Gustafsson & Haapoja: Museum of Becoming
HAM Helsingin taidemuseo 2.6.2020–tammikuu 2021
Laura Gustafssonin ja Terike Haapojan näyttely Museum of Becoming on osa seuraavalle vuodelle siirtynyttä Helsinki Biennaalia. HAM Helsingin taidemuseossa esillä oleva näyttely rakentuu kolmesta teoskokonaisuudesta. Museum of Nonhumanity, Epäihmisyyden museo (2016), kuvaa ihmisen ja muunlajisen eläimen välistä alisteista suhdetta ja historiaa, Becoming (2020) videoteos kartoittaa ihmisenä olemisen kysymyksiä sekä suhdetta ei-inhimilliseen ja kolmas osa, Remnants, on aihepiiriä täydentävä otos HAMin ja Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien teoksia ja esineitä.
Kirjailija-dramaturgi Laura Gustafsson ja kuvataiteilija Terike Haapoja ovat työskennelleet yhdessä muunlajisten eläinten näkökulmaa korostavan taidetta ja tutkimusta yhdstävien projektien parissa jo lähes kymmenenen vuotta. Naudan historian museo Kaapelitehtaalla vuonna 2013 oli työparin ensimmäinen Toisten historia -projektiin kuuluva suurempi kokonaisuus, joka käsitteli ihmisen ja naudan yhteistä kehistystä naudan näkökulmasta. Molemmat ovat myös aikaisemmissa teoksissaan korostaneet eläinten näkökulmasta kuvaamisen mahdollisuuksia taiteessa. Muunlajiset eläimet, eläinoikeudet ja ihmisen ja eläimen välinen suhde ovat kulkeneet juonteina Gustafssonin kaunokirjallisissa teoksissa ja Haapoja on muun muassa alulle pannut taiteellis-poliittisen intervention Toisten puolue, jonka sanoma vuonna 2011 kuulosti tärkeältä, mutta vaikeasti yhteiskunnassa toteutuvalta asialta. Maailma on kymmenen vuoden aikana muuttunut paitsi muunlajisia eläimiä enemmän hyödyntäväksi, myös voimakkaammin niiden oikeuksia ja arvoa puolustavaksi; esimerkiksi Eläinoikeuspuolue toimii muunlajisten eläinten äänenä Suomen politiikassa.
HAMin näyttely on monella tapaa ajankohtainen ja siksi tärkeä ja erityisen puhutteleva. Lähestyn kokonaisuutta ensisijaisesti muunlajisia eläimiä huomioivasta näkökulmasta. Keskityn Gustafssonin ja Haapojan omiin teoksiin, joiden väliin rakennettu aihepiirin käsittelyä tukeva kokoelmanäyttely toimii visuaalisena siirtymänä kahden käsitteellisen videoinstallaation välillä.
Koronavirus on vaikuttanut näyttelyn esilläoloon ja muodostaa viitekehyksen myös sen kokemiseen. Teosten esittämien kysymysten painoarvo kasvaa poikkeuksellisessa ajassa. Näyttelysaleissa tasaisin väliajoin kaikuvat pitkät ohjeistukset museovierailusta epidemia-aikana sekä häiritsevät teosten äänimaailmaa, että muistuttavat siitä, miksi niitä pitää kuunnella erityisen tarkasti. Koronaviruksen synnyn alkusyy on ihmisten vastuuton tapa kohdella muita eläimiä. Jos tarttuisimme Gustafssonin ja Haapojan ehdotukseen ottaa huomioon myös muunlajisten näkökulma, ja muuttaisimme perustavanlaatuisesti eläinsuhdettamme, elämämme olisi huolettomampaa. Säästyisimme zoonooseilta ja hidastaisimme sekä ilmastonmuutosta, että kuudetta massasukupuuttoa, jos lopettaisimme muiden eläinlajien kaltoinkohtelun ja hyödyntämisen. Elämäntapamme ja arvomme vaikuttavat sekä ympäristön, että muunlajisten eläinten hyvinvointiin, mutta myös omaan lajiimme. Ennen yksityisenä pidetyt arkiset asiat ovat muuttuneet poliittiseksi, yhteisiksi arvovalinnoiksi, jotka suuntaavat perustavanlaatuisesti ihmiskunnan tulevaisuutta. Jos emme välitä ympäristöstä tai muunlajisista eläimistä, niin pidämmekö edes oman lajimme jäseniä ja heidän elämäänsä tärkeänä?
Epäihmisyyden museon esittämät tavat, joilla ihminen on historiansa aikana alentanut lajikumppaneitaan, eivät ole hävinneet, vaikka ovatkin muuttaneet muotoaan. Hyödynnämme edelleen heikommassa asemassa olevien yhteiskuntien resursseja ylläpitääksemme omaa elintasoamme ja arvotamme toisiamme erilaisten piirteiden ja taustojen perusteella. Me myös alennamme yhä toisiamme eläimiksi, jotta voimme oikeuttaa ihmisten väkivaltaisen kohtelun eläiminä. Muunlajisia eläimiä olisi kuitenkin syytä kohdella paremmin sen sijaan, että käyttäisimme niihin kohdistuvaa sortoa oikeuttamaan oman lajimme sisäistä vallan väärinkäyttöä.
Yksi Epäihmisyyden museon olennoista on susi, joka on herättänyt kiivasta keskustelua Suomessa jo ainakin kaksisataa vuotta. Historiallisen tiedon mukaan susia oli ennen 1800-lukua puhuttaneita lapsisurmia ja niitä seurannutta kannanromahdusta lähes kaikkialla maassamme. Nykyään sudet elävät rajatummalla alueella, mutta ne puhututtavat yhä. Teosta katsoessa ajattelen Heta Lähdesmäen tuoretta väitöstutkimusta Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Tutkimus käsittelee susien fyysistä sijaintia ja siihen liittyvien mielikuvien ja käsitysten syntymistä, voimistumista tai haastetuksi tulemista. Se kertoo myös väkivallattomista keinoista sopeutua elämään pelätyn muunlajisen eläimen rinnalla, ja tuntuu keskustelevan HAMissa esitetyn teoksen kanssa. Gustafsson ja Haapoja rinnastavat kuva- ja tekstimateriaalia vielä tänä päivänäkin vallitsevasta susiin kohdistuvasta aggressiivisesta puheesta propagandaan, jolla Suomen sisällissodan aikana punakaartiin kuuluvia ihmisiä alennetaan suden rooliin tarkoituksena oikeuttaa jopa heidän ampumisensa. Meitä lähellä olevat, konkreettiset esimerkit auttavat ymmärtämään, mitä eläviin inhimillisiin ja ei-inhimillisiin olentoihin kohdistuva rakenteellinen väkivalta on. Ne nostavat esiin kysymykset oikeushenkilön asemasta ja kaikkien elävien olentojen kunnioittamisesta. Muunlajinen eläin luokitellaan yhteiskunnassamme tavaraksi, joksi toisinaan haluamme asettaa myös oman lajimme edustajia. Voisiko eläin ollakin oikeushenkilö, jonka elämällä olisi itseisarvoa, jota meidän tulisi kunnioittaa?
Näyttelyn visuaalinen ilme syntyy tilaan sommiteltujen projisointipintojen ja rakennustelineiden muodostamasta installaatiosta. Niiden modulaarisuus viestii mahdollisuudesta muuttaa tilaa, myös ihmisyyttä voi samaan tapaa jatkuvasti rakentaa ja suunnata myötätuntoisemmaksi suhteesssa toisiin ihmisiin ja ei-inhimillisiin olentoihin. Runsaasta kuvamateriaalista huolimatta videoita hallitsevat niissä virtaavat tekstit ja käsitteet. Visuaalisesti koskettavimman hetken koen, kun tekstipinta häviää ja projisointipinnan takana sijaitsevat, luonnontieteellisen museon tapaan lasivitriineihin säilötyt eläimet, piirtyvät varjokuvina esiin varastomaisessa näyttämössään. Vaikka kuva on pysähtynyt ja eläimet irrotettu luontaisesta ympäristöstään ja elämästään, se tuntuu todelliselta ja elävältä, surumieliseltä asetelmalta, jossa ihmisten asettamat lasikuutiot muodostavat suljettuja koppeja eläinten ympärille.
Näyttelyä on valmisteltu perusteellisesti, Gustafsson ja Haapoja tuntuvat vastaavan lähes saman tien kysymyksiin, joita näyttelyn katsominen synnyttää. Teoksia ympäröivä tutkimus, esseet, keskustelu ja aktivismi rakentuvat käsitteelliseksi kokonaisuudeksi, jonka vastaanottamiseen kannattaa varata reilusti aikaa. Teosten rinnalle on valmistettu julkaisut, joiden avulla voi palata näyttelykokemuksen jälkeenkin aiheen pariin. Materiaalin löytyminen myöhemmin julkaisuista voi auttaa keskittymään myös visuaaliseen maailmaan, jos laillani huomaa runsaasti kysymyksiä ja asiatietoa sisältävässä näyttelyssä jatkuvasti suuntautuvansa teosten käsitteelliseen kokemiseen. Becoming-teoksen äärellä esimerkiksi uppoudun videon asiasisältöihin, kunnes havahdun siihen, että kolmikanavaisessa näyttävästi installoidussa teoksessa on paljon esteettisiä yksityiskohtia. Rauhoitun havaitsemaan visuaalista rytmiä muodostavia keltaisia ovia ja liitupiirroksen pyörteeksi sotkeutuvia viivoja seinällä. Katseen voi antaa nauttia väreistä ja muodoista, levätä maisemissa ja luonnon rikkaissa pinnoissa, ihmisten piirteissä sekä mukana vilahtavien muunlajisten eläinten eleissä samalla, kun kuuntelee haastateltujen puhetta.
Becoming (2020) on näkökulmaltaan feministinen teos, mutta ennen kaikkea se pohtii, mikä ihmisenä olemisessa on olennaista ja miten voisimme elää ihmisinä muuttuvassa maailmassa. Teoksessa taiteilijat kohtaavat aktivisteina, taiteilijoina, ajattelijoina ja vähemmistöperinteiden ylläpitäjinä toimivia henkilöitä. Haastateltavien kautta esiin piirtyy ihmisyyden moninaisuus. Valtarakenteiden purkaminen nostamalla esiin länsimaisessa kulttuurissa varjoon jääviä ihmisiä on ensisijaista ihmisten välisen tasa-arvon, mutta myös ympäristösuhteen kannalta. Ympäristökriisin taustalla vaikuttavat hierararkiat ja muunlajisia eläimiä sortavat rakenteet ovat osin samoja, joilla alennamme toisten ihmisten arvon.
Teokseen liittyvässä Nuppukirjassa vallitsevaa ilmastokriisiä kuvataan ensisijaisesti ihmisten kriisiksi. Lohdullista on, että me ihmiset voimme uudistaa ajatteluamme ja yhdessä ratkaista vaikeitakin ongelmia. Nyt edessämme on kuitenkin valtavan suuri kriisi, josta selvitäksemme joudumme lyhyessä ajassa tarkistamaan arvomme, elintapamme ja käsityksemme ihmisyydestä. On pelottavaa ajatella, mitä tapahtuu, jos emme kykene siihen. Gustafssonin ja Haapojan teokset ovat vahvoja poliittisia kannanottoja, joita tulevaisuuden ihminen toivottavasti saa katsoa ylpeänä siitä, miten ihmiskunta haastoi itsensä ja uskalsi muuttua pelastaakseen häntä ympäröivän elämän.