Pirkko Holmberg 21.1.2013
Väen tunto – kirjoituksia estetiikasta ja politiikasta. Toim. Vesa Kyllönen ja Mika Pekkola. Idiootti 2012.
Pieni haminalaiskustantamo Idiootti julkaisi syyskuun alussa kirjoituskokoelman, jonka voisi tietyllä tapaa sanoa puhuvan oman, kolmenkympin tienoilla huitelevan sukupolveni äänellä. Olemme hiukan liian vanhoja ollaksemme täysin diginatiiveja, ja laman varjossa vietetyn lapsuuden ansiosta muistamme ehkä toisenkinlaisen yhteiskunnan kuin sen, jossa uusliberalistinen menestyksen tavoittelu on kaikki kaikessa. Useat meistä tietävät, että nykymenossa on jotain vialla ja osaamme jossain määrin jopa jäljittää sen syitä.
Kirjan lähestymistavat ovat otsikon mukaisesti esteettis-poliittisia: ei niinkään ladata tilastotietoja pöytään kuin jäljitetään niitä tapoja, joilla vahingollisia identiteettejä muodostetaan ja ylläpidetään sekä ratkaisujen mahdollisuuksia. Jotkut tekstit ovat pitkiä ja perusteellisia, toisissa aiheen käsittely ei pääse alkua pidemmälle. Kirjoittajiksi on haalittu moninainen joukko nykykirjoittajien parhaimmistoa Antti Nylénistä Maaria Pääjärveen. Kyse ei ole varsinaisesta tieteellisestä artikkelikokoelmasta, vaan moninaisten runollis-tutkimuksellisten tekstityyppien ja kirjavan aihevalikoiman avulla käydystä metsästyksestä: mihin nykyisen elämäntavan kestämättömyys perustuu ja missä ovat avaimet sen muutokseen?
Pontus Purokurun aloitusartikkeli kuvaa, miten nykyisessä poliittisessa kulttuurissa on kyse enemmänkin erilaisten subjektiivisuuksien puolustamisesta kuin varsinaisesta asiapolitiikasta. Näin selittyy sekin, miksi pääomatuloja nauttiva suomenruotsalainen voi äänestää viiteryhmänsä taloudellisten etujen vastaisesti perussuomalaisia, vain koska musliminaisilla on oma vuoronsa Jakomäen uimahallissa. Toiselle ryhmälle myönnetty erioikeus näyttää uhkaavan omaa subjektiivisuutta. Purokuru nostaa kokemuksensa yliopistouudistusta kritisoimaan syntyneessä Opiskelijatoiminnassa esimerkiksi vaihtoehtoisten identiteettien muodostamismahdollisuuksista. Motivaatio mukanaoloon ja kokemusten voimaannuttavuus kestää yleensä vain hetken, koska motivaatio liittyy esteettisiin tekijöihin, affekteihin ja symbolisiin, kertaluontoisiin tapahtumiin. Kysymykseksi jää, miten aktivismia saataisiin rakennettua jatkuvammalle ja kestävämmälle pohjalle.
Taiteilija Franco ”Bifo” Berardi kuuluu alkuperäisiin vuoden 1968 aktivisteihin. Lukiessaan Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin Anti-Oidipusta sen ilmestyessä 1971 hän tulkitsi sen viestin siten, että halut on vapautettava ja näin murtauduttava ulos aiemman porvarillisen järjestyksen tukahduttavasta pakkopaidasta. Kuitenkin nykyisessä semiokapitalismin ajassa, jossa valtaa pidetään yllä pikemminkin aineettoman omaisuuden ja julkisuuden hallinnan kuin tavaroiden ja resurssien hallinnan avulla, halujen hedonistinen vapautuminen ja uusien identiteettien metsästäminen on valjastettu kapitalismin välineeksi. Anti-Oidipusta olisi nykyään siis luettava uudella tavalla, mutta Berardi ei juuri anna viitteitä, mikä tämä tapa olisi.
Psykoanalyysistä ammentavan ja ”postmodernin” mannermaisen teorian työkalupakki osoittautuu siis osin riittämättömäksi nykyisten ongelmien ratkaisemiseen, mistä huolimatta sen oletuksiin tukeudutaan edelleen etsittäessä keinoja uusien elämänmuotojen käsitteellistämiseksi. Tämä ristiriita tulee esiin useissa kirjoituskokoelman teksteissä. Mika Pekkolalle reppureissaaminen ja omaehtoinen matkailu toimivat eräänlaisena terapiana, välineenä ”autonomisen hermoston totuttelemiseen vallankumoukselliseen libidinaalisuuteen” – hetkinen, eikö kaikkien halujen vapauttaminen juuri todettu yhdeksi naamioksi, johon uusliberalistisen kulutuskulttuuriin edistäminen verhoutuu? Vielä jakomielisemmän vaikutelman antaa Vesa Kyllösen luontoa käsittelevä artikkeli, jossa hän yhtäällä toistaa Slavoj Žižekin kantaa, että ihmisellä ei ole luontosuhdetta ja luonto ja ihminen ovat peruuttamattomasti erillään. Toisaalla hän vetoaa ortodoksiseen ajatusperinteeseen ja puhuu rukouksesta yhteisöllisyyden luojana ihmisten ja koko luomakunnan välillä. Näitä kantoja ei yritetäkään sovittaa keskenään.
Sekä Ville-Juhani Sutinen että Mika Pekkola käsittelevät jutuissaan Kambodžaan tekemäänsä matkaa. Ne nostavat esille kulttuurin tärkeyden ja sen miten lyhyessä ajassa sille voidaan tehdä perustavaa vahinkoa. Punaisten khmerien neljä vuotta kestänyt valta-aika tuhosi kokonaisen sukupolven paitsi ruumiillisesti, myös psyykkisesti, henkisesti ja moraalisesti. Vaikka kommunismi vielä muodollisesti mainitaan hallitsevan puolueen nimessä, maasta on nykyään tullut koekenttä ryöstökapitalismille, jolle ei aseteta minkäänlaisia rajoituksia. Khmer rougen valta-aikana perherakenne poistettiin voimasta ja lapset erotettiin vanhemmistaan. Nykyään huomataan tämän edistävän ihmiskauppaa, koska lapsiin ei koeta vahvaa tunnesidettä, vaan ne ovat myytävänä kuten mikä tahansa.
Kambodžan tapaisten maiden ongelmia tarkasteltaessa tulee miettineeksi, voisiko tämä olla Suomen tulevaisuus? Emme kärsi vastaavanlaisesta köyhyydestä ja hirmuhallinnosta, silti täälläkin murennetaan määrätietoisesti pikku hiljaa kulttuurin, hyvinvoinnin ja viime kädessä myös moraalin perustekijöitä. Kun hyöty saatetaan kaiken arvokkuuden mittariksi ja luottamus vallanpitäjiin ja kanssaihmisiin menetetään, rikkoutunutta voi olla hyvin vaikeaa saada enää ehjäksi. Oireet ovat näkyvissä. Antti Filppu kysyy ihmetellen, miksi suomalaiset ovat aina niin tyytymättömiä omaan järjestelmäänsä. Suomalaisen yhteiskunnan toimivuutta ihaillaan maailmalla ja suomalaista politiikkaa arvostetaan lahjomattomana ja suoraselkäisenä. Filppu epäilee, että suomalaiset ovat menettäneet kosketuksen omaan kansanhenkeensä ja kadottaneet sisäisen motivaationsa, vaikka sen tulokset vielä näkyvät ulospäin.
Filpun fragmentaarinen artikkeli etsii uutta näkökulmaa muiden muassa myyttisen taiteen tapaisiin kovia kokeneisiin käsitteisiin: ”…(maailma) hajoaa liitoksistaan kohti outoja uskomuskokoelmia, joita edustavat yhtä lailla materialistinen ateismi ja fundamentalistinen uskonnollisuus. (Tiedeuskovaisten määrä on moninkertaistunut lyhyessä ajassa. Hengenelämään liittyvä kiistely on kärjistynyt ennennäkemättömällä ja valheellisesti yksipuolisella tavalla, johon ovat syyllisiä sekä ateistit että uskovaisina itseään pitävät ihmiset.)” Okkultismista on liikkeellä lukemattomia käsityksiä, ja samalla viralliset tahot ovat pyrkineet olemaan likaamatta käsiään. Tilanne on outo, sillä keskustelu haparoi vailla pohjaa ja vähimpiäkään yhteisiä käsitteitä. Kokemusmaailmojen eriytyminen ilmenee esimerkiksi siinä, miten jyrkästi jakautuneen vastaanoton Esko Valtaojan ja Kari Enqvistin uskonnonvastaiset kirjauutuudet ovat saaneet. Tieteellisen edistysfatalismin ylipapit haluavat määritellä mikä on totta ja oikeaa, ja pettyneet ”vaihtoehtohörhöt” perustavat omia rinnakkaisia todellisuuksiaan. Välimaastosta olisi löydettävissä myös kiihkottomia ja avarakatseisia tapoja yhdistää tieteellisyys hengellisyyteen.
On lopulta vaikea sanoa, kumpi painaa vaakakupissa enemmän: paluu ruumiiseen vai paluu henkeen? Molemmat, voisi ehkä sanoa – sillä aikamme on laiminlyönyt kumpaakin. Hengen lisäksi aine on menettänyt arvonsa. Antti Nylén toteaa merkinnöissään pikafilmin kohtalosta kulttuurisisältöjen kuluttamisen siirtyneen kohti laitteiden kuluttamista. Filmin sijaan ostetaan kameroita ja kirjojen sijaan lukulaitteita, ja tämän siirtymän ympäristöystävällisyyttä voi pitää pelkkänä illuusiona. ”Koska kuluttaja on eräänlainen sotilas – rooli tai asema, johon suostuessaan ihminen hylkää oman tahtonsa ja moraalinsa – tarvitsemme vastaavasti uutta ”pasifismia”, antikonsumerismia, joka rohkaisee pysymään ihmisenä ja kieltäytymään ostovoiman käytöstä (…)” Nylén sanoo.
Olen itse alkanut pohtia, mitä iPhonen tapaiset laitteet tekevät ihmisyydelle. Ihmiset on saatu kokemaan, ettei heidän olemassaolollaan ole mieltä, elleivät he ole jatkuvasti tavoitettavissa ja online. Näennäisen harmittomana leikkinä alkanut facebook on nykyään kaikkea valvova koneisto, joka editoi ystävyyssuhteitamme ja johon kuulumattomuutta pidetään nykyään jo epäsosiaalisena ja epäilyttävänä. Yhteyden ja aitouden kokeminen verkon ulkopuolella katoaa, ”oikeaa” elämääkin vietetään vain, jotta olisi jotain verkossa jaettavaa. Synnytetyn riippuvuuden avulla ihmisistä tehdään – on jo tehty – eräänlaisia kyborgeja, ja tämä addiktio luo pohjaa ihmisten ja tekniikan syvemmälle yhteenkietoutumiselle tulevaisuudessa.
Nähtävissä on myös vastaliike, kaipaus luonnollisempiin ja alkuperäisempiin elämänmuotoihin. Solja Kovero kirjoittaa kokemuksistaan Porosafarilla, eläytymisestään poron elämään ja maastossa liikkumisen tapaan. Voi kyseenalaistaa, missä määrin eläimeksi muuntautuminen on edes mahdollista, koska näkökulma, vaikka se perustuisi luonnontieteelliseen tutkimustietoon, on viime kädessä aina inhimillinen. Silti yritys on kiinnostava ja antaa kenties eväitä vaihtoehtoisten olemisen tapojen miettimiseen, samalla tavoin kuin Maija Korhosen pohdinta liveroolipeleistä omaehtoisen kulttuurin mahdollistajina. Porotokan liikkuminen yhtenä, yhtenäisesti aistivana kokonaisuutena saa Koveron pohtimaan luontoyhteyteen tukeutuvan kollektiivisen älyn mahdollisuutta ja sen mahdollisia etuja verrattuna erehtyväiseen yksilölliseen älyyn.
Herää kysymys kollektiivisuuden ja yhteisöllisyyden erosta. Kollektiivi-sana on kerännyt itselleen negatiivista painolastia vasemmistolaisista ideologioista, joissa kollektiivinen järki tai ”yleistahto” on nähty erehtymättömäksi ja oikeuttanut yksilön ohittamisen. Tietyssä mielessä moraalisuuden vähimmäisehtona on yksilöllisyyden tunnustaminen, muuten vastuu moraalisista valinnoista siirretään jollekin hahmottomalle kokonaisuudelle, joka edustaessaan ”kaikkia” ei lopulta edusta enää ketään. Toisaalta ajatus yhteisöllisyydestä ja sosiaalisuudesta voi myös helposti harhauttaa luulemaan, että kaikki tulevat kuulluksi ja otetuksi huomioon, vaikka vahvimmat käyttävät edelleen eniten valtaa.
Teemu Mäki tarttuu tietyltä osin moraalisuuden ongelmaan. Kokonaisvaltaisesti hyvään elämään ei johdata tunne eikä järki yksinään vaan jokin siltä väliltä. Koska arvoja ei voida johtaa pelkistä faktatiedoista, taide ja filosofia ovat välttämättömiä. Näistä varsinkin taide voi antaa mahdollisuuden oppia elämään toisin, mahdollisuuden koetella uusia arvoja käytännössä, kaikille ihmisille avoimessa ja yhteisessä tilassa. Estetiikka sisältyy kaikkeen ja vaikuttaa kaikessa, siksi on pyrittävä esteettisen uudelleenohjelmoimiseen, kuten myös Jukka Liukkonen huomioi omassa pienessä johdatuksessaan anarkoestetiikkaan.
Koivuniemen lahkosta ja antimodernista kirjoittava Jaakko Yli-Juonikas mainitsee yhtenä voimaannuttavana mahdollisuutena dostojevskilaisen ”voimaa katkeruudesta” -asenteen, nautinnon, joka herää nyky-yhteiskunnassa elämisen nostattamasta inhosta. Vaikkei uskoisikaan utooppisiin ratkaisuihin tai selän täydelliseen kääntämiseen nykymaailmalle, toivoa on siinäkin, että huomaa ympäröivän todellisuuden vihattavuuden – jo se on merkki jonkinlaisen oman vapauden tilan löytämisestä.
Tarvitaan kuitenkin myös positiivisia vaihtoehtoja, parantavaa taidetta ja aktivismia. Ajassamme kasaantuvat muiden muassa monenlaiset työhön liittyvät ongelmat, työttömyys siinä kuin kiihtyneen oravanpyörän aiheuttamat työuupumukset ja terveysongelmatkin. Monille vapaa-aika on pelkkää palautumista palkkatyön rasituksista normaalitilaan, kun elämää muuten hallitsee jatkuva puristava hermostuneisuus. On selvää, ettei olennaista ole työn lisääminen vaan sen vähentäminen, sen järkevämpi jakaminen ja elämän laadun kohottaminen. Kirjan loppupuolella on ainakin yksi konkreettinen esimerkki parantavasta aktivismista. Antti Salmisen ja Jonimatti Joutsijärven dialogi hengittävistä yhteisöistä ja runoudesta hengittämisenä voi lukiessa toimia käytännön harjoituksen tavoin, kutsuna irtipäästämiseen ja läsnäoloon. He sanovatkin: ”Rohkenen uskoa, että aisteihinsa asettuva muuttaa enemmän kuin tekoihinsa hukkuva.”