Teksti: Saara Heikinheimo 22.12.2015
Kuvat: Maija Toivanen / HAM
HAM – se on elämys
Helsingin kaupungin taidemuseo eli HAM avautui syyskuussa vuoden pituisen remontin jälkeen jälleen yleisölle. Museota onkin uudistettu lukuisin tavoin ja kutsuvaltahan lopputulos näyttää. Helsinkiläisten oma taidekokoelma on nyt esillä entistä suurimmissa tiloissa, sillä näyttely- ja yleisötilat ovat yli kaksinkertaistuneet. Yleisöpalveluita on kehitetty ja palvelumuotoilun hyödyntäminen tulee jatkumaan museokokemuksen maksimoimiseksi. Saavutettavuutta on parannettu porrasratkaisuin ja opastein, verkkosivutkin ovat entistä visuaalisemmat ja selkeämmät. Museolla on myös uusi oma klubi, johon voi liittyä kuka tahansa ja päästä sitä kautta avajaisiin ja muihin sisäpiiriläisten tapahtumiin. Uudistuksista ei mitenkään vähäisimpänä on taidemuseon uusi nimi, HAM (Helsinki Art Museum). Englanninkielisen käännöksen pohjalta väännetty lyhenne on kaiketi osoitus kasvavasta kansainvälistymishalusta – kannustettava pyrkimys sinänsä, vaikka nimen kaksoismerkitysten harhaanjohtavat mielleyhtymät oltaisi voitu välttää toisenlaisella, toimivammalla ratkaisulla. Enkä oikeastaan usko, että kansainvälistyminen on taidemuseon nimestä kiinni.
Nopeasti unohtuu, että laajentumishanke on pieni myönnytys verrattuna siihen, miten Helsingin taidemuseon toimintaa on viime vuosina supistettu. Vuoteen 2012 saakka toiminut Meilahden taidemuseo oli veistospuistoineen kiinnostavimpia helsinkiläisiä museoita. On sääli, että se jouduttiin sulkemaan homevaurioiden vuoksi ja myös kummallista, että rakennuksen purkutuomiota ja ilmeisesti uudelleenkäyttöä harkitaan edelleen. Olisi kiinnostavaa tietää, millaista uudelleenkäyttöä harkitaan rakennukselle, jonka homepitoisuudet ovat niin korkeat, että se on museotoimintaan kelvoton. Arno Ruusuvuoren suunnittelema Kluuvin galleria taas on siirtynyt Unioninkadun sisäpihalta Tennispalatsiin ja muuttunut HAM-galleriaksi.
“HAM ja Finnkinon elokuvatoiminta täydentävät toisiaan hienosti”, hehkuttaa johtaja Maija Tanninen-Mattila avajaistiedotteessa.
Rinnastus osuu suoraan museokeskustelun ytimeen: museon asemasta viihdekeskuksena on vaihdettu kriittisiä mielipiteitä uudestaan ja uudestaan. Museot joutuvat ymmärrettävästi kilpailemaan muiden vapaa-ajanviettomahdollisuuksien kanssa, mutta jos museoiden päällimmäinen tehtävä on tarjota helposti sulatettavia elämyksiä, ei sen perimmäinen tarkoitus sivistäjänä enää toteudu. Toisaalta, jos teinit pakkautuisivat Kampin keskuksen sijasta HAMin monipuolisiin yleisötiloihin, parempaa taidekasvatusta saisi hakea. Olen silti sitä mieltä, että taidemuseo voi olla kutsuva ja helposti lähestyttäväkin laskematta taiteellisen haastavuuden rimaa liian alas.
Kotiarestista vapautunut renessanssitaiteilija
On hieno juttu, että kiinalaisen taiteilijan, sananvapaustaistelija Ai Weiwein näyttely esitetään Helsingissä. Huhtikuussa 2011 taiteilija vangittiin yli kolmeksi kuukaudeksi, minkä seurauksena hän joutui neljän vuoden maastapoistumiskieltoon. Ai vapautui kotiarestistaan heinäkuussa ja HAMin näyttely on hänen ensiesiintymisensä Suomessa. Maailmanlaajuisesti tunnetuimpien nykytaiteilijoiden joukkoon lukeutuvan taiteilijan näyttelyn saaminen Suomeen on merkittävä saavutus ilman kotiarestistavapautumisyhteensattumaakin ja siitä syystä reippaasti iloitsemisen arvoinen asia. Myös näyttelyn nimi, Ai Weiwei @ Helsinki, liittyy kotiarestiaikaan. Ai alkoi tuon ajan aikana käyttää internetiä entistä enemmän sananvapauden puolustamiseen ja omien tekemistensä markkinoimiseen ja on nykyään nokkela hashtagien hyödyntäjä. Näyttelyn avajaisiltana sosiaalisen median kanavani tulvivat Ain kanssa otetuista selfieistä ja taiteilijan eri maista otettujen kuvien kyllästämä instagram-tili on aktiivisempi kuin monien muiden. Taitavaa vapauden sanoman levittämistä ja lempeän tehokasta vastareaktiota vankeusvuosille.
Ai Weiwei @ Helsinki on läpileikkaus taiteilijan tuotannosta. Näyttelyn ovat kuratoineet Ai Weiwei sekä HAMin näyttelyintendentti Erja Pusa ja amanuenssi Heli Harni. Näyttelyn kokoavaksi liimaksi on keksitty kätevästi useimpia teoksia yhdistävä materiaali, puu. Sopiihan teema hyvin suomalaiselle metsäläiskansalle eikä ajatus klisheydessään tunnu vieläkään saavuttaneen täydellistä lakipistettään. Markkinoinnin kannaltakin voi kiepauttaa suomalaisen luontosuhteen ja kiinalaisen puukäsityöläisperinteen sukkelasti samalle rullalle. Vaikka itse olisin toivonut vaihtelevaa lähestymistapaa suomalaiseen kulttuuriin, lopputuloksen nähtyäni on valinta kieltämättä toimiva. Sisäisen annin suhteen näyttely noudattaa perinteistä retrospektiivia ja siten taiteilijan elämänvaiheita ja tuotannon keskeisiä teemoja.
Ai Weiwei on monipuolinen ihminen, mutta renessanssitaiteilijuuden toistuva korostaminen on toinen klishee, jota olisi voitu välttää. Vaikka näyttelytiedotteen mukaan taiteilija on myös hevimuusikko, arkkitehti, designeri, dokumentaristi, kuraattori ja antiikin keräilijä, ei hän ole suinkaan ainoa mieleeni tuleva kuvataiteilija, joka toteuttaa luovuuttaan poikkitaiteellisen kekseliäästi. Ain kameleonttimainen olemus on kuitenkin perustellusti ja selkeyttävänä elementtinä sisällytetty näyttelyn kuratointiin. Velallinen. Kyseenalaistaja. Nykytaiteen oppilas. Huonekalumuotoilija. Säilyttäjä ja tuhoaja. Vanki. Arkkitehti. Keräilijä. Tutkiva journalisti.
Näyttelyn kulkua on helppo seurata, sillä kaikki teokset ovat luokiteltu taiteilijan vaihtelevia rooleja hyödyntäen. Museoiden kävijäystävällisyys on asia, jossa huomaan usein parantamisen varaa ja on hyvä, että HAM on ottanut sen huomioon ja panostanut selkeyteen. Siis ymmärrettävää ja helposti lähestyttävää, millaiseksi taidemuseo näköjään haluaakin vahvasti profiloitua. Mikäs siinä – kävijämäärät ovat tietojeni mukaan olleet varsin menestykselliset ja kiinalaistaiteilija on herättänyt kiinnostusta maakuntia myöten. Riskinä on kuitenkin liika koulumaisuus ja siinä mielessä olisin itse kaivannut vähemmän ohjailtavuutta.
Ai Weiwei: Valkoinen talo (2015)
Hyödyttömiksi muokatut
Muutamaa teosta lukuun ottamatta puu tosiaan määräytyy yhteiseksi nimittäjäksi ja niin on myös näyttelyyn valmistuneen kahden uuden teoksen suhteen. Jätesäiliö (2014) paljastaa taiteilijan roolin tutkivana journalistina. Taustalla on surullinen ja muutama vuosi sitten paljon huomiota herättänyt traaginen tapaus kiinalaisista orpopojista, jotka kuolivat häkämyrkytykseen kömmittyään jätesäiliöön ja sytytettyään siellä tulen. Selkeä, huolellisen puukäsityön siivittämä kokonaisuus on kaunis ja toteava, mikä pätee ylipäätään suurimpaan osaan Ai Weiwein teoksista. Yksinkertainen toteutustapa alleviivaa yllättävästi traagisen tapahtuman karuutta.
Ensimmäistä näyttelysalia hallitseva tilavan kerrostalokolmion kokoinen ja kuuden metrin korkuinen Valkoinen talo (2015) on näyttelyn suurikokoisin teos. Se on Qing-kauden (1644–1911) asuinrakennus, jonka taiteilija, tällä kertaa säilyttäjänä ja tuohoajana, on työryhmineen pistänyt uuteen uskoon maalatessaan puisen pinnan valkoisella maalilla. Kaupungistumisen myötä Kiina on hävittänyt valtavasti vanhaa rakennuskantaa agressiivisen kiihkeällä tehokkuudella, mihin teos luonnollisesti ottaa kantaa. Suurikokoisuudessaan ja selkeydessään Valkoinen talo on kieltämättä yksi näyttelyn vaikuttavimmista. Eikä voi kieltää, etteikö näyttelysalin toisinaan kolkoltakin tuntuva massiivisuus olisi kannatellut jykevää teosta paremmin kuin hyvin.
En ensin huomannut Kiinan karttaa (2008), joka muistuttaa taiteilijan roolia Kiinan kansalaisena. Teos on korkea ja muutenkin monumentaalinen, mutta silti jotenkin vähäeleinen. Se koostuu sadoista vanhoista tielipuun paloista, Qing-dynastian temppeleiden puupalkeista ja pilareista. Työ on ollut varsinaista palapelin kokoamista, sillä yksikään pala ei ole samanlainen. Miten ihmeessä palaset pysyvät yhdessä? Kartan muoto paljastuu vasta pilarimaisen teoksen päälaella. Rajat ovat tarkat ja hämmästyttävän yksityiskohtaiset – onhan kyseessä Kiinan tasavalta. Massiivisuus ja mahdottomuus nähdä teoksen kokonainen muoto luovat paradoksin ja myös turhautumisen näyttelykävijässä. Mikä hyöty on tehdä työläästi toteutettavissa oleva teos ja piilottaa katsojalta sen pääasia?
Ai Weiwei: Kiinan kartta (2008)
Kaikessa yksinkertaisuudessaan pienemmän mittakaavan teokset tekivät suurimman vaikutuksen. Pysähdyin pitkäksi aikaa kahden teoksen äärelle, jotka tuovat esille Ain huonekalumuotoilijuuden. Teoksissa näkyy selkeästi idea purkaa ensin alkuperäinen huonekalu osiin ja koota se sitten huolellisesti uudestaan niin, että alkuperäinen käyttötarkoitus kumoutuu. Uudelleenkokoamisessa kunnioitetaan vuosisatoja vanhoja perinteitä eikä esimerkiksi nauloja käytetä. Ain palkkaamat puusepät toteuttavat taiteilijan absurdeilta tuntuvia vaatimuksia ja tarpeettomaksi muuttuneita esineitä onkin Ain tuotannossa paljon: penkkejä, joilla ei voi istua ja sänkyjä, joilla ei voi maata.
Pöytä, jonka kaksi jalkaa ovat seinää vasten (2014), on Qing-kauden aikainen pöytälevy, joka on sahattu keskeltä kahtia ja molemmat puolet ovat asetettu tarkasti 90-asteen kulmaan. Sen seurauksena, pöydän kaksi jalkaa ovat nimensä mukaisesti seinää vasten, mikä tekee arkisesta käyttöesineestä lähestulkoon käyttökelvottoman. Kolmijalkainen pöytä (2006) perustuu samaan ajatukseen kuin edellinen teos, mutta siinä kolmijalkaisen pöydän kaksi jalkaa nojaavat seinää vasten. Kuulin jo joitakin vuosia sitten hyvän neuvon eräältä vanhemmalta taiteentuntijalta: hyvän teoksen tuntee iholla. Näitä kahta hyödyttömiksi tehtyjä pöytäpoloja katsellessani ja miettiessäni ihokarvani nousivat pystyyn.
Ajatus siitä, että vuosisatoja käytössä ollut toimivaksi todettu esine sahataan osiin ja kootaan uudestaan vääristyneeksi ja käyttökelvottomaksi kuriositeetiksi, on kaksijakoinen. Totuttujen konventioiden rikkominen on usein ehto uuden syntymiselle ja siis tärkeää ja kannustettavaa. Voisi jopa sanoa, että vanhan kumoaminen on ensiarvoinen lähtökohta luovuudelle ylipäätään. Teoksia katsellessani en voi kuitenkaan välttää ajatusta älyttömästä haaskauksesta. Kun huolellisuus ja syvällisyys korvataan itseisarvoisella innovatiivisuudella, mihin se johtaa? Vanhoja rakenteita on hyvä ravisuttaa, mutta jos sivistyksen perimä runnotaan paniikinomaiselle uudistusvimmalla olemattomaksi, mitä jää jäljelle? Onko uudenlainen se, joka ansaitsee arvostuksemme, kunnes taas on aika toisenlaisen uuden?
Ai Weiwei: Pöytä, jonka kaksi jalkaa ovat seinää vasten (2014)
Kuin kaiken summaajana, näyttelyn teokset kokoaa sisäänsä Velkakirjatapetti (2011), joka edustaa muodoltaan poikkeusta ja liittyy suoraan Ain edellämainittuun 80 päivän vankeusaikaan. Teos koostuu yksittäisistä velkakirjoista ja se peittää kokonaisuudessaan näyttelysalien seinät. Vapauduttuaan kolmen kuukauden vankeudestaan Ai Weiwei sai Kiinan viranomaisilta lähes 1,7 miljoonan euron suuruisen laskun väitetyistä maksamattomista veroista, maksuaikana kaksi viikkoa. Vastareaktiona syntyi rahankeräyskampanja, jolla taiteilijan kannattajat keräsivät kasaan kymmenessä päivässä yli miljoona euroa. Takaisinmaksun varalle, Ai laati lahjoittajille velkakirjoja, jotka siis muodostavat Velkakirjatapetin. Teoksessa kiteytyy taiteilijan saavutettu asema: viranomaisten kiusaama, mutta kansan tukema ihmisoikeustaistelija. Velallinen, vanki, kyseenalaistaja.
Mitä tahansa tapahtuukin, se yllättää sinut
Hiljainen eleganssi päällekäyvän julistavuuden sijaan on tehokas toteutustapa kuohuttaville aiheille. Muutamia poikkeuksiakin toki on, kuten suorastaan väkivaltainen Läpi (2007), jossa komeat pilarit lävistävät tympeästi antiikkipöydät. Näyttelyn päätepisteen saavutettuani olin vaikuttunut, mutta vielä enemmän – hieman hämmentynyt. Oli vaikea pukea heti sanoiksi näkemäänsä ja samanaikaisesti mielessäni jyskyttivät ajatukset päivitetyn taidemuseon yleisilmeestä. Onneksi huomasin pohjakerroksen videoteokset vasta näyttelykierroksen lopuksi.
Dumbass (2013) on samannimisestä kappaleesta tehty hevimusiikkivideo, joka kuvastaa Ain vankeusaikaa. Caonima Style (2012) on parodia korealaisesta Gangnam Stylesta, joka räjähti koko maailmaan tietoisuuteen muutama vuosi sitten. Teokset toimivat kuin huutomerkkinä näyttelylle. Niiden voimakas intensiivisyys, äänimaailmaa myöten, läväytti yllättävän kontrastin harmonisille puuteoksille. Kaksi musiikkivideota, jotka tuntuivat aluksi niin absurdeilta, että ne naurattivat. Ja samassa hetkessä huvittavuus muuttui vakavammaksi kuin yksikään yläkerran teoksista. Musiikkivideot osoittavat ehkä selkeimmin Ai Weiwein uhkarohkeuden asettua Kiinaa vastaan. Musiikki on synnyttänyt vahvoja kapinaaltoja aikaisemminkin ja esimerkiksi punk-liike toimi vahvana vastareaktiona Margaret Thatcherin hallinnolle 1980-luvun Britanniassa. Entä jos muun muassa länsimaisen musiikkikulttuurin leviäminen Kiinan diktatuuriin tuo mukanaan vaatimuksen länsimaisesta demokratiasta, joka perustuu monipuoluejärjestelmään, riippumattomaan oikeuslaitokseen, sananvapauteen ja vapaaseen tiedon välittämiseen?
Kiinnostavaa on, mitä Ai Weiwei päättää vapaudellaan tehdä. Internet on nykyään Kiinassakin laajemmin hyödynnettävissä ja vaikka sosiaalisen median kanavien käyttöä rajoitetaankin, vaikuttamismahdollisuuksia on siitä huolimatta. Kiina on edelleen räikeimmin ihmisoikeuksia rikkovien maiden kärjessä. Ai pureutuu kotimaansa sananvapausrikkomuksiin nyt terhakammin kuin ennen vankeustuomiotaan ja kotiarestiaan. Samalla hänen tekemisiään seurataan tiiviimmin kuin koskaan, maailmanlaajuisesti ja myös taiteilijan kotimaassa. Historia on osoittanut lukuisia kertoja, kuinka yhden ihmisen voima on hyökyttänyt kansaa ja saanut aikaiseksi rajuja muutoksia. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Mitä sitten, Ai Weiwei?
Voit vain arvata mitä tapahtuu ja mitä tahansa sitten tapahtuukin, se yllättää sinut. Tämä on aina erittäin mielenkiintoista. (Ai Weiwei, 2006)
Ai Weiwei: Velkakirjatapetti (2011)
Ai Weiwei @ Helsinki
HAM (Helsinki Art Museum) 25.9.2015–28.2.2016
Eteläinen Rautatiekatu 8, 00100 Helsinki
Ti-su 11–19
Lähteet:
Ai Weiwei, “Fragments” (Posted on April 29, 2006), Ai Weiwei’s Blog. Writings, Interviews and Digital Rants, 2006-2009, edited and translated by Lee Ambrozy, The MIT Press Writing Art Series, edited by Roger Conover, (Cambridge & London: The MIT Press 2011), s. 45
Harni, Heli ja Pusa, Erja, Ai Weiwei @ Helsinki, HAM – Helsingin taidemuseo, 25.9.2015–28.2.2016, HAM – Helsingin taidemuseon julkaisuja nro 135.