5.9.2009 Saara Karhunen
Amos Andersonin taidemuseo 4.8.–2.11.2009
Susanne Gottbergin ja Markus Kåhren yhteisteos Amos Andersonin taidemuseossa muistuttaa monin tavoin elokuvaa. Ensimmäinen asia jonka näyttelytilaan astuva katsoja teoksesta näkee, on sen peittelemätön lavastemaisuus. Lisäksi teos on luonteeltaan narratiivinen. Tarina syntyy visuaalisista vihjeistä katsojan mielessä. Siksi teoksesta kirjoittaminenkin tuntuu melkein luvattomalta: liika tieto ennen teoksen kokemista on sama kun lipunrepijä kertoisi katsojalle elokuvan loppuratkaisun salin ovella.
Gottberg–Kåhre Project ei kuitenkaan ole elokuva. Se on valtava maalaus, johon katsoja kävelee sisään. Perinteisesti maalaukseen uppoudutaan paikallaan seisten etäisyyden päästä, jolloin katse vaeltaa kuvan pinnassa ja pinnalle luodussa tilan illuusiossa. Vanha ajatus maalauksesta ikkunana todellisuuteen saa tällä kertaa uuden ulottuvuuden. Maalarin ja kuvanveistäjän yhteistyön tulos antaa tilaisuuden tunnustella kokonaisvaltaisesti, mitä maalauksen trompe l’oeil -tekniikka eli silmän harhauttaminen kolmiulotteisuuden illuusiolla voi olla.
Teoksessa on Susanne Gottbergin maalausten hillittyä ja arvoituksellista latautuneisuutta, johon yhdistyy Markus Kåhren taiteelle ominainen pyrkimys tehdä mahdottomasta mahdollista. Lopputuloksessa liikutaan kerrostalon sisäpihalla ja rappukäytävässä. Silti ei ole lainkaan itsestään selvää, missä olemme kun olemme Gottbergin ja Kåhren maalauksessa.
Ikkunat ovat maalausintallaatiossa toistuva kuva-aihe ja niihin tiivistyvät teoksen keskeiset teemat. Gottberg–Kåhre Projectissa ollaan tekemisissä erilaisten rajojen kanssa: toden ja fiktion, mielen ja ruumiin, yksityisen ja julkisen, katsojan ja teoksen, tilan ja teoksen, kuvanveiston ja maalaustaiteen. Kaikki rajat ovat olemassa epäselvinä ja kyseenalaistettavina. Samanaikaisesti läpinäkyvänä ja läpäisemättömänä ikkuna on sopiva vertauskuva tällaisille rajoille. Sopivaa on myös se, että karmeineen ikkuna muistuttaa maalausta, siis sitä johon ei astuta sisälle.
Ikkunat aukeavat paitsi fiktiivisiin sisätiloihin, myös ulos museosta, todelliselle Yrjönkadulle ja sen tässä ja nyt -hetkeen. Helsinki tehdään tiettäväksi myös kuvaamalla umpikorttelia, joka assosioituu keskustan vanhoihin kaupunginosiin. Mahdollisuus tarinalle syntyy kun tilaa käytetään narratiivisena elementtinä. Teos koetaan kulkemalla sen osoittama reitti museon ensimmäisen kerroksen näyttelytilassa. Maalauksen väriasteikon muutokset, valaistus, kuva-aiheiden toisto ja niiden säästeliäs rytmitys rakentavat narratiivin käännekohtia. Teoksen juoni on muodoltaan matka, jossa siirrytään julkisesta tilasta yksityiseen. Matkan varrella on lukuisia ikkunoita ja ovia, jotka pysyvät arvoituksellisesti kiinni; katsojaa pidetään ulkopuolisena ja etäisyyden päässä jostakin, joka tuntuu olevan läsnä. Ulkopuolisuuden tunne säilyy teoksen kliimaksiin saakka, jossa viimeistään käy selväksi, että matka on suuntautunut katsojan mieleen.
Yksityiskohta, Gottberg-Kåhre Project, 2008-09. Kuva: Jussi Tiainen
Teoksessa käveleminen on kumma sekoitus uppoutumista maalauksen fiktiiviseen tilaan ja tietoisuutta tässä ja nyt olemassaolosta helsinkiläisessä taidemuseossa. Eräässä rappukäytävän nurkassa seisova oikea vaahtosammutin ja sen paikan merkiksi kankaalle maalattu symboli on tähän tunnelmaan osuva humoristinenkin yksityiskohta. Vaahtosammuttimen funktio ulottuu sekä maalauksen tilaan että katsojan tilaan. Molempia tiloja velvoittavat paloturvallisuusmääräykset, olivatpa ne sitten fiktiivisiä tai todellisia. Teoksen tiiviistymäkohtien jännitteisyys syntyy juuri katsojan tilan ja teoksen tilan välisistä kosketuspinnoista. Maalauksen tila jatkuu portaikossa, hissin oven takana tai ikkunan takaisessa maisemassa, joiden edessä katsojan tilan rajallisuus on tosiasia. Lopullisia rajoja nämä eivät kuitenkaan ole, sillä mielikuvitus jatkaa siitä mihin kulku pysähtyy.
Kun Yrjönkadun kulkijoita heijastetaan paljaalle maalauskankaalle museotilaan, rinnakkain asetetaan kaksi samanaikaista todellisuutta: kadun kiireinen liike ja tarkkailijoille ja katsomisen rituaaleille varattu näyttelysali. Pelkkä ikkunalasi erottaa nämä kaksi todellisuutta toisistaan, mutta asetelma katsojien ja katsottavien välillä on selvä. Maalauskangas muuttuu valkokankaaksi, museotila katsomoksi ja ohikulkijoista tulee tietämättään Gottberg–Kåhre Projectin narratiivin osasia. Lopulta se, minkä museon sisällä toteamme lavasteeksi tai illuusioksi, voi olla yhtä totta, kuin se, mitä näemme museon ikkunasta ulos katsoessamme. Välissä oleva maalauskangas on heijastuspinta kahdelle rinnakkaiselle todellisuudelle.
Kirjoittaja on taidehistorian opiskelija Helsingin yliopistossa.