14.4.2013 Nuppu Koivisto
”Art déco: France-Finlande 1905-1935” Amos
Andersonin taidemuseossa 8.3. – 21.7. 2013
Käsite art déco tuo nimensä mukaisesti mieleen 1920- ja 1930-lukujen sulavalinjaiset taide- ja
koriste-esineet. Amos Andersonin taidemuseon näyttely ”Art déco: France-Finlande 1905-1935” pyrkii osoittamaan tällaisen konventionaalisen käsityksen kapeuden ja sijoittamaan suuntauksen laajempaan eurooppalaisen taidehistorian kontekstiin. Art décon vaikutusvoima liittyy näin uudenlaisen muotokielen ohella vaihtoehtoiseen näkemykseen modernin taiteen merkityksistä.
Näyttelyn ehdottomia vahvuuksia on tapa, jolla se valottaa sekä käsittelemänsä suuntauksen poikkitaiteellisuutta että sen yleiseurooppalaista luonnetta. Teokset on näin ollen ryhmitelty pikemminkin temaattisesti kuin kronologisesti. Museon ensimmäinen kerros on varattu Pierre Puvis de Chavannesin ja Maurice Denis’n kaltaisten 1900-luvun alun taidepersoonien vaikutukselle suomalaisessa maalaus- ja kuvanveistotaiteessa, kun taas toisessa kerroksessa siirrytään tanssin, teatterin ja musiikin maailmaan. Vasta kolmas ja viimeinen laajempi kokonaisuus käsittelee huonekaluja, arkkitehtuuria ja taideteollisuutta – sitä, mitä yleensä mielletään art décoksi par excellence. Kävijälle esitetään näin eräänlainen läpileikkaus suuntauksen monipuolisesta taustasta, jossa ajatus klassismista saa uudenlaisia sävyjä.
Juuri klassisen ja modernin välinen dikotomia on Amos Andersonissa esillä olevan kokonaisuuden polttopisteessä. Antiikin aihepiirit, muotojen selkeys ja pelkistetty symbolimaailma – sellaisina kuin ne näkyvät esimerkiksi Eero Järnefeltin, Juho Rissasen tai Eva Kuhlefelt-Ekelundin töissä – viestivät sellaisesta taidehistoriallisesta jatkuvuudesta ja traditioista ammentamisesta, joka ei heti pälkähdä päähän modernin käsitettä miettiessä. Jo klassismi-termin innokas käyttö näyttelyteksteissä pakottaa kävijän peilaamaan omaa suhdettaan mainitunkaltaisiin laajoihin käsitteisiin – klassisen, modernin ja romanttisen eroihin ja yhtäläisyyksiin.
Tämän heterogeenisyyden osalta erittäin kiinnostavaksi osoittautuu juuri näyttelyn tanssia käsittelevä osio, jossa Isadora Duncanin sekä suomalaisen Maggie Gripenbergin työtä esitellään niin valokuvien, maalausten kuin pukusuunnittelunkin kautta. Esimerkiksi näytteillä olevat Gripenbergin esitysohjelmat muodostavat hauskoja jännitteitä klassismitematiikan sisällä: koreografioidensa moderniudesta huolimatta tanssijatar on käyttänyt teoksissaan suorastaan paradigmaattisen romanttista musiikkia kuten vaikkapa Chopinia ja Rahmaninovia. Samaan tematiikkaan liittyy Ellen Thesleffin teos ”Chopinin valssi” (1930-l.), joka esitellään Gripenbergin seurassa. Tanssin yhteydessä tosin olisi tuntunut luontevalta tuoda esiin jonkinlainen maininta 1900-luvun alun muotifilosofista Friedrich Nietzschestä, jonka kokonaisvaltainen suhde kyseiseen taiteenlajiin lienee vaikuttanut voimakkaasti aikakauden koreografisiin uranuurtajiin.
Monimuotoisuus näkyy Art déco -näyttelyssä myös ihailtavasti kansainvälisyyden tasolla. Mukaan on saatu useampia teoksia esimerkiksi Boulogne-Billancourtin kolmikymmenluvun museosta (Musée des Années Trente) sekä Pariisin Arts décoratifs -museosta, josta on peräisin muun muassa Ecuadorin suurlähettiläälle 1920-luvulla suunniteltu makuuhuonekalusto. Suomi-Ranska-suhteet ovat siis näkyvillä kaikessa vuorovaikutteisuudessaan. Vielä syvällisemmin tätä tematiikkaa valottaa näyttelyn piiristä koottu kirja, jonka artikkeleiden yksityiskohtaisempi ote auttaa hahmottamaan kahden maan välistä kulttuurikeskustelua entistä paremmin.
Tekstikokoelma on muutenkin vähintään selailemisen arvoinen museokäynnin jälkeen: omaan silmääni pisti heti ensimmäisessä artikkelissa mainittu Jean-Auguste Dominique Ingresin tuotantoa käsittelevän näyttelyn (1905) merkitys aikansa taidedebatissa. Tätä kautta 1900-luvun alun ranskalaiset ajatukset klassismin asemasta asettuvat mielenkiintoiseen suhteeseen 1800-luvun esteettisen keskustelun kanssa, jossa muotoa ja harmonista otetta korostava Ingres asetettiin vastakkain Eugène Delacroix’n väriorientoituneempien näkemysten kanssa.
Artikkelikokoelma onnistuu näin täydentämään oivallisesti myös sitä synteesinomaisuutta, joka itse näyttelystä paikoin jää puuttumaan. Siltojen luominen eri taiteenlajien välille ja taidehistoriallisten yleiskäsitysten laajentaminen toki vaativat eklektistä otetta, mutta ajoittain tiloihin sijoitettuihin teksteihin olisi ehkä kaivannut lisää laajuutta ja kokonaiskuvan sävyä. Toki tällaisessakin näkökulmassa on riskinsä, ja teosten on annettava tietyssä määrin puhua puolestaan. Muutama yksittäinen esillepano ansaitsee upeudessaan erityismaininnan: Johannes Haapasalon veistos ”Seisova tyttö” (1917) on kuin tehty sijoitettavaksi valoisan kaari- ikkunan eteen, kun taas Ellen Thesleffin ”Pallopeli (Forte dei Marmi)” -maalauksen (1909) violetit ja siniset sävyt pääsevät toisen kerroksen tiloissa oikeuksiinsa.
Kokonaisuudessaan Art déco -näyttely edustaa sellaista suuntaa, johon maamme museoiden soisi entistäkin enemmän keskittyvän. Kansallisuusrajat ylittävä esteettinen keskustelu, suomalaisten taiteilijoiden suhteet Keski-Eurooppaan sekä epäkonventionaalisemmat taidehistorialliset painotukset ovat teemoja, jotka jaksavat herättää keskustelua, ja joita harvemmin käsitellään kovin tyhjentävästi.