Moderni, kontemplatiivinen ja radikaalin henkinen. Henry Hagmanin Taiteen tarkoitus

Ville Laaksonen 22.12.2011

Henry Hagman: Taiteen tarkoitus – taiteeseen kätketty ihmisen utopia ja sen toteuttaminen, Taide, 2011.

Jo kirjan esipuheessa Henry Hagman tekee selväksi, että kyse on taiteilijana olemisen tavasta, jonka välttämättömänä osana on kontemplatiivinen yhteys taiteeseen. Kontemplatiivisella Hagman tarkoittaa ihmisen korkeinta ominaisuutta, (henkistä) yhteyttä totuuteen. ”Tämä ei ole mikään mielipidekirjoitus, yhden näkökulma, vaan totuus.” Totuuden peräänkuuluttaminen nostaa varmasti monet varpailleen. Kuvataiteilijana aktiivisesti toimiva Hagman puhuu omakohtaisesti ehdottomuudesta ja estetiikan merkityksestä taiteessa.

Hagman julistaa rohkeasti modernistisen taiteen elinvoimaisuudesta aikana, jolloin postmoderni tuntuu pyyhkineen modernismin merkityksen. Hän on fundamentalisti ja kiihkoilee aatteensa puolesta kuin punkkari ikään. Epäakateemisesti ja radikaalin henkisesti Hagman viittoo tietä ulos avantgardistisen rappion kautta syntyneestä postmodernismista, samalla kun hän toisella kädellään julistaa nykytaiteen instutionalisoitumisen johtaneen maailmanlaajuiseen taiteen henkiseen alennustilaan.

Mutta miksi rajata ajattelu käsittämään vain modernistinen taide? Laajemmin Hagmanin kirja edustaa 1800-luvun lopulla syntynyttä estetismin johtoajatusta ”taidetta taiteen vuoksi”. Sanonta ilmaisee uskon siihen, että taide ei tarvitse perusteluja, eikä sen tarvitse palvella poliittisia tai muitakaan tavoitteita. Modernismi ei syrjäyttänyt estetismin ajatusta, vaan laajensi sen käsittämään myös uudenlaista estetiikkaa, kuten esimerkiksi koneen estetiikan Ferdinand Legerin taiteessa. Ajatus taiteesta taiteen vuoksi nykytaiteessa tuntuu edustavan Hagmanille lankeamista muodolliseen pakkoon tehdä taidetta, jota määritellään ulkoapäin.

Jotain perin suomalaista

Kirjoittajan kielen käyttöä voi monin paikoin kuvailla runolliseksi ja harkitun rosoiseksi ja provokatiiviseksi julistukseksi. Kirjoitustavassa on jotain perisuomalaista: Hagman edustaa kirjoittajana vähemmistöön joutunutta toisinajattelijaa esimerkiksi Maiju Lassilan hengessä. Hän kiipeää ylös norsunluutorniinsa ja julistaa saarnansa kaikille kovaan ääneen kuin Lassilan kirjassa Liika viisas (1915):

Yölläkin minä valvon ja kolkutan ja kolistan, ja jos ei auta, niin minä soitan kellolla, niin että yösydännäkin pitää jokaisen herätä.

Taiteen kenttä elää erilaisten taiteellisten näkemyserojen ristipaineen alaisena myös meidän päivinämme ja tämän Hagman tekee selväksi opettavaiseen äänensävyyn. Hagmanin kirjoitus toimii aikalaiskuvauksena maalaustaiteen edustajasta nykypäivän taiteen kentällä. Vertailuna kiinnostavan vastaparin Hagmanin kirjalle asettaa esimerkiksi Viljo Kojon Taiteen tie on pitkä (1960), jossa modernismin alkutaipaleella elänyt taiteilija kuvaa mm. taiteilijoiden suhtautumista Tyko Salliseen ja kumppaneihin, kun vanhempi polvi koostui kulta-ajan mestareista.

Taiteen täytyy syntyä vain itsensä vuoksi. Jos sen pitää tietoisesti pyrkiä johonkin, mihin tahansa ulkonaiseen, se on pettänyt itsensä, alistunut ikeeseen, suostunut nöyryyttävään sovitteluun.

Kaavoja seuraamalla, muotivirtausten sääntöjä ja suuntia orjallisesti noudattamalla ja esikuvia matkimalla ei liioin luoda hyvää taidetta, tehtäköön sitä sitten hyvän tai huonon omantunnon seurassa. Vaikutteiden saaminen ja omakseen kypsyttäminen on eri asia. Etsiminen on taiteilijan elämää, kaavoittuminen hänen henkinen kuolemansa.

-Viljo Kojo: Taiteen tie on pitkä (1960)

Voimakasta vastakkainasettelua

Vapautuneen lyyrisesti Hagman matkustaa kirjan aiheen kannalta epäolennaiselta tuntuvien Rainbow-kokoontumisten, sekä Vapaan Taidekoulun historian lävitse, hyökäten nykypäivän taidekentän toimijoita vastaan. Osansa saavat esimerkiksi Pilvi Kalhama sekä Juha-Heikki Tihinen, kun taas ylistyksen aihetta Hagman löytää opettajistaan Vapaan Taidekoulussa sekä koulun historiassa. Nykytaide tuntuu edustavan Hagmanille antitaidetta, jossa toimitaan teoreettisen taiteen vuoksi, joka itsetarkoituksellisesti rikkoo estetiikan rajoja ja merkitystä.

Kirjoittajan lähteinä toimivat monet modernismin klassikot. Etenkin Wassily Kandinskyn Taiteen henkinen sisältö, sekä Paul Kleen, Joseph Albersin ja Bauhausin koulun opit ovat vahvasti taustalla, kuten Vapaan Taidekoulun käyneeltä kirjoittajalta sopii olettaakin. Tämän puolesta puhuvat myös kirjoittajan kielenkäytössä ottamat vapaudet. Kirja ei edes pyri muodostamaan kuvaa historiallisesta kaanonista, vaan keskittyy modernistisen ajan arvojen: esteettisyyden, kauneuden ja ylevän peräänkuuluttamiseen.

Siirtyen huomaamattomasti valtameren ylitse Black Mountain Collegen porteista Hagman löytää modernismin teoreetikojen Clement Greenbergin ja Donald Kuspitin puhumassa modernismin puolesta. Mukana rinnalla löytyy myös mm. Frankfurtin kriittisen koulukunnan ajattelua, mistä esimerkkinä Theodor Adornon järkälemäisen Esteettisen teorian henki on sisäistetty. Hagmanin lähteistö on laajaa ja hän käyttää sitä omavaltaisesti perustellakseen sen, mistä on mitäkin mieltä, kuitenkin syventymättä mihinkään yksittäiseen tekijään sen paremmin.

Henkisyys elää vahvana

Vaikka koko kirjan voisi kiteyttää kontemplaation-käsitteen ympärille tapahtuvaan pohdintaan, ei sen merkitystä kuvaa mikään muu yhtä onnistuneesti kuin antaumus, jolla Hagman antaa paatoksensa soljua. Keskeistä asemaa kirjan lukukokemuksessa ei näyttele se, onko koko termin käyttö jokaisessa kohdassa tarkoituksenmukaista ja yksiselitteistä, vaan taiteilijan pyrkimys totuuden kokemukseen. Asiat ovat taiteessa harvoin täsmällisessä järjestyksessä kuin apteekin hyllyllä, vaan pikemminkin kyse on taiteilijan tavasta katsoa noidan silmään ja kokea merkitys, kuten Hagmanin yhteydessä tuntuu luontevalta ajatella.

Aktiivisella kustannustoimittajan työllä Hagmanin teoksesta olisi voinut hioa myös eheämmän ja selkeämmän kokonaisuuden, mikä olisi saattanut syventää ”totuuden” uskottavuutta. Nyt kirjoittajan omakohtainen suhtautuminen ja omaelämänkerralliset harhapolut jäävät leijailemaan tarpeettomastikin aiheen ympärille. Kirja on ensimmäinen osa Taide-kustantamon uudesta kirjasarjasta Mieltä taiteesta ja tässä valossa Hagman on suorittanut tehtävänsä esimerkillisesti: Hän antaa tajunsa mennä kankaalle ja on kirjoittanut samassa maalauksellisessa hengessä kirjan, kuvana mielestä.

Näin sekavan selkeästä kirjasta ei ole helppoa kirjoittaa kritiikkiä. Kun on matkannut tämän kirjan mukana helvettiin ja takaisin taiteilijakirjoittajan seurassa, palannut takaisin ajassa ja kaivanut esiin suuren joukon luurankoja, on hämillään. Kuten Maiju Lassila katosi mystisesti ammuttuna kolera-altaaseen veljessodan päätteeksi, jättävät Hagmanin ajatukset jälkeensä mystikon leiman. Vaikka hänen äänensä ei kantaisi suomalaisessa taidekeskustelussa, on hän ansiokkaasti kirjoittanut itsensä osaksi sellaisten taiteilijoiden joukkoa, jossa henkisyys elää vahvana.

Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija ja kuraattori.