Jaakko Uoti
Jaakko Pesonen: Ihmiskoneita (Galleria Forum Box, 29.09.–21.10.2012)
Jaakko Pesonen: AlanO1
Ihmiskoneiksi voidaan sanoa henkilöitä, jotka käyttäytyvät niin kylmästi ja mekaanisesti, että he alkavat muistuttaa robottia. Nykyaikana koneet ovat myös yhä enemmän ihmisten olemisen jatkeita. Tietyssä mielessä meistä kaikista on tullut tietokoneilla ja medioilla jatkettuja ihmiskoneita. Vaikka kyborgit ovat pidemmän aikaa kuuluneet lähinnä sci-fiin, on nykyään yhä relevantimpaa pohtia vakavissaan ihmisen nykyistä suhdetta koneisiin ja tietotekniikkaan. Tietokoneet eivät vielä ole ihomme alla mikrosiruina, mutta ainakin suurimman osan käyttämästämme ajasta kanssamme ”online”.
Molempia näitä ihmiskoneen malleja löytyy Jaakko Pesosen Forum Boxissa olevasta Ihmiskoneita-näyttelystä, joka onnistuu monitasoisesti käsittelemään ihmisyyttä ja koneita elämässämme.
Näyttely koostuu neljästä videoinstallaatiosta, jotka vaativat katsojaltaan paljon. Monien teosten ensimmäisenä tasona tuntuvat olevan erilaiset identiteetin kysymykset. Teokset Alan01 ja Hei, homo tutkivat ainakin ensitasolla homoseksuaalisuutta ja ennakkoluuloja. Alan01:n sankari- ja uhrihahmona on tietojenkäsittelytieteen isähahmo Alan Turing (1912–1954), joka joutui omana elinaikanaan kokemaan yleisen mielipiteen ja identiteettivallan kouriintuntuvasti. Viranomaisten löydettyä todisteita Turingin ja Arnold Murrayn suhteesta hänelle annettiin vaihtoehdoiksi viettää tuomionsa vankilassa tai ottaa vastaan estrogeenipistoksia, joiden tarkoituksena oli vähentää homoseksuaalista libidoa. Lakipykälä muuntui lihaksi.
Pesosen harras teos on kuin henkiin herätetty Turing koneen muodossa. Galleriakävijä pääsee vanhanaikaista puhelimen numerolevyä pyörittämällä valitsemaan symboleja, jotka avaavat Turingin mieltä. Pesosen ”Turing-kone” on edestä läpinäkyvä laatikko, jossa pieniä näyttöjä, kaiuttimia ja kolme naamiota, joihin projisoituu Turingia esittävän näyttelijän kasvot, pikselimassaa ja digikohinaa. Katsoja pakotetaan seisomaan Turingista kauempana laitteen ja laatikon etäisyyden takia. Katsoja seisoo kuin teloittaja ja tutkija, etäisyyden päässä kohteestaan, valmiina antamaan nappia painamalla sähköshokin.
Pesosen teos on melankolinen yritys herättää henkiin jo menetetty uhri, joka elää hänen itse tutkimansa ja ihannoimansa keinoälyn voimin. Yleensä viihteen dystopioissa kyborgit ovat tulevaisuuden pelottava uhka ”luonnolliselle” elämälle. Pesosen robottiutopia on lyyrinen ja surumielinen kuvaelma ikuisuuden ja elämän sekä logiikan ja tunteiden epäsuhdista. Inhimillisestä rikoksesta tuomittu pääsee vapauteen vasta koneen muodossa.
Jaakko Pesonen: Hei homo!
Hei, homo liikkuu enemmän omassa ajassamme. Teoksessa kolme eri-ikäistä naisnäyttelijää esittävät anonyymia ja mutta silti personoitua hahmoa, joka latelee teoksen katsojalle päin naamaa erilaisia huvittavasta loukkaavaan ja aina pelottavaan asti kulkevia kysymyksiä, jotka koskevat kaikki katsojan seksuaalisuutta. Lauseet on poimittu netin keskustelupalstoilta.
Katsojan kävellessä paikalle hahmot alkavat ”homotella” galleriakävijää ja alkavat pyytämään häneltä vastauksia: miten teillä on niin hyvä sisustusmaku; etkö häpeä, mitä mielipahaa olet aiheuttanut vanhemmillesi tullessasi ulos kaapista; etkö haluaisi olla itsekin normaali.
Aluksi keskenään ristiriitaisten ja absurdienkin heittojen kimara huvittaa, mutta vähitellen ainakin oma hymyni alkoi hyytyä ja solvaukset alkoivat tuntua lähinnä vain inhottavilta.
Haukku alkaa tehdä haavaa, kun sitä toistetaan eikä puolustautumiseen anneta mahdollisuutta. Sähköisille naisille katsoja ei saa sanoa vastaan tai keskeyttää heitä, puheenvuoronsakin he saavat milloin vain, kun ohi kävelet. Ironisesti, ikään kuin tosielämässäkin, kiusattu pystyy väistämään solvaukset vain kiertämällä henkilöt kaukaa.
Identiteetin problematiikan tutkimisen voisi sanoa olevan jo nykytaiteen peruskauraa. Konetematiikka sekä teosten aiheissa että toteutustavassa tuovat kuitenkin mielenkiintoisen lisän ja syvyyden identiteettikysymyksiin. Koskettavuuden luo teosten toteutus, joka tuo ne katsojan iholle eikä päästä helpolla. Installaatiot kontrolloivat liikkumista, herättävät ja luovat myös ahdistavia tiloja, eivätkä toimi vain liikkuvana kuvana. Teokset ovat kaikki omanlaisiaan koneita, joiden kohtaamisen joudumme katsojina opettelemaan.
Mielenkiintoisena tasona näyttelyn teoksissa on ajatus ihmiskulttuurista teknologian kanssa; se, missä määrin me kaikki olemme jo osin koneita. Posthumanistisissa manifesteissa ja teorioissa kuvataan usein omaa aikaamme ensiaskeleena matkalla kyborgien yhteiskuntaan, jossa koneen ja ihmisen symbioosi on jo erottamaton. Olemme siis kaikki jo nyt ihmiskoneita.
Jaakko Pesonen: TerroristiFeministiteoreetikko Donna Haraway nosti omassa kyborgiteoriassaan esille aiemmin ehkä enemmänkin science fiction -viihteenä pidetyn ajatuksen teknologisoituneen nykyihmisen kyborgisoituneesta elämästä. Sukupuolta, ihmisyyttä, seksuaalisuutta ja teknologiaa naittavassa tutkimuksessaan Haraway uumoili, että kyborgiaikana seksuaalisuuden ja sukupuolen rajoitteet voitaisiin viimein unohtaa, koska viimeinen raja, biologia ja keho, olisi ylitetty tarpeettomana.
Identiteetin käsitteen lisäksi mielestäni myös kyborgin tai jopa Internetin käsite toimii yhtä vahvana punaisena lankana kaikissa näyttelyn teoksissa. Uusi malliarmeija vyöryttää katsojan päälle robottimaisen muotimallien armeija, jotka lähestyvät katsojaa joka suunnasta, katse kaukaisuuteen suuntautuneina, ja lopulta kääntyvät pois.
Videot on kuvattu kuluvan vuoden India Fashion Weekiltä. Intiaa voisi tässä kontekstissa pitää viittauksena myös teknologian luomaan globaalistumiseen: aiemmin muodin maailmassa tuotantomaana ja jopa ryöstöviljeltynä tunnettu Intia on talouden ja teknologian nousukiidon myötä alkanut rakentaa omaa muotiviikkoaan. Globaali aaltoliike realisoituu viimeisenä itse tyylissä: eurooppalaisilta malleilta näyttävät intialaiset nuoret naiset kantavat päällään eurooppalaisia muotitaloja jäljitteleviä vaatteita. Samanaikaisesti voimme kuvitella miten aitoa Chanelia halajava kuluttaja saattaa istua Helsingissä ja katsoa netistä muotiviikkoa livenä Intiassa valmistettu H&M-neule päällään. Voisi sanoa ympyrän sulkeutuneen, mutta harvemmin verkosto sulkeutuu enää lopulta yhtään mihinkään, vaan vain jatkaa leviämistään.
Post- ja transhumanistiset manifestit päätyvät yleensä utopiaan, jossa ihmisiä rajoittavat tekijät, aika ja paikka sekä suurimpana tietenkin rajalliset kehomme ja älymme, voidaan ohittaa teknologian avustuksella, ja kehitys kehittyy. Pesosen näyttely jättää katsojan kuitenkin omilleen päättämään, missä olemme tai mihin olemme menossa. Teokset eivät ota kantaa siihen vieraannuttaako vai vapauttaako teknologia, vaan ne luovat ilmiöstä juuri niin ristiriitaisen kuvan kun se todellisuudessa tuntuu olevan.
Teknologisoituneina olemme vapaita ajan, paikan ja ruumiin määreistä, mutta vapautuminen voi olla myös pelottavaa. Bruce Naumanin Art Make-Up -teoksen (1967) suuntaan viittaileva Terroristi näyttää taiteilija ja drag-artisti Tatu Vuolteenahon laittamassa päälleen meikkejä ja peruukkeja, jotka sotkevat keskenään paitsi sukupuolen, myös ihmisyyden merkit.
Hahmo järkyttää järjestystä vain ihomaalin ja tekoripsien avulla. Pieni yksityinen teko voi päästä miljoonien tietoisuuteen verkon kautta. Voimme vapautua, paheksua, pelätä, verkostoitua ja vihata verkon lävitse niin paljon kun haluamme, mutta kuka kuuntelee?
Bruce Naumanin tuotanto nousee muutenkin mieleen teosten tavasta vaikuttaa katsojaansa. Naumanin tapaan Pesonen yhdistää videota näyttelyarkkitehtuuriin. Yhteisenä isona teemana on myös kommunikaation mahdottomuuden tematiikka. Painostava viesti tulee iholle, kuitenkin usein aineettoman ja sähköisen välityksellä. Ruumilliisuus ja ruumittomuus, tässä ja nyt oleva sekä globaali virtuaalinen kietoutuvat yhteen.
Jaakko Pesonen: Uusi malliarmeija