Espoon Kaupunginteatteri, Sivuun Ensemble ja April Jazz -festivaali: Silentopia
Espoon Kaupunginteatterissa 14.4.2022.
Ohjaus, koreografia Ninni Perko. Tanssi Jukka Tarvainen, Kaisa Niemi, Katri Soini, Tiia Hämäläinen, Emmi Pennanen. Liikemateriaali Ninni Perko ja esiintyjät. Sävellys ja musiikki Anni Elif Egecioglu, Jarmo Saari ja Pauli Lyytinen. Äänisuunnittelu ja miksaus Paavo Malmberg. Dramaturginen tuki Anna Krogerus. Visualisointi Alisha Davidow. Valosuunnittelu Ainu Palmu. Tutkijat Panu Pihkala, Unni Pulliainen, Jaakko Kaartinen ja Marja Mesimäki. Graafinen suunnittelu Ville Tietäväinen. Promokuvat Tanja Ahola. Kuvat harjoituksista Darina Rodionova. Tuottaja Inari Pesonen. Harjoittelijat tuotanto Sirpa Suomalainen, puvut Juulia Järvinen. Yhteistyökumppani Espoon seudun koulutuskuntayhtymä Omnia.
Otsikon kysymys nousi mieleeni, kun seurasin Sivuun Ensemblen Silentopia-esityksen ensi-iltaa Espoon kaupunginteatterin Revontulihallin näyttämöllä. Samalla esitys avasi tämän vuoden April Jazz -festivaalin. Esityksen käsiohjelmassa ja ennakkomarkkinoinnissa teoksen luvataan tarjoavan paikan käsitellä ympäristökriisiin liittyviä tunteita ja omaa osallisuuttamme siinä. Tanssijoiden, muusikoiden ja tutkijoiden kanssa yhteistyössä luotu esitys nostikin pintaan moninaisia tuntemuksia, jotka saivat pohtimaan ihmisruumiin ja ympäristön välistä suhdetta. Teosta on työstetty vuodesta 2018 lähtien, ja keskustelut tutkijoiden kanssa ovat inspiroineet sen sisältöjä. Nykytanssin, jazzmusiikin ja tieteen välisessä yhteistyössä katsoja voi reflektoida omia ympäristötunteitaan uppoutumalla liikkeeseen ja musiikkiin sekä jälkeenpäin lukemalla esitykseen liittyvästä tiedeblogista tutkijoiden ajatuksia tekoprosessin ajalta (http://www.silentopia.fi/tiedeblogi.html). Esitys ei kuitenkaan ole saarnaava tai kompastu tieteellisiin teorioihin. Vaikuttaa siltä, että sitä on tehty keskustellen ja tutkijoiden näkemykset ovat tulleet osaksi esityksen rakennetta, liikettä ja musiikkia. Tanssi ja liike yhdessä musiikin kanssa yleensäkin ovat voimakas tunteiden välittäjä, ja minussa katsojana tämä teos sai tunteet liikkumaan ahdistuksesta ja pelosta rauhaan ja toiveikkuuteen.
Revontulihallin näyttämöllä esiintyvät tanssijat Kaisa Niemi, Emmi Pennanen, Katri Soini ja Jukka Tarvainen, tutkijat Jaakko Kaartinen ja Unni Pulliainen sekä muusikot Anni Elif Egecioglu, Pauli Lyytinen ja Jarmo Saari. Koreografia ja ohjaus on Ninni Perkon. Kaartisen ja Pulliaisen lisäksi esityksen tekoon ovat osallistuneet tutkijat Panu Pihkala ja Marja Mesimäki. Esiintyjien lisäksi näyttämöllä huomion vetää hiekka, josta muodostuu yksi esityksen keskeisistä elementeistä. Esityksen aikana sitä levitetään, valutetaan ja muokataan näyttämöllä kuin huomaamatta osaksi liikettä ja äänimaailmaa. Alisha Davidowin ohjauksessa Omnia-oppilaitoksen opiskelijoiden kanssa suunniteltu ja toteutettu lavastus, puvustus ja kasvi-installaatiot luovat yhdessä Ainu Palmun valosuunnittelun kanssa näyttämön, jossa metsään ja luontoon viittaavat elementit kehystävät esiintyjien toimintaa. Visualisoinnit, liike, valot, musiikki ja Paavo Malmbergin äänisuunnittelu muodostavat kokonaisuuden, jossa alkuun vimmaisesti, lopulta meditatiivisesti tutkitaan ihmisen yhteyttä ympäristöön ja muihin eliöihin. Esityksessä ihminen hahmotetaan yhdeksi olioksi muiden joukossa, jotka ovat väistämättä aina yhteydessä toisiinsa.
Neljän tanssijan ryhmä ruumiillistaa ympäristökriisin kohtaamisen
Teoksen alussa rankkasade vyöryy tanssijoiden päälle luhistaen heidät lattiaan. Esityksen ensimmäisen puoliajan aikana tietoisuus ympäristökriisin vaikutuksesta ihmismieleen ja ruumiiseen tuodaan esiin vimmaisilla, riuhtovilla ja kouristuksenomaisilla liikkeillä. Aika ajoin tanssijat tukeutuvat toisiinsa, hengittävät toistensa niskaan tai tekevät omaa liikettään ympäri näyttämöä. Toisaalta heidän olemuksissaan on aistittavissa kiukkua, surua, pelkoa ja epätoivoakin. Toisaalta he tarkkailevat ja kuuntelevat toisiaan ja ympäristöään yrittäen löytää yhteyttä siihen. Tutkijat Kaartinen ja Pulliainen ovat näyttämön laidoilla tarkkaillen ja tyynen rauhallisina. He vetelevät näyttämön sivuilla olevaan hiekkaan rauhallisesti uria puisilla haravoilla ja siten luovat vastapainon tanssijoiden vimmaiselle liikkeelle. Tanssijoiden esittämät ihmiset ovat tässä niitä, jotka ovat luontoyhteytensä kadottaneet. Ympäristökriisin kohdatessaan he eivät voi välttää sen vaikutusta omaan ruumiiseen ja mieleen, jotka lopulta romahtavat.
Tätä kaikkea tietäjäoppaat Kaartinen ja Pulliainen seuraavat samalla kun työskentelevät hiekan parissa. Käsiohjelmassa avataan, että esityksen rakenteessa on sovellettu ympäristöfilosofi, kirjailija ja aktivisti Joanna Macyn mallia ympäristökriisin kohtaamisesta. Macyn mallissa edetään spiraalimaisesti neljän vaiheen läpi, jotka ovat kiitollisuuden tunnustaminen, maailman tilaa koskevan kivun kunnioittaminen, uusin silmin näkeminen ja eteenpäin meneminen (https://www.joannamacy.net/main#work). Ne, joille tämä malli on entuudestaan tuttu, saattavat sen helposti esityksen rakenteesta tunnistaa. Nekin, jotka eivät mallista mitään tiedä, esitys johdattaa tämän prosessin läpi lempeällä tavalla.
Ensimmäinen puoliaika tekee selväksi, että vaikka haluaisimme mielestämme sysätä sivuun ympäristökriisin ikävän todellisuuden, emme sitä kuitenkaan pääse pakoon. Ruumiimme on väistämättä yhteydessä ympäristöön ja osa sitä, joten kaikki mitä ympäristölle tapahtuu, tapahtuu myös meille. Mielemme taas ei toimi ilman ruumista ja ympäristöä, joten väistämättä se mitä tapahtuu ympäristölle vaikuttaa ruumiilliseen mieleemme. Ilmastoahdistus on yksi tässä ajassa tunnistetuista tunteista, joita ihmiset jakavat keskenään. Ensimmäinen puoliaika päättyykin maailmantilaan liittyvän kivun kunnioittamiseen. Tämä kipu on vahvasti läsnä tanssijoiden liikkeissä, mutta myös Anni Elif Egecioglun äänessä ja laulussa. Tanssijoiden romahtaessa maahan makaamaan Kaartinen ja Pulliainen tietäjäoppaiden roolissa levittävät hiekan tanssijoiden ruumiiden eteen. Hiekkaan kirjoitetaan sukupuuttoon kuolleiden lajien nimiä niitä kunnioittaen, kuten nukupuu ja norsulintu. Ahdistukseen ja kipuun ei kuitenkaan kannata jäädä makaamaan. Niin Macyn malli, kuten myös esityksen työryhmässä mukana olleen dosentti Panu Pihkalan ajatukset ympäristötunteista, korostavat toivon merkitystä. Ilman toivoa ei löydy ratkaisuja, joilla ympäristökriisin kanssa eletään, eikä tahtoa muuttaa sen kulkua.
Toivo löytyy ruumiin suhteesta ympäristöön
Esityksen toinen puoliaika käynnistyy uuden näkökulman ottamisella. Muurahaisten roolissa esityksessä olevat muusikot tulevat taustalta vahvemmin osaksi koreografiaa ja tutkijoiden rooli muuttuu aktiivisemmaksi aiemmasta tarkkailijan roolista. Kaikki esiintyjät kiertävät kehää näyttämöllä toisiaan tarkkaillen. Katsojalle tästä välittyy esiintyjien tiiviimpi yhteys toisiinsa kuin ensimmäisellä puoliajalla. Ehkä tämä on ollut tarkoituskin tai sitten omassa havainnossani huomio on keskittynyt ennen väliaikaa enemmän liikkeeseen. Livemusiikki on kuitenkin olennainen osa kokonaisuutta ja toisella puoliajalla sen moninaisuus tulee enemmän esiin, kun Egecioglu, Lyytinen ja Saari välillä tulevat soittimineen liikkeeseen mukaan. Lyytisen saksofoni ja Egeciouglun sello kiertävät kehää muiden mukana. Muusikissa ja äänimaailmassa on tunnistettavissa luontoääniä, jotka värähtelevät voimakkaasti niin tanssijoissa kuin katsojissakin.
Aiemmasta romahduksesta on noustu yhdessä ja kriisiin pyritään löytämään uutta suhdetta. Hiekkaa valutetaan kädestä toiseen ja kasoiksi maahan kuin tiimalasissa. Kuten viimeisin IPCC:n raporttikin osoittaa, aikamme ilmastonmuutoksen hillitsemisen kanssa on tiukilla, joten ympäristökriisien määrä ja tahti tulee myös tiivistymään. Miten siis elää tämän kanssa, jos olemme jo myöhässä? Toista puoliaikaa voisi kuvata myös rituaaliksi, jossa pyritään löytämään uudestaan yhteys luontoon ja ympäristöön sekä sitä myötä kriisin kanssa elämiseen.
Tunnelma toisen puoliajan aikana on rauhallisempi, ajoittain melkein meditatiivinen. Tanssijoiden liikkeet ovat pyörivämpiä ja kehämäisiä. Omalla kohdallani kehämäisyydestä tulee toisen puoliajan kantava teema. Tähän johdattaa vahvasti niin tanssijoiden liike kuin näyttämölle tutkija-esiintyjien toimesta hiekasta muodostuva mandalan kaltainen kuvio. Ensimmäisen puoliajan romahduksen jälkeen kaikki tuntuisi hiljakseen lähtevän taas uudelleen alusta.
Kriisikään ei tarkoita kaiken loppua vaan ne, jotka sopeutuvat uusiin tilanteisiin oppivat myös kriisin kanssa elämään, pystyvät luopumaan vanhasta ja näkemään vaihtoehtoja uusille tavoille elää vahvemmin symbioosissa ympäristön kanssa. Teokseen liittyvässä tiedeblogissa Panu Pihkala puhuukin symbioseenista vastavoimana antroposeenille: ”Symbioseenissa oliot oivaltavat keskinäisen riippuvuutensa. Kohtalomme ovat sidottu toisiimme. Olemme yhteishaavoittuvia. Parhaimmillamme olemme yhteisvoimakkaita.” (https://www.nessling.fi/apurahatutkijalta/symbioseenia-etsimassa/).
Teoksessa tämänkaltaista ajattelua näen toisella puoliajalla tanssijoiden liikkeissä, jotka ottavat vahvemmin yhteyttä toisiinsa, tukeutuvat ja kannattelevat toisiaan. Muusikot ja tutkijat yhtyvät liikkeeseen ja muodostavat uusia olioita näyttämölle. Ihmisruumis on taipuvainen moneen ja siten myös sopeutuvainen ympäristön muutoksiin, jos vain mieli päästää irti muutoksen pelosta ja sen vastustamisesta. Silentopia kannustaa tähän irti päästämiseen ja se luo toivoa.
Teos päättyy utopiaan. Esiintyjät ryömivät kuin uudelleen syntyneinä esiin savuverhon takaa erilaisina pieninä ja isoina olioina. Ympäristökriisissä väistämässä tuhoutuu moni, mutta teos haluaa selvästi esittää, että siinä on myös mahdollisuus uuden syntymiseen. Tätä tuhoutumista ja uudelleen syntymistä tapahtuu jatkuvasti myös omassa ruumiissamme. Tanssiteoksessa katsojan huomio väistämättä vetäytyy esiintyjien ruumiisiin ja niiden liikkeisiin. Tämän teoksen kontekstissa ruumiillisuus kehystyy suhteella ympäristöön ja saa jälleen tajuamaan, miten olennainen ruumiin ja ympäristön välinen yhteys on myös meidän jokaisen olemassaololle. Meistä kukaan ei voi väittää, etteikö tarvitsisi ympäröivää luontoa oman ruumiinsa ja mielensä ylläpitoon, mutta tarvitseeko ympäristö meitä, kun ottaa huomioon, miten olemme sitä kohdelleet? Ei todellakaan, jos jatkamme samaan malliin.
Ympäristökriisin kanssa ei pidä unohtaa toivoa
Omalla kohdallani teoksessa toivo ja lohdullisuus liittyy ajatukseen ympäristön ja pienimpienkin eliöiden kyvystä uusiutua. Vaikka ihmislaji on liian pitkään ja peruuttamattomasti muokannut ympäristöään omiin ja talouden tarpeisiin, nousee teosta katsoessa toivo siitä, että mekin kykenemme uusiutumaan. Tässä olennaista on hahmottaa oman ruumiimme ja mielemme riippuvuus ympäristön hyvinvoinnista. Ahdistus ja pelko ympäristökriisin edessä usein lamaannuttaa ja saa ajattelemaan, että mitään ei ole tehtävissä.
Jos kuitenkin ajattelemme, että antroposeeni on tullut tiensä päähän ja olemme siirtymässä Pihkalan ehdottamaan symbioseeniin, herättää tämäkin toivoa. Ympäristökriisin kanssa voi elää, kunhan ei menetä toivoaan. Se toki vaatii jokaiselta tekoja ja sen miettimistä, miten elää ekologisesti yhä kestävämmin ja kompensoida se, mitä ympäristöstä otamme omiin tarpeisiimme. Jos emme anna takaisin myös ympäristölle, lopettaa se jossain vaiheessa antamasta meille.
Esitystä katsoessa väistämättä nousee myös mieleen, miten sen tuottamiseen käytetyt luonnonvarat kompensoidaan. Tämä on asia johon toivoisi taiteen tuotannossakin vielä enemmän läpinäkyvyyttä. Silentopian käsiohjelma on painettu ilmastoneutraalille paperille, sen tuotot lahjoitetaan Luonnonperintösäätiölle ja käsiohjelman mukaan Espoon kaupunginteatteri kompensoi aiheuttamansa päästöt ClimatePartnerin kautta. Tämän teoksen kohdalla läpinäkyvyyttä on pyritty toteuttamaan ja ajatus ympäristön, pienempienkin eliöiden ja ihmisten välisestä vastavuoroisuudesta läpäisee koko teoksen. Kiinnostaisi vielä tietää, mitä tapahtuu sille kaikelle hiekalle, lavasteille ja puvustukselle esityksen jälkeen. Mihin ne lähtevät kiertoon? Siirtymä kohti symbioseenia on alkanut.
Kirjoittaja: Saara Moisio
Kuvat: Tanja Ahola