa on jo pitkään ollut vallalla esineen elämäkertaa hyödyntävä, antropologiasta ammentava suuntaus, jossa esineellä ei ole yhtä oikeaa ajallista kontekstia, vaan sen koko ”elämä” on kiinnostuksen kohteena. Muodonmuutokset ovat osa tätä elämää. Esineen elämänkaari tai reitti toimii analyyttisena työkaluna myös taidehistoriallisessa tutkimuksessa ja -teoriassa.
Kinan näyttelyn yhteydessä julkaistussa, italialaisen taidehistorioitsijan Marta Federicin kirjoituksessa viitataan ranskalaiseen klassikkoelokuvaan Patsaatkin kuolevat (Les statues meurent aussi, 1953). Elokuva käsittelee afrikkalaisten veistosten esillepanoa ja kolonialismia. Se oli kriittinen puheenvuoro, jonka ajatuksena oli, että veistokset kuolevat kun ne irrotetaan alkuperäisestä käytöstään ja kontekstistaan. Federici soveltaa tätä ajattelumallia ja esittää, että Kinan käyttämä faliskiruukku on kuollut ainakin kaksi kertaa: ensin kun haudanryöstäjät ovat vieneet sen ja toisen kerran, kun se on otettu pois talon seinästä ja asetettu museoon.
Esineen omaa toimijuutta korostava suuntaus on tullut keskusteluihin vasta paljon kuuluisaa elokuvaa myöhemmin, ja tähän ajattelutapaan nojautuen ehdotankin, että faliskiruukku ei ole lähelläkään kuolemaa; se on vahvasti olemassa fyysisesti, vaikkakin haavoittuneena. Ihmisen kohdalla ajatellaan tavallisesti, että hän elää niin kauan kuin hänet muistetaan. Siihen rinnastaen voisi jopa sanoa, että nyt kun ruukku on dokumentoitu ja vielä osana taideteosta, siinä henki pihisee niin kauan kuin Red Impasto Jar on katsottavissa tai jotain tietoa siitä on olemassa.
Esineen reittejä hyödyntävä tutkimuksellinen näkökulma kiinnittää erityishuomiota materiaan. Jonna Kina tekee kolmiulotteisesta esineestä kaksiulotteisen reproduktion, mutta toisaalta pyörivä liike todistaa katsojalle kolmannesta ulottuvuudesta. Entä teoksen nimi? Impasto tarkoittaa maalaustekniikkaa, jossa värin materiaalisuus korostuu ja pinnasta tulee reliefimäinen. Tässä ruukussa impasto – italiaksi taikina – ei kuitenkaan ole värimassaa, vaan sementtiä seinästä, jonka osana punasavinen ruukku on ollut.
Kinan näyttelyn nimi, After Life, ei käänny suoraan suomen kielelle. Sanat voisi kääntää kirjaimellisesti ”elämän jälkeen”, mutta nimi tuntuu viittaavan jälkielämään, jälkivaikutukseen tai kuoleman jälkeiseen elämään tässä maailmassa (afterlife). Taidehistoriassa tällä käsitteellä on merkityksellinen historia: Aby Warburg tutki klassikon aseman saaneissa tutkimuksissaan 1900-luvun alussa taiteessa näyttäytyvää antiikin jälkivaikutusta juuri Nachleben-käsitteen avulla.
Ruukun ympärille rakentunut video on toinen osa kaksiosaista teosta. Toinen osa, sekin nimeltään After Life, on video, joka tarkentuu luonnon yksityiskohtiin. Paikkana on Mazzano Romanon viereinen luonnonsuojelualue, joka myötäilee Treja-jokea. Faliskien haudat, kaupunkien ja temppelien rauniot sijaitsevat tuolla paikoitellen viidakkomaisella alueella, metsäpolkujen varrella. Tyhjät hautakammiot ilmestyvät lähes vahingossa kulkijan eteen. Luontokuvaus monine äänineen sopii loistavasti ajankohtaan, nyt puhkeavaan kevääseen.
Kinan teoksen faliskiruukku on fragmentti. Fragmentaarisuuteen kuuluu ajatus kadonneesta kokonaisuudesta, ja sitä kautta siihen liittyy usein tunne menetyksestä. Mitä kauemmaksi historiassa mennään ja mitä vanhemmasta esineestä on kyse, sitä hankalampaa on arvioida, milloin esine on rikkoutunut, mitkä ovat rikkoutumisen tai hajoamisen syyt tai kuka tai ketkä ovat tähän esineen tilaan mahdollisesti vaikuttaneet.
Juuri ruukun fragmentaarisuus on Kinan teoksen ytimessä; on selvää, että ehjä vastaava ruukku ei tekisi meihin vastaavaa vaikutusta. Tässä seinän jäänteet ovat samalla patinaa, sillä ne lisäävät esineen kiinnostavuutta ja ikään kuin takaavat sen muinaisuuden. Haluankin tuoda tähän vielä toisen taidehistorian teoreetikon, Alois Riegl’n, joka 1800-luvun lopussa pohti muun muassa sitä, kuinka paljon tulee antautua teoksen subjektiiviselle ihailulle ja elämykselle esimerkiksi kuluneiden ja patinoituneiden veistosten edessä; mikä rooli on Alteswert- ja Kunstwert-käsitteillä? Toinen arvo kohdistuu teoksen ikään ja toinen sen taiteellisuuteen. En voi olla leikkimättä ajatuksella, että Jonna Kinan huolella pohdittu teos ilmentää ja kommentoi näitä molempia arvoja. Kinan taide osoittaa solidaarisuutta esineitä kohtaan ja tarkastelee niiden reittejä tavoilla, jotka piirtävät jäljen katsojan mieleen.
Elina Räsänen
Kirjoittaja on taidehistorioitsija, joka johtaa Fragmentaarisuus ja kuvakalskeen jäljet keskiajan ja uuden ajan alun esineissä -nimistä tutkimushanketta.