Lupasin kirjoittaa Mustekalaan blogitekstin taiteesta ja kuratoinnista, mutta aloittaminen tuntui vaikealta. En ole ainoa, joka on viime aikoina kysynyt itseltään, miksi ja miten kirjoittaa taiteesta – mistä ylipäätään voi tehdä taidetta – kun ympärillä tapahtuu hirveitä. Miettiessäni, voinko poiketa lupaamastani blogitekstin aiheesta, luin Susanna Hastin kolumnin “Tämäkin vuosi on sotaa” (HS 16.11.2023). Hän voitti Helsingin Sanomien vuoden 2022 kirjallisuuspalkinnon teoksellaan “Ruumis/huoneet”. Kolumnissaan Hast kirjoittaa, kuinka esikoiskirjavuoden muistelu tuntuu nyt tyhjänpäiväiseltä, sillä kaiken huomion vie käynnissä oleva palestiinalaisten kansanmurha.
Osa sodista ja katastrofeista vetää meidän länsimaisten ihmisten huomion puoleensa, kun taas suurimmasta osasta maailman kärsimyksen paikoista me emme tiedä tai jaksa välittää. Toisaalta on tilanteita, jolloin kärsimyksen huomiotta jättäminen saattaa tuntua suorastaan velvollisuudelta. On helppoa olla myötätuntoinen hyvän puolella olevia kohtaan, mutta miten surra silloin, kun sodat ja vihollisuudet lyövät railoja ihmisten väliin?
En tiedä, valitsenko viisaasti, kun tässä marraskuussa, kuoleman kuussa, haluan kirjoittaa omasta yksityisestä surustani. Se on surua, joka ei aja maailman parannusta, ei rakenna yhteyden haurasta siltaa; sillä minä suren erästä venäläistä poikaa, tai pitäisi kai sanoa aikamiestä, jollainen hänestä oli tullut sitten viimeisen näkemän. Käytän hänestä tässä tekstissä nimeä Mihail, eli M. En ollut kuullut hänestä vuosiin, en ennen nyt kuluvan marraskuun 13. päivää, jolloin sain samalla kertaa kaksi uutista: sen että armeijaa käymätön M oli sittenkin joutunut Putinin laittomaan hyökkäyssotaan Ukrainassa, hyökkääjän riveissä, ja että nyt hän on kuollut.
Tutustuin M:iin silloin kun hän oli vielä nuori poika, auringon paahtamine kasvoineen, turhan heikolla ravinnolla pärjäämään joutunut sitkeä varsi täynnä voimaa kuin karhunpennussa. Vuodesta 2006 alkaen vierailin hänen vienankarjalaisessa kotikylässään neljä tai viisi kertaa joko hirsirakennustalkoissa tai muuten vain oleilemassa, sillä jotkut ystävistäni asuivat tuossa kylässä toisinaan vuodenkin ympäri. Alun varautuneisuuden jälkeen M ja hänen ystävänsä I ottivat meidät suomalaiset tulijat kuin perheekseen. Ne olivat ihania kesiä. Sitten matkat Vienan Karjalaan jäivät. Välillä kuulin tuttaviltani uutisia näistä pojista, mutta ne uutiset harvoin kertoivat mitään hyvää.
Kirjoitin heistä vanhassa (nyt jo käytöstä poistuneessa) blogissani vuonna 2014:
Oli kaksi poikaa, jotka olivat kaveruksia. Kutsun heitä tässä Iljaksi ja Mihailiksi. Poikien kotikylä oli syrjäinen paikka Venäjän Karjalassa, se sijaitsi seudulla jollaista me tapaamme kutsua periferiaksi. Kummankin pojan koti oli kylän matalammassa päädyssä – talojen profiilin laskun saattoi nähdä joelta katsottuna hyvin. Usein istuttiin kesäiltaa nuotion äärellä ja laulettiin. Mihail ja Ilja lauloivat lempibändinsä Sektor Gazan kappaletta Пopa Дoмoй [Para Damoij], Aika lähteä kotiin. Pois sodasta siis. Toisena kesänä suosikkibändi oli nimeltään Rossija- jotain. Poikien lempibändit olivat ainakin nimiltään silmiinpistävän isänmaallisia. Isänmaa onkin ylpeyden lähde ja identiteetin perusta monille köyhiltä, syrjäisiltä seuduilta tuleville venäläisnuorille, näköalan luoja näköalattomaan tulevaisuuteen.
Vuodet kuluivat ja koulut loppuivat. Mihailia ei rikosrekisterin vuoksi otettu varusmiespalvelukseen. Hän jäi kotikylään. Ilja lähti armeijaan, ensin varusmiespalvelusta suorittamaan ja myöhemmin töihin. Isänmaata palvellaan silloinkin kun se itse pettää. Muistan toimittaja Anna Politkovskajan kertoneen ydinsukellusveneen kapteenista, joka piti alustaan huollettuna, vaikka palkka oli lakannut ajat sitten tulemasta. Hän teki sen uskollisuudesta isänmaataan kohtaan. Sama tunne on myös sotilaan äidin lohtuna: poika palvelee maataan, meidän ei tarvitse tietää muuta. Hän on hyvä poika ja hyvä sotilas. Hyvät sanat eivät kuitenkaan yllä silmiin asti. Mielenmaiseman venäjäkeskeisyyden käyttövoimana ei silti ole patrioottisuus. Syy on paljon arkisempi: vaihtoehtojen puute. Vaihtoehtojen puute ajaa köyhät isättömät pojat sotilaiksi. Vaihtoehtojen puute saa äidin toivomaan pojastaan sotilasta. En ihmettele venäläisten asennetta, että pieni ihminen ei voi kohtalolleen mitään, ettei voi muuta kuin heittäytyä korkeamman voiman haltuun.
Vuosia sitten yritin kömpelöllä venäjän kielelläni lohduttaa Iljaa tavoittamattoman rakkauden pettymyksissä: Жизнь тaкaя. Elämä on sellaista. Päädyn samoihin ajatuksiin miettiessäni aikuiseksi kasvaneen pojan selviytymistä väkivallan maailmassa. Totean itsekseni, että sellaista elämä on, joillekin (ja lisään: kunpa Jumala varjelisi meitä kaikkia).
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, ajattelin minulle tuttuja ja rakkaaksi käyneitä nuoria miehiä heidän isänmaansa väkivaltakoneiston rattaissa. Venäjän hallinto värvää mielellään sotilaansa syrjäseuduilta, jo valmiiksi alisteisessa asemassa olevien keskuudesta. Pietarin ja Moskovan kaltaisten suurten kaupunkien väestö on jätetty ainakin toistaiseksi rauhaan, jotta yleinen mielipide ei kääntyisi liiaksi sotaa vastaan. Tuolloin kirjoitin runon näille pojille ja heidän kaltaisilleen:
AIKA LÄHTEÄ KOTIIN
Домой, домой, пора домой!
Maalasit paperille kolme raitaa.
Kaikista mahdollisista kuvista maalasit paperille
punaisen, sinisen, valkoisen; se oli maisema
joka ympäröi sinut, vaati huomiotasi
kuin isän ratkaisematon poissaolo.
Koputit oveen aamuvarhaisella
liian suurissa saappaissasi.
Olisi kalaa, sanoit.
Olitkohan nukkunut ollenkaan?
Vaihdoimme rahaan koko vadillisen, joka sintin
jotta sinulla olisi jotain vietävää äidille
jotain, millä ostaa ruokaa sisaruksille.
Sinä fanitit Sektor Gazaa
niin kuin muutkin venäläiset teinit siihen aikaan
kuulen vieläkin sen laulun sinun pojanäänelläsi:
kotiin, on aika lähteä kotiin.
Mitä sinä silloin tiesit sotilaan ajatuksista
halusta päästä pois turhasta sodasta?
Sinä, joka et koskaan ollut lähtenyt maastasi, jossa
kaikki tiet vievät kohti isän ikävää.
Se tie vei sinut, ainoaan suuntaan joka oli avoinna
kaltaisillesi, pojille jotka nousevat aamuisin kalaan
harteillaan elatuksen huolet.
Piirrän kartalle reittejä, kuvittelen sinut sinne jonnekin
vieraille rajoille, vieraan kaupungin kaduille, vastassasi
synnyinmaataan rakastavien ihmisten uhma.
Sinä fanitit Sektor Gazaa
niin kuin muutkin venäläiset teinit siihen aikaan
kuulen vieläkin sen laulun sinun pojanäänelläsi:
kotiin, kotiin, on aika lähteä kotiin.
Домой, домой, пора домой!
Tällä hetkellä tunnen surun lisäksi hämmennystä. Ystäväni, jolle M oli ollut vielä läheisempi, sanoitti minunkin mieltäni vaivaavan kysymyksen: miten löytää oikeutus surulle, jos kuolema on tapahtunut niin väärissä olosuhteissa, niin väärän asian takia? Meitä kumpaakin vaivaa epätietoisuus paitsi siitä, miten M kuoli, myös siitä miten hän eli ennen kuolemaansa, miten hän sotansa soti. Onhan sanomattakin selvää, että olemme Ukrainan puolustustaistelun puolella – ei rauhaa ilman vapautta! Tuntuu kyseenalaiselta antaa palstatilaa hyökkäävän sotarikollisen joukoissa sotineiden muistamiselle. Mietin, voiko tällaisessa muistelussa nähdä riskin laittoman hyökkääjän tarkoitusperien ajamisesta, vihamielisten ajatusten ‘resonoinnista’, josta informaatiosodan asiantuntijat ovat varoittaneet. (Tuon Sektor Gazan pasifismia henkivän laulunkin Venäjän propagandakoneisto on sittemmin valjastanut omiin sotaisiin tarkoituksiinsa.)
Voiko vihamielisen hyökkääjän riveissä sotineiden inhimillistäminen vahvistaa Venäjän vallanpitäjien nurinkurista narratiivia, jossa itsenäisyyttään puolustavaa Ukrainaa ja sen tukijoita syytetään sodan lietsomisesta, samalla kun hyökkäyksen aloittanut osapuoli itse sonnustautuu rauhankyyhkyn siipisulkiin. Sillä ei ole niin kaunista arvoa, etteikö Venäjän väkivaltakoneisto pyrkisi sitä likaamaan. Venäjällä on tälle omatekoiselle rauhantahdolle ihan oma strateginen käsitteensäkin ‘Russkij Mir’, venäläinen maailma. On tuskin sattumaa, että termi voidaan lukea myös muodossa venäläinen rauha. Historiasta tutun Rooman rauhan tavoin ‘Pax Russica’ on tila, joka saavutetaan vasta hegemoniseen asemaan pyrkivän valloittajan voiton jälkeen. Venäläisellä rauhankyyhkyllä on siis aina pommilasti pyrstönsä alla. Mutta rauha kuin rauha, se on kaunis sana, jota aggressiivinen hyökkääjä ei epäröi käyttää, sillä se ymmärtää mielikuvien voiman.
– – miten löytää oikeutus surulle, jos kuolema on tapahtunut niin väärissä olosuhteissa, niin väärän asian takia?
Venäjä käy hybridisotaa koko länttä vastaan, Suomi mukaan lukien. Tälle uudenlaiselle sodankäynnille on ominaista sodan ja rauhan rajan hämärtyminen; tällöin voidaan ajautua jatkuvaan poikkeustilaan, jossa sodan logiikka alkaa määritellä myös arkista elämää. Hybridisodankäyntiin liittyvän informaatiosodan tavoitteena on hallita taistelukentän lisäksi ihmisten mieliä. Viime kädessä pyrkimyksenä on saada vastustaja tekemään itselleen vahingollisia valintoja (tästä kirjoitin jo edellisessä Venäjä-yhteistyötä käsittelevässä bloggauksessani “Kulttuuri ja kriisi II”). Mainittakoon sekin, että informaatiosodassa operoidaan alueilla, jotka ovat hyvinkin lähellä kuvataiteen kiinnostusta silmän ja mielen toimintaan ja ylipäätään ihmisen havaintokykyyn. Sillä sota ei suinkaan ala siitä, mihin kommunikoinnin keinot loppuvat, vaan sota on kommunikaatiota, aggressiivista vaikuttamista kaikkia inhimillisen toiminnan osa-alueita hyväksikäyttäen.
Informaatiosodankäynnin luonne muistaen voidaankin nähdä ongelmallisena, jos vaiennamme itsemme siinä pelossa, että sanamme, tunteemme tai ajatuksemme saattavat saada asun, joka voi päällisin puolin olla häiritsevän samannäköinen niiden ideoiden ja mielikuvien kanssa, jotka väkivaltainen hyökkääjä on ominut itselleen. Sopii kuitenkin kysyä, eikö jatkuva varuillaan olo ja reaktiivisuus proaktiivisuuden sijaan, tai kokemusten heijastaminen vieraita merkityksiä vasten olekin juuri sitä, mihin vihamielinen informaatiovaikuttaminen tähtää. Sillä eihän omien näkökulmien pätevöittäminen myös vastustajan mielissä tarkoita suinkaan samanmielisyyteen pyrkimistä. Hyökkääjän tavoitteena on vallata ja määritellä omilla ehdoillaan se mielellinen tila, jossa ajatuksia, kokemuksia ja tunteita ilmaistaan ja sanoitetaan, jolloin hyökkäyksen kohteena olevan tehtäväksi jää lähinnä reagoida vihamielisen tahon syöttämiin ärsykkeisiin.
Sitä suu puhuu, mitä sydän on täynnä. En väitä, että minun sydämeni olisi aina oikeassa ja erehtymätön, mutta eikö oma kokemuksemme olekin lopulta – mahdollisesti virheellisenäkin – ainoa asia, jota todella voimme kutsua omaksemme. Jos nyt vaikenisin, asettaisin oman kokemukseni ja omien tunteideni tilalle ulkopuolelta asetetun lukutavan, jossa venäläiset sotilaat nähdään vain ja ainoastaan kasvottomina vihollisina, kaikesta ihmisyydestään riisuttuina. Näin ei ole, sillä ihmiset näitä sotia yhä sotivat, kaikilla puolilla rintamaa. On sitten toinen asia, jos ihmiset itse luopuvat sodassa inhimillisyydestään, mutta sen mahdollisuuden tiedostaminen ei tee surua heidän puolestaan yhtään vähäisemmäksi.
Turvallisuushakuisuusko se sitten houkuttelee antautumaan sodan ikiaikaiselle lainalaisuudelle, jossa vihollisen joukkojen hirviöistäminen näyttäytyy ainoana oikeamielisenä vaihtoehtona. Historia on kuitenkin osoittanut tämän ajattelutavan haitallisuuden. Holokaustin jälkeen paheksuttiin saksanjuutalaisen filosofin Hannah Arendtin väitettä siitä, että suuriinkin julmuuksiin syyllistyvät ovat usein varsin tavallisia ihmisiä. Kun huomio pahuuden arkipäiväisyydestä sivuutetaan, kun väärien tekojen ja moraalittomuuden mahdollisuus ulkoistetaan jonnekin itsen ulkopuolelle, toiseutettujen ihmisryhmien ominaisuudeksi, tulee väkivaltaisuudesta sokea piste ja ansa, johon kuka tahansa voi langeta, kun ympärillä riittävästi pimenee. Tämän kehityskulun seuraukset näkyvät muun muassa äärioikeistolaisuuden uudessa nousussa Euroopassa, se näkyy Israelin valtion Gazan saarrettuihin siviileihin kohdistamassa tuhovimmassa ja se näkyy länsimaiden hallitusten hitaudessa tuomita meneillään oleva palestiinalaisten kansanmurha. Näyttää siltä, että niin Israelissa kuin Euroopassakin on unohdettu juutalaisen filosofin Moses Maimonideen (1135-1204) sanat, jotka on kirjoitettuna Berliinin juutalaismuseon akatemian seinälle neljällä kielellä, saksaksi, englanniksi, arabiaksi ja hepreaksi: “Hear the Truth, Whoever Speaks It”. Kuuntele totuutta, kenen suusta se ikinä lähteekään. Ehkä asian voisi ilmaista myös muodossa: kuuntele ihmistä, kaltaistasi.
Saatuani tiedon M:n kuolemasta kirjoitin vielä yhden runon. En muistele siinä väärän asian puolesta kuollutta sotilasta, vaan toista ihmistä. Runous on siitä lohdullinen kieli, ettei se kysy oikeutusta suruun, se puhuu aina minulta sinulle. Taiteen ja runouden kautta on yhä mahdollista käsitellä sellaistakin kipua, jonka edessä muut sanomisen tavat mieluiten vaikenevat.
IKUINEN MUISTO
Sanat, jotka saapuisivat vasta huomenna
tavoittavat levottoman unen
puhuvat pimeälle kuulle.
Suru etsii leposijaa unen laitamilta
varjo käpertyy uupuneena sängyn reunalle.
Vuosien jälkeen ensimmäinen uutinen sinusta:
sinäkin olit siellä, ja nyt sinua ei ole.
En tiedä miten elit, miten kuolit.
Mitä muistit, mitä olit unohtanut?
Teitkö hyvää, sorruitko pahaan?
Vain yhden tiedän: kerran sinä olit,
pienempiäsi jäntevillä harteillasi kannatellen
tai vakavoitunut katse pikisilmissäsi
kun pyysit vielä kerran laulamaan sen laulun:
yksi nuori mies istui istuimel’
eikä surusta mitään tiennyt.
Sytytän kynttilän vartioimaan yötä
valvomaan matkaasi tuonilmaisiin.
Avaa ikkuna linnulle lentää,
ripusta liina sielulle kulkutieksi!
Mutta ei ole ikkunaa, ei lattiaa valon langeta,
eivät seinät suojaa kuolinsijaasi.
Lausu ikuinen muisto!
Mutta isänmaasi tuntee vain oman nimensä
se hautaa ihmisen väkivallan tulvaan,
peittää rikoksensa unohduksen multaan.
Kerää suku ja ystävät nelikymmenpäiväisiin!
Mutta portti on suljettu, vene rapistuu rannassa:
tätä virtaa ei ole enää ylittäminen.
Teksti: Savu E. Korteniemi
Kuvat: Savu E. Korteniemen valokuvia Vienan Karjalasta
Kirjoittaja on kuvataiteilija (KuM) ja vapaa kirjoittaja, joka seuraa sivusilmällä turvallisuuspoliittista keskustelua
