Teksti: Sini Mononen 3.8.2016
Kuva: Mick Stevens, New Yorker
Helsinkiin on saapunut uusi trendi: kahvilat halutaan rauhoittaa läppärityöläisistä. Joissakin kahviloissa tietokoneen ääressä istuvat asiakkaat ohjataan kaikki samaan pöytään, toisissa kannettavan tietokoneen käyttö on kielletty joinakin aikoina, osa kahviloista on kokonaan ”tietokonevapaita”. Läppärivastaisuus tuntuu olevan reaktio viime vuosien kehitykselle, joka on tuonut itsensätyöllistäjät julkisiin tiloihin, erityisesti kahviloihin. Itsensätyöllistäjien ja etätyön lisääntyessä monet kahvilat ovatkin täyttyneet tietokoneella työskentelevistä asiakkaista. Kahviloissa viihtyvät mikroyrittäjien lisäksi usein tutkijat ja taiteilijat. Etenkin kirjallista työtä tehdään paljon julkisissa tiloissa [1]. Ilmiö ei ole pelkästään suomalainen. New Yorker –lehdessä julkaistiin viime vuoden lopulla pilapiirros kahvilasta, jossa kahvi on ilmaista, mutta pöydän ääressä istumisesta joutuu maksamaan vuokraa. Vitsi on ainakin osittain totta. Pietarissa saattaa törmätä ns. ”antikahvilaan”, jossa ruokaa ja juomaa saa veloituksetta, mutta kahvilassa viettämästään ajasta asiakkaat maksavat.
Tietokoneen käyttökielto saattaa kuulostaa jopa hyvältä idealta: kahvilat rauhoitetaan kahvin juonnille, keskusteluille ja muulle seurustelulle. Lisäksi tietokoneiden kanssa kahvilassa viihtyvät ihmiset tekevät julkisesta tilasta itselleen lähes ilmaisen toimiston, josta he vievät paikkoja maksavilta asiakkailta. Voisiko tietokoneista vapaa kahvila olla taas sosiaalinen tila, sellainen kuin vanhan kunnon kahvilan kuuluukin olla?
Kahvin ja kahvilan juuret liitetään muslimikulttuuriin ja Etiopiaan. Mekassa ja Kairossa kahviloita tiedetään olleen 1500-luvun toisella vuosikymmenellä, Aleppoon ja Konstantinopoliin ne rantautuivat 1500-luvun puolivälissä. Kahvi liittyi varhaisessa historiassaan voimakkaasti henkisen kulttuurin harjoittamiseen ja joihinkin uskonnollisiin rituaaleihin; kahvia tiedetään kulutetun muslimimystikkojen läpi yön kestävissä seremonioissa. 1620-luvulla Venetsiassa alkoi olla kahvilakulttuurin tuntua, 1650-luvulta lähtien kahviloita on ollut Oxfordissa ja Lontoossa. Vähitellen kahvilakulttuuri levisi Amsterdamiin, Pariisiin ja Wieniin sekä muualle Eurooppaan. Kahvilat saapuivat Suomeen vuonna 1778, jolloin Turkuun perustettiin Kaffehus.
Kahvilat muodostuivat nopeasti sosiaalisiksi tiloiksi. Niissä nähtiin monenlaisia asiakkaita tavallisista kaupunkilaisista kauppiaisiin, poliitikkoihin, taiteilijoihin ja filosofeihin. Myös naiset kävivät kahviloissa, tosin useimmiten yhdessä seuralaisen kanssa. Vaikka etenkin ranskalaiseen kahvilakulttuuriin liitetään voimakas kulttuurikuppilan mielikuva, jo 1700-luvulla kahviloissa oleskelevalle kulttuuriväelle naureskeltiin ja sitä haluttiin patistaa ”oikeisiin töihin”. Vuonna 1777 julkaistussa karikatyyrissa kuuluisasta pariisilaisesta Café Procopésta voidaan nähdä kuinka Voltaire, Rousseau, Montesquieu ja Diderot käyvät vilkasta keskustelua kahvilan pöydän ääressä. Kuvan historiaa tuntematon voisi tulkita piirroksen ylistävän kulttuurikuppilan tunnelmaa ja elähdyttävää asiakaskuntaa. Julkaisukonteksti kuitenkin paljastaa, että tarkoituksena ei ollut suinkaan kiittää kahvilassa viihtyvää kulttuuriväkeä: kuvitus on peräisin filosofian vastaisesta pamfletista, jonka tarkoitus on pilkata kahviloissa luuhaavia, tuon ajan ”kaiken maailman dosentteja”.
Ehkäpä juuri boheemin luokan viihtyminen kahviloissa on ollut omiaan luomaan kuppiloista mielikuvaa paikkana, jossa henkinen kulttuuri on hyvää bisnestä ja kunnollista taloudenhoitoa tärkeämpi arvo. Kulttuurikuppilan maine huonona elinkeinona on kuitenkin vain myytti. Eurooppalaista ja erityisesti ranskalaista kahvilakulttuuria tutkineen Thierry Rigognen mukaan kahvilat olivat jo varhaisessa vaiheessa kannattavaa bisnestä ja kahvilakulttuuri yleistyi erityisesti tästä syystä varsin nopeasti. Kun ensimmäinen ranskalainen kahvila avattiin Marseillessa vuonna 1671, 1600-luvun loppuun mennessä Pariisissa oli 150 kahvilaa ja Ranskan vallankumouksen päätyttyä niitä oli jo 4000.
Ranskalaisen kahvilan idea oli alusta alkaen selkeä: tarjolla oli pääasiassa mietoja juomia kuten kahvia ja teetä. Vahvemmat alkoholijuomat ja humaltuminen kuuluivat kapakoihin. Erityisesti varhainen pariisilainen kahvila oli eksoottinen ja monikulttuurinen paikka. Saatavilla oli teetä Kiinasta, suklaata Amerikasta, limonadia ja jäätelöitä Italiasta ja sorbettia Turkista. Pienistä pikareista saattoi siemailla liköörejä, joihin pariisilaisilla kahviloilla oli monopolioikeudet.
Kahviloihin ei kuitenkaan tultu pelkästään kahvilatuotteiden vuoksi. Jo varhaisessa kahvilassa oleellinen osa kahvilakulttuuria oli tiedon levittäminen ja henkisen kulttuurin harjoittaminen. Ihmiset menivät kahviloihin kuullakseen uutisia ja lukeakseen niitä. Uutisten lisäksi kahviloissa tutustuttiin myös kirjallisuuteen ja runouteen. Lukuhetken sai halutessaan viettää yksin omassa rauhassa, tai päivän tekstin saattoi lausua ystäväpiirille ääneen. Uutisista ja kirjallisuudesta keskusteltiin vilkkaasti. Kirjallisen kulttuurin juurtuminen osaksi kahvilakulttuuria oli osaksi onnistuneen sisustusarkkitehtuurin ansiota. Kahvilat olivat lämpimiä ja hyvin valaistuja paikkoja, joissa oli hyvä uppoutua lukemiseen. Myös kahvilanpöydät oli suunniteltu siten, että niissä voi viihtyä myös ilman suurempaa seuruetta, omassa rauhassa lukien tai kirjoittaen. Useisiin kahviloihin tilattiin myös säännöllisesti luettavaksi gazetteja, uutislehtisiä.
Kahviloihin liittyvä tiedollinen kulttuuri oli niin merkittävää, että sitä pidettiin jopa valtionvallan tasolla potentiaalisena uhkana. Ennen vallankumousta Ranskan poliisilla oli erityisiä vakoojia, joiden tehtävä oli kulkea kahvilasta toiseen, kuunnella mitä ihmiset puhuivat ja levittää toisinaan myös väärää tietoa kahviloiden asiakkaiden keskuuteen. Tämä tehtiin jakamalla lentolehtisiä, joita asiakkaat saattoivat löytää lojumasta pitkin pöytiä.
Rigognen mukaan nykykahvilaa ja perinteistä pariisilaista kulttuurikahvilaa yhdistää kahvilan perusidean lisäksi tiedonsaanti ja henkinen työ. Internet on nykypäivän gazette ja lentolehtinen. Tietokoneiden kieltäminen tekee kahviloista omalla tavallaan nostalgisia ja retroja tiloja. Jotain oleellista tuntuu silti puuttuvan. Jos kirjalliseen työskentelyyn tarvittavat työkalut siivotaan kahviloista, entinen tiedonsaantiin ja sen tuottamiseen liittynyt tila muuttuu jollain tavalla vajaaksi. Ja jos nykyaikainen kirjallinen työskentely kielletään kahvilatilasta kokonaan, voidaanko silloin enää puhua kulttuurikahvilasta?
Lähteet:
Rigogne, Thierry ”Creating the Parisian Café, 1660–1800”, Library of Congress, luento 12.4.2014.
New Yorker, Mick Stevensin sarjakuvat.
[1] Tämä blogiteksti on kirjoitettu osin Helsingissä entisen Lapinlahden sairaalan tiloihin perustetussa kahvila Lähteessä ja osin Hakaniemessä sijaitsevassa kahvila-baari Rytmissä. Molemmat ovat hyviä kulttuurikahviloita. Esimerkiksi Rytmissä on riittävästi asiakaspaikkoja, sopiva äänimaisema, tiheästi sähköpistokkeita, joissa ladata kirjoitusvälinettään sekä sujuva, ilmainen internetyhteys. Nämä ominaisuudet tekevät siitä tämän päivän olosuhteissa ihanteellisen kirjoittamistilan ja kulttuurikuppilan, siinä missä peilit ja niistä heijastuva kynttilävalaistus auttoivat asiakaskuntaa uppoutumaan kirjalliseen kulttuuriin 1700-luvun pariisilaisessa kahvilassa.