Milloin on uuden aika? Taidepolitiikan asenteellisuudesta 18.12.2011

18.12.2011 Christine Langinauer

Näyttää siltä että Helsinki on jälleen vastaanottamassa pienten gallerioiden uutta aaltoa. Kuluneen vuoden aikana uusia, pieniä toimijoita on rantautunut ympäri kaupunkia. Tämä on huomattu myös uusimmassa Framer-julkaisussa, joka on listannut osan uusista tulokkaista*. Ehkä vaihtoehtoinen taide on nousussa vai onko tämä vain merkki galleriakentän elpymisestä ylipäätään?

Jatkuva rahapula on piinannut kulttuurikenttää jo kauan, eivätkä uuden hallituksen kaavailemat budjettileikkaukset anna toivoa elpymisestä. Vaikuttaa siltä, että uusi kulttuuriministerimme Paavo Arhinmäki ei perusta niinkään korkeataiteen suurista instituutioista vaan kannattaa pikemminkin alakulttuurien ja pienten tekijöiden esilletuloa. Ehkä vaihtoehtoiset taidetilat ovat saamassa kauan kaipaamansa tilaisuuden?

OKM valvoo


Toisaalta yhteiskunnassa on viime vuosina puhaltanut myös vastakkaisia tuulia. Monet tahot vaikuttavat olevan varsin kypsyneitä – tai kypsymättömiä – uusimmalle taiteelle. Tämä näkyy tietysti puolueessa, joka viime kevään eduskuntavaaleissa ylsi murskavoittoon. Yhtenä Perussuomalaisten suurena kampanjakysymyksenä oli kulttuuri, varsinkin postmoderni taide ja sen asema. Uuden ja kyseenalaistavan taiteen tilalle vaadittiin tuttua ja turvallista taidetta, joka pönkittäisi suomalaisten kansallistunnetta kulta-kauden taiteen tavoin.

Valtiollisten ja muiden tukijoiden tiukentaessa rahahanojaan taidemaailmassa on noussut esille myös huoli siitä, miten tällaiset toiminnat vaikuttavat taiteen tuottamiseen. Rahoituksesta voi tulla tapa valvoa mitä taide tekee. Kun museoille ja muille instansseille listataan yhä enemmän vaatimuksia tuen saamiselle, se vaikuttaa väistämättä myös siihen, minkälaista taidetta näissä paikoissa esitetään. On olemassa pelko siitä, että kohta ei enää löydy kokeellista ja kriittistä taidetta suuren yleisön tavoittavien instituuttien ohjelmistosta. Pahimmassa tapauksessa tämä vaikuttaa siihen, millaista taidetta taiteilijat tekevät. Jos he haluavat teoksensa taidemuseoon, sen on oltava tietynlainen. Taiteen ydin, eli sen autonomia, olisi siis vaarassa.

Uusi hallitus on päätynyt Valtion taidemuseon säätiöittämiseen, toivoen sen ratkaisevan talousongelmat. Todennäköisesti entiset valtion museot tulevat uudistuksen myötä saamaan vähemmän rahoitusta kuin ennen. Parhaimmassa tapauksessa museoista tulee kuitenkin huomattavan joustavampia instituutioita kuin aikaisemmin, jos hitaan byrokratian poistuminen onnistuu nopeuttamaan päätöksentekoprosessia. Tämä ei välttämättä poista sitä ongelmaa, että tuen saamiseksi sisällöllisten ehtojen pitäisi edelleen täyttyä, vaikka rahoittajana ei olisikaan enää valtio.

Uutta ja kokeellista taidetta on aina tehty marginaalissa, ja sen on yleensä ensimmäisenä omaksunut taiteen sisäpiiri ennen kuin sitä on tullut salonkikelpoista. Siinä vaiheessa se on monesti menettänyt terävimmän kärkensä. Marginaalitaidetta kuitenkin tarvitaan jo pelkästään valtavirta-taiteen vastapainoksi. Siksi uusille ja vaihtoehtoisille taiteen esityspaikoille on aina kysyntää, eikä niiden tavoite monesti edes ole päästä suuren yleisön suosioon. Uusien, vaihtoehtoisten taidetilojen ilmaantumisessa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta ehkä siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, johon ne tulevat, on.

Perussuomalainen taideprobleemi?

Raha tuntuu olevan muutenkin viimeaikaisessa taidekeskustelussa se kaikkein tärkein asia. Guggenheim-hankkeen ympärillä väitellään ennen kaikkea kustannuksista eikä taiteen tai museon sisällöstä. Eri taidemuotoja arvotetaan rahallisen arvonsa mukaan; epäkaupallisemmat muodot, kuten videotaide, on siten monesti vähemmän arvostettua kuin esimerkiksi helpommin myytävä maalaus- tai veistostaide. Tätä trendiä on ollut luomassa mm. Helsingin Sanomat, jonka valta-asema suuren yleisön mielipidevaikuttajana on kiistaton.

Perussuomalaisten populistinen idea oli, että taide antaisi yleisölle sen mitä yleisö haluaa, tai luulee haluavansa: ei uutta tietoa, vaan vain sellaista, joka vahvistaa jo luotuja käsityksiä. Mutta eikö juuri taiteen tulisi toimia uusien kysymysten ja aiheiden esilletuojana? Emmekö janoa uutta tietoa ja kokemuksia, emmekö kaipaa yllätyksiä, sekä sanan positiivisessa että negatiivisessa merkityksessä? Taide voisi olla se alue, joka tarjoaa sen turvatussa ympäristössä. Uuden taiteen, myös hankalan ja epämiellyttävän sellaisen, syntymistä ei voi estää. Kysymys onkin siitä, miten siihen suhtautuu.

Nyt kun Perussuomalaiset ja Timo Soini ovat kääntäneet taidelinjauksessaan kelkkansa, on syytä epäillä, että tämäkin on vain alisteista kysynnän ja tarjonnan logiikalle. Kun sopiva rako pyörtää taidepuheet ilmeni, näin tehtiin, koska ei alun perinkään oltu perillä mistä puhutaan, eikä kansan taidemausta. Lisäksi puheet taiteesta ja takin kääntäminen ”vähäpätöisessä” asiassa vie valtamedian huomion pois puolueen saamasta negatiivisesta julkisuudesta.

Taiteen itsenäisyyttä uhkaava ajattelutapa on melkein sama eri tahoilla. Markkinavoimat haluaisivat alistaa taiteen tuottamisen vapaalle kysynnän ja tarjonnan logiikalle. Kansallisuustunnetta kaipailevat tahot taas väittävät tietävänsä, mitä kansa kysyy ja että sille pitää tarjota sitä. Taiteen tehtävä ei kuitenkaan ole vastata kysyntään tarjonnallaan, vaan tarjota perustavampaa kysyttävää.

* Framer 02/2011 s. 98

Kuvat: Marko Gylén (Gallénia mukaillen)