Monica

Daniel Clowes: Monica
112 s. Jonathan Cape 2023

1.

Mitä meistä jää jäljelle, kun olemme poissa? Toivottavasti hyvä muisto? Ehkä rakkaus? Kaipaus? Perintö? Joku pääsee historiankirjoihin, joku mainitaan alaviitteenä. Kaikilta kuitenkin jää konkreettisempiakin asioita. Sängyn alle unohtunut sukka. Kauppakuitti. Kioskipokkari yöpöydällä ja lukulasit sen päällä. Tyhjänpäiväinen toimintaelokuva vanhalla VHS-kasetilla. Sarjakuvalehti.

Termillä ephimera tai ephemerae viitattiin alun perin päiväkorentojen ja surviaisten kaltaisiin hyönteisiin, jotka elävät vain päivän ajan. Termi itsessään on johdettu antiikin kreikan sanoista hemera eli ”päivä” ja prepositiosta epi, jotain varten. Myöhemmin (tarkemmin sanottuna 1700-luvulla ja päiväkirjuri Samuel Johnsonin myötävaikutuksesta) ephemeraksi alettiin kutsua päivän aikana kertyneitä papereita, jotka joutuivat roskakoriin ennen seuraavaa aamua. Tällaisia olivat esimerkiksi teatterin käsiohjelmat, päivän sanomalehti, lottoarpa vailla voittonumeroita, matkaliput, lautasliinan taakse kirjoitettu muistutus lounastapaamisesta ja niin edelleen. Ephemeraa ovat kaikki ne ei-tärkeät tavarat, joihin emme kiinnitä huomiota, mutta jotka täyttävät elämämme.

Amerikkalainen sarjakuvataiteilija Daniel Clowes (s. 1961) on ephemeran suuri kronikoitsija. Hänen sarjakuviensa päähenkilöt vetelehtivät päämäärättöminä elämissään, joiden näyttämön muodostaa surrealistinen americana. He viettävät aikansa teemaravintoloissa ja keilahalleissa, joissa kaikuvat elokuvasitaatit ja pop-hitit. Merkityksellisten suhteiden ja tapahtumien sijaan heidän elämänsä muodostuu muovisten dinosaurusten, urbaanien legendojen, lastenmusiikin, lateksinaamioiden, aikakauslehtien, myöhäisillan stand-up-komediaspesiaalien ja Gjøltrold-peikkolelujen kudelmasta. Joskus mutta lähes poikkeuksetta vasten heidän tahtoaan jokin tässä kitchin loputtomassa tulvassa kiinnittää heidän huomionsa ja vetää heidät mukanaan muovisen pinnan alla kytevään kaoottiseen ja pahaenteiseen maailmaan.

Clowesin uusin sarjakuva, viime vuoden lokakuussa ilmestynyt Monica jatkaa taiteilijan tuotannon keskeisiä teemoja. Sarjakuva kertoo teoksen nimihenkilön, Monican, elämäntarinan yhdeksässä luvussa. Sarjakuva alkaa 60-luvun lopulla. Monican äiti Penny on clowesilainen koleerinen ajelehtija, joka tulee vahingossa ja ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Hän ei halua lasta, mutta ei hanki syystä tai toisesta aborttiakaan (Monica itse epäilee, että tämä oli hänen äitinsä tapa haistatella maailmalle). Monican synnyttyä Penny ajelehtii vastakulttuurin reunamilla huonosta miehestä toiseen, veltosta hipistä väkäleukaiseen parinvaihtajaan, mikä sallii Clowesin piirtää groteskeja mieshahmoja, jossa hän on niin etevä. Eräänä päivänä Penny jättää Monican isovanhempiensa portaille kahden leluilla ja kirjoilla täytyn paperikassin kanssa ja katoaa jälkiä jättämättä. Pennyn katoaminen jättää Monican elämään aukon, jota hän yrittää lopun elämäänsä täyttää.

Kirjan muut luvut palaavat Monicaan eri elämänvaiheissa nuoruudesta vanhuuteen. Yhdessä luvussa hän palaa takaisin yliopistosta kotiin isoisänsä kuoltua. Toisessa hän on juuri myynyt menestyneen kynttiläkauppansa. Jotkut luvut keskittyvät Pennyn loppuun palaneeseen beatnik-poikaystävään, joka saattaa olla tai olla olematta Monican isä. Viimeisessä luvussa löydämme Monican vanhana pienestä kaupungista, missä hän pitää huolta AirBnB-talosta.Yhtä kaikki Monican(ja siten Monican) tarina poukkoilee aikakaudesta ja kertojasta toiseen. Kerronta on fragmentaarista ja osa luvuista nivoutuu selvästi toisiinsa ja tarinan keskiössä olevaan kysymykseen siitä, mitä Pennylle on tapahtunut. Muutaman luvun suhde kokonaisuuteen on kuitenkin tulkinnanvaraisempi.

2.

Modernissa keskusteluympäristössä kuulee usein puhuttavan populaarikulttuurin ephemerasta. Esimerkkejä tällaisista ephemeroista ovat muun muassa B-elokuvat, joilla tilkittiin näytösaikatauluja, tai supersankarisarjakuvat. Lisäksi on leffajulisteita, lentokenttäpokkareita, humoristisia novelty-musiikkikappaleita, pornoluuppeja, urheiluvideopelejä, tositelevisio, poliisi- ja lääkärisarjoja… Massakulttuuri on täynnä esimerkkejä ephemerasta – tai ehkä ennemmin pitäisi sanoa, että massakulttuuri muodostuu ephemerasta.

Kulttuurinen ephemera näkyy Monicassa usealla tasolla. Monica lukee aikakauslehtiä ja katsoo Laugh In ja Governor and J.J. -televisiosarjoja. Hänen naapurinsa tekevät turkoosikoruja ja kurkia esittäviä tauluja. Siellä täällä kaikuvat pop- ja folk-kappaleet. Tarinan sisältä tällaiset usein vähempiarvoisina pidetyt taidemuodot leviävät myös sarjakuvan kerrontaan: Monicasta löytyy viittauksia Jack T. Chickin uskonnollisiin traktaatteihin, 70-luvun romanssisarjakuviin ja vainoharhatrillereihin. Erityisen silmiinpistävää tämä lajityypeillä leikittely on ensimmäisessä, kolmannessa ja viidennessä luvussa, jotka imitoivat perinteisiä amerikkalaisen populaarisarjakuvan genrejä.

Ensimmäinen luku ”Foxhole” on Vietnamin sotaan sijoittuva sotasarjakuvapastissi, joka tuo mieleen esimerkiksi James Warrenin 60-luvun Blazing Combat -sotasarjakuvalehden. Luvussa kaksi sotilasta keskustelee siitä, mikä heitä sodan jälkeen odottaa ja miksi he taistelevat. ”Koska uskot vapauteen ja kunniaan ja kaikkeen muuhun siihen paskaan meidän muiden tavoin”, ehdottaa Johnny-niminen sotilas. Toinen sotilaista, Butch, ei ole niin varma. ”Pimeys on tulossa paksun mustan pilven tavoin. Se vain leijuu tuolla. Mäen takana. Näkökentän tuolla puolen…”, Butch pohtii ääneen laukausten kaikuessa yhä lähempänä. ”Unissani pilvi tulee viimein muuttaen taivaan punaiseksi. Sataa tulta ja verta, ja maa itse aukeaa kuin haava mullassa… Kaikki, mitä me rakastimme tai mistä me välitimme hautautuu, tuhoutuu, katoaa ikuisiksi ajoiksi.”

Apokalyptinen ja vainoharhainen tunnelma jatkuu myös luvussa kolme ”The Glow Infernal” ja viisi ”The Incident”, jotka molemmat kertovat kotiin palaavista hahmoista. ”The Glow Infernalissa” matkalainen on nuori mies nimeltä William Avis, joka neljän vuoden jälkeen saapuu takaisin kotikaupunkiinsa. Hänen poissaolleessaan kaupunki ja sen asukkaat ovat muuttuneet. Tarina on täynnä lovecraftlaisia kultteja, sini-ihoisia olentoja, selittämättömiä muodonmuutoksia ja ihmisuhreja. Clowes itse mainitsee ”The Glow Infernalin” olevan amerikkalaisen sarjakuvataiteilija Richard Salan teosten innoittama. ”[Sala] teki kauhusarjakuvia salaliitoista. Kaikki olivat päähenkilön perässä, ja ne kertoivat pienistä kummittelevista kaupungeista ja sellaisista”, Clowes kertoo radiokanava NPR:n haastattelussa. ”’The Glow Infernal’ oli kunnianosoitukseni hänelle.”

”The Incident” vuorostaan on parodiaan asti kovaksi keitetty dekkari. Sen päähenkilö on jälleen Johnny, joka Vietnamista palattuaan työskentelee yksityisetsivänä. Jälleen kerran tarinaa hallitsevat oudot ryhmät sekä koti, joka ei enää ole kotoisa. ”Kaikki näytti täydellisen normaalilta”, Johnny miettii. ”Mutta jokin oli vialla, hulluuden vivahde ilmassa”.

”Foxhole”, ”The Glow Infernal” ja “The Incident” ovat ehtaa kioskisarjakuvaa, populaarikulttuurin ephemeraa, jollaisena sarjakuva taidemuotona ylipäätään – mutta erityisesti genresarjakuva – sivuutettiin pitkän aikaa. The Comics Journalin haastattelussa Clowes itse myöntää, että näissä luvuissa hän tietoisesti mukaili nimenomaan 50-luvun kauhusarjakuvista niitä kehnompia. Ei EC-kustantamon taiteellisesti korkealaatuisia ja uraauurtavia kauhusarjakuvia vaan ”tekijöitä, jotka halusivat olla kuin EC:n tyypit, mutta heissä oli jotain vialla”, Clowes kertoo. ”Aivan kuin he olisivat olleet lähes pahoja”.

Minun on vaikeaa sanoa suoralta kädeltä, miten nämä kolme jaksoa kytkeytyvät Monican elämään tarinan tasolla. Ne on jopa painettu eriväriselle paperille, mikä ennestään erottaa ne kerronnallisesti sarjakuvan muista luvuista. Ehkä ne ovat sarjakuvia, joita Monica on lapsuudessaan lukenut. Ehkä ne ovat sarjakuvia, joita sinä – hyvä lukija – olet joskus lukenut. Mutta ne ovat varmasti sarjakuvia, joita Daniel Clowes on lukenut ja herättävät hänessä nostalgiaa. Ne vievät lukijan takaisin sarjakuvan nuoruuteen, niin kutsuttuun ’amerikkalaisen sarjakuvan kultakauteen’ 30–50-luvuille, jolloin Clowesin Monicassa jäljittelemät lajityypit nostivat sarjakuvan suureen suosioon. 60-luvulla syntyneet sarjakuvantekijät lukivat nimenomaan tällaisia sarjakuvia lapsena.

Englantilainen musiikkijournalisti Simon Reynolds on kritisoinut modernia nostalgiaa vuonna 2011 julkaistussa kirjassaan Retromania: Pop Culture’s Addiction to Its Own Past. Reynolds kirjoittaa siitä, miten digitalisaation mahdollistama menneiden vuosikymmenien populaarikulttuurin ensyklopedinen vaaliminen ja kerääminen on johtanut modernin taiteen pysähdyksen tilaan. Musiikki kuulostaa vanhalta: jos se ei imitoi jotain mennyttä genreä tai artistia, siihen on lisätty keinotekoista levysoittimen neulan rahinaa, ja elokuvat ovat vain uudelleenfilmatisointeja. Vaikka Reynolds ei käytä termiä ephemera, kuvailee hän juuri sitä populaarikulttuuriainesta, joka pitäisi siivota päivän päätteeksi pois, jotta voisimme aloittaa uudelleen alusta. Edes siksi, että taiteen uudistumisen vaatima väärin muistaminen ja virheellinen kopiointi pysyisivät tarpeellisina.

Vaikka Reynoldsin väitteestä voi olla montaa mieltä, paistaa sen alta mielestäni todellinen nihilismin, pessimismin ja konservatismin pelko. Reynoldsin mielestä nostalgia, vintage, retro ja pastissi kavaltavat modernin maailman kyvyttömyyden kuvitella tulevaisuutta, ja mitä enemmän taide tarttuu menneisyyteen, sitä vaikeammaksi se muuttuu. Taide, Reynolds selostaa, aina tieteisfiktiosta elektroniseen musiikkiin on sävyttänyt kuvaamme siitä, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Taiteen avulla olemme voineet kuvitella parempia ja oikeudenmukaisempia maailmoja tai uhkakuvia siitä, mitä haluamme välttää. Nostalgia vie taiteelta tämän kyvyn. Pastissi suuntaa katseen eiliseen huomisen sijaan, eikä taiteen aiheena ole enää maailma vaan taide itsessään. ”[T]oivoisin, että tuntuisimme syöksyvän jotain kohti tarkoituksella”, Reynolds toteaa Pitchforkin haastattelussa, koska kuten hän itse huomauttaa, termi ”retro” on johdettu avaruusalusten retroraketeista: retro on jotain mikä hidastaa ja pysäyttää.

Monet Clowesin sarjakuvat käsittelevät juuri tätä nostalgian problematiikkaa. Sekä Pussey! (1995) että Wilson (2010) kertovat miehistä, jotka katkeroituvat, koska he eivät pysty päästämään irti nuoruudestaan tai vanhasta parisuhteestaan. Usein Clowes nostaa nostalgian symboliksi juuri ephemeran, kaiken sen tavaran, joka ankkurin tavoin, joko pitää meidät paikoillaan tai pahimmillaan raahaa syvyyteen. Clowesin kuuluisimmassa teoksessa Ghost World (1997) sarjakuvan päähenkilö Enid takertuu pakkomielteisesti nuoruuteensa tavaroihin ollakseen kohtaamatta aikuisuutta. Kun hänen paras ystävänsä menee töihin, Enid haluaa mieluummin katsoa kehnoja televisio-ohjelmia, lukea aikakauslehtiä ja kuunnella lastenlevyjä. Hän jopa saa ahdistuskohtauksen tajutessaan, että hän saattoi hukata lapsuuden lelunsa. Loppukesästä hän vierailee dinosaurusaiheisessa teemapuistossa, jossa hän kävi lapsena, mutta se osoittautuu pettymykseksi. Paikka on autio ja dinosauruspatsaatkin ovat pienempiä kuin Enid muistaa.

Monicassa Clowes aseistaa nostalgian ja suuntaa sen lukijaa kohtaan. Vaikka ”The Glow Infernal” ja “The Incident” näyttävät noudattavan tuttuja genresarjakuvan konventioita, jokin niissä on kuitenkin vialla. Selittämätön uhka ja vainoharha leijuvat tarinoiden yllä lyijynraskaan miasman tavoin. Vanhoissa kauhusarjakuvissa päähenkilö saa tuhottua hirviön ja palaa takaisin normaaliin maailmaan, ja jos Johnny olisi perinteisen dekkarin etsivähahmo hän pystyisi selvittämään, mitä on tapahtunut. Sen sijaan hänellä on vaikeuksia seurata tarinaa, vaikka se selitettäisiin hänelle. Sarjakuvat pysyvät mysteereinä aivan kuin loukatakseen lukijaa ja pitääkseen hänet epätasapainossa. Aivan kuin niiden tekijä olisi lähes paha.

3.

Monica ei pysty päästämään irti menneisyydestään. Se muistuttaa häntä kerta toisensa jälkeen The Curen C-kasetin tai kynttilöiden muodossa. Joskus se jopa kirjaimellisesti puhuu Monicalle hänen kuolleen isoisänsä äänellä matkaradion kautta. Hylätyksi tuleminen ja hänen äitinsä Pennyn katoaminen muodostavat ruven, jota Monica ei voi lakata nyppimästä. Jos hän vain saisi ratkaistua tämän elämänsä (ja Monican) keskeisen arvoituksen, ehkä häntä riivaavat ”päivittäiset paniikkikohtaukset, odottamattomat itkunpurskahdukset, täydellinen eristäytyminen” muista ihmisistä helpottaisivat ja musta pilvi, joka ”vain leijuu tuolla. Mäen takana. Näkökentän tuolla puolen” hälvenisi.

Etsiväkertomus on poikkeuksetta eksistentialistinen lajityyppi, koska ratkaisematon mysteeri uhkaa aina universumin moraalista järjestystä. Niin pitkään, kun arvoitus (esimerkiksi murha tai katoaminen) pysyy ratkaisemattomana, hyveestä ei palkita, syyllisiä ei rangaista ja kenelle vain voi käydä pahasti vailla sen suurempaa syytä tai tarkoitusta. Etsivän tehtävä on palauttaa moraalinen ja sosiaalinen järjestys selittämällä, miksi jotain tapahtui ja miten se tapahtui. Vasta sitten nihilismin uhka saadaan torjuttua.

Elämänsä aikana Monica yrittää toistuvasti selvittää, mitä hänen äidilleen on tapahtunut. Johtolankoina hyvin clowesilaiseen tapaan hänellä toimivat revityn kirjekuoren taakse kirjoitettu osoite, herätysliikkeen pamfletti, kahvilassa alennukseen oikeuttava jäsenkortti… Tämä seikkailu vie hänet vuoron perään outojen kulttien ja Pennyn entisten poikaystävien maailmaan, mutta lopulta kukaan ei pysty tarjoamaan varmaa vastausta sille, mitä Pennylle on tapahtunut tai missä hän on. Monica itse kuvittelee hänen piileskelevän jossain ja käyvän vastarintasotaa järjestelmää vastaan. Pennyn entinen kihlattu taas epäilee, että hänet on murhattu ja haudattu autiomaahan. Varmuutta ei kuitenkaan ole, ja Monican tehtävä on toivoton. Kuten hänen kertojaäänensä toteaa samassa ruudussa, jossa Penny jättää hänet, hän ei enää ikinä näe äitiään.

Pennyn katoaminen voidaan nähdä eräänlaisena ontologisena perisyntinä, jonka ympäriltä kaaos leviää aaltojen lailla. Monica on täynnä ristiriitaisia väittämiä, joiden pohjalta lukijan on mahdotonta luoda yksiselitteistä tulkintaa siitä, mitä Monicalle todella tapahtuu. Monica syntyy, vaikka Penny käytti useita eri ehkäisymuotoja. Hän kuulee kuolleen isoisänsä äänen radiossa, mutta ehkä hän oli vain koomassa ja kuvitteli kaiken. Useat hahmot väittävät olevansa Monican isä vain kiistääkseen sen myöhemmin. Kultin jäsenet sanovat, etteivät he tunne Pennyä. Kultin jäsenet kertovat, että Penny oli heidän ystävänsä.

Erityisen kiinnostavia ovat sarjakuvakerronnan keinot, joita Clowes käyttää epävarmuuden luomiseen. Lukijoina emme usein edes saa nähdä Monican elämän tärkeitä tapahtumia. Ne jäävät ruutujen väliin, kuten silloin kun Monican nettituttu ilmestyy hänen ovensa taakse. Seuraavassa ruudussa hän saa jo pippurisumutetta silmilleen. Joudumme luottamaan Monican kertojaääneen saadaksemme selvää siitä, mitä ruutujen välissä tapahtuu, mutta hän on tarkoituksellisen epämääräinen yksityiskohdista tai myöntää itsekin olevansa epävarma. Usein Monica ei myöskään kerro meille suoraan, mitä hän kuuli. Puhekuplan ruudussa korvaa Monican kertojaääni, joka antaa parhaimmillaan lukijalle lyhyen synopsiksen keskustelusta, mutta harvoin edes sitä. Kun Johnny kertoo teorian siitä, mitä Pennylle tapahtui, Monica kuittaa sen vuodatuksena. Kun vanha mies kertoo Monicalle Boondalen kaupungin historiasta, saamme tietää vain, että se käsittelee ”moderneja kastelujärjestelmiä, valaanmetsästystä, ruusuristiläisyyttä, jne”. Usein Monica myöntää, ettei hän ymmärrä tai kuuntele keskustelukumppaniaan, vaikka se, mitä tällä on kerrottavana, olisi miten tärkeää. Lukijalle asia jää mysteeriksi, koska puhekuplat jäävät piiloon ruutujen reunan taakse tai Monican kertojaruudun alle.

Totuuden puuttuessa Monican hahmot tukeutuvat erilaisiin vaihtoehtoisiin selityksiin ja selviämisen malleihin. Monica itse kokeilee uskontoa, erilaisia isähahmoja, kapitalismia ja työelämää. Hän kerää tavaraa; ”hyviä sukkia, auton, hienoja päivällisiä…” Mutta yksi kerrallaan ne osoittautuvat riittämättömiksi. Kultti, jonka liepeillä Penny häälyi, uskoo kapitalismin pahuuden kumpuavan muinaisesta rodusta, joka käyttää miljardöörejä pahoihin töihinsä. Monican vieraantuneet sukulaiset syyttävät deep statea, Johnny uskoo muinaisiin salaseuroihin ja ristiretkiin ja ”tapahtumaan”… Sotilaat Vietnamissa, kuten mainittua, yrittävät vedota ”vapauteen ja kunniaan”, vaikka he tietävät sen olevan hevonpaskaa. Sota johti vain tuhoon ja kuolemaan, ja poltti Johnnyn loppuun. Kultin johtaja on itseään täynnä oleva huijari ja heidän rituaalinsa koostuvat huonosti istuvista naamiaisasuista ja sellofaaniteipin pätkistä naamalla. Kaikki, millä Monica yrittää tukkia äitinsä katoamisen jälkeen jättämän aukon, osoittautuu riittämättömäksi.

Arvoitus pysyy. Penny on poissa. Jäljellä ovat vain tarinat, lahjaksi annetut muovilelut, vanhat sarjakuvalehdet…

Monica tuntuu monella tavalla eräänlaiselta tilinteolta Clowesin urasta tähän mennessä. Kuten John Kelly The Comics Journalissa huomauttaa, Monica on täynnä viittauksia Clowesin aiempiin teoksiin. Esimerkiksi useat hahmot tuovat ulkonäöltään mieleen Clowesin varhaisemmat piirustukset, ja tarina merkkien ja kulttien perässä vainoharhaisuuden labyrintissa juoksevasta päähenkilöstä muistuttaa Like a Velvet Glove Cast in Iron -sarjakuvaa (1993). Lisäksi läsnä ovat tietenkin Clowesin lukemat sarjakuvat, jotka innoittivat häntä niin tässä kuin varhaisemmissa töissä.

Nostin aiemmin Richard Salan sarjakuvat tarkoituksella esimerkiksi vaikutteista, jotka näkyvät Monican pastissijaksoissa. Richard Sala kuoli 2020. Hän oli Clowesin ystävä ja Monica on omistettu hänelle. Radiokanava NPR:n haastattelussa Clowes myöntää Salan ”kummittelevan kirjassa. Hän on lähes näkymätön hahmo kirjassa. Aivan kuin olisin tehnyt kirjan hänelle.” Salan ohella kirja on omistettu myös Clowesin veljelle James Russell Clowesille, hänen äidilleen Allisonille ja Gary Liebille, jotka kaikki kuolivat Clowesin tehdessä Monicaa.

Jos Clowes todellakin on Monica, niin kuin kriitikko Joe McCulloch ehdottaa, se tarjoaa uudenlaisen tulkinnan muodottomalle uhalle, joka leijuu sarjakuvan yllä – tuolle ”mustalle pilvelle”. Monica on kertomus kuolemasta ja elämästä, jota varjostaa kuolema; niin läheisten kuin oma vääjäämätön kuolema, jopa kaiken kuolema, maailmanloppu.  Se on sarjakuva siitä, mitä jäljelle jää, kun läheinen on poissa. Muistoista, traumoista, hetkistä ja tavarasta. Kuten sarjakuvalehdistä.

Teksti: Onni Mustonen

Lähteet

McCulloch, Joe (2023): “Monica”. Julkaistu The Comics Journalissa 11.10.2023. https://www.tcj.com/reviews/monica/

Kelly, John (2023): “’This Book Is About My Hatred of Chaos’: Daniel Clowes on Monica”. Julkaistu The Comics Journalissa 30.10.2023 https://www.tcj.com/this-book-is-about-my-hatred-of-chaos-daniel-clowes-on-monica/

Lim, Megan; Dorning, Courtney & Summers, Juana (2023): “Graphic novelist Daniel Clowes makes his otherworldly return in ‘Monica’”. Julkaistu NPR 6.10.2023 https://www.npr.org/2023/10/06/1204349537/graphic-novelist-daniel-clowes-makes-his-otherworldly-return-in-monica

Reynolds, Simon (2011): Retromania: Pop Culture’s Addiction to Its Own Past. Faber & Faber.

Richardson, Mark (2011): “Retromania”. Julkaistu Pitchforkissa 31.7.2011 https://pitchfork.com/features/paper-trail/8010-paper-trail-simon-reynolds/