Monumentteja räjäyttämässä – Jenni Eskolan piirrosinstallaatioita Galleria Aarnissa

Irmeli Hautamäki 21.11.2012

Jenni Eskola
Piirrosinstallaatioita Galleria Aarnissa 8.11.–2.12.2012 WeeGee-talo, Espoo

Jenni Eskolan (s. 1982) näyttely on ajatuksia herättävä. Ensi näkemältä koko gallerian seinän täyttävä piirrosinstallaatio vaikuttaa nopeasti valokopioista ja tietokonetulosteista kootulta. Kuvia on limittäin ja lomittain, päällekkäin ja poikittain, ja ne on kiinnitetty alustaan brutaalisti niittaamalla. Mustavalkoisten kuvien päälle on töherretty ja sutattu aivottoman näköisesti tussilla tai mustalla liidulla. Kuvat esittävät erilaisia monumentteja maailmalta: bysanttilaisia ja buddhalaisia temppeleitä ja kuvia niiden raunioista. On islamiin liittyviä pyhiä paikkoja ja kuvia eurooppalaisten pommitettujen kaupunkien ja kirkkojen raunioista. Kaikki on epäkunnioittavasti sekaisin, heitetty vain katsojan eteen epäesteettisesti. Luultavasti moni katsoja sivuuttaa näyttelyn olankohautuksella tai ehkä ärsyyntyy siitä, että nuori taiteilija suhtautuu eri kulttuurien muistomerkkeihin näin huolimattomasti.

Jenni Eskola: yksityiskohta teoksesta Moment, 2012

Tarkemmin katsottuna kuvat eivät kuitenkaan ole teknisellä menetelmällä reprodusoituja, ne eivät ole valokopioita, vaan jokainen kuva on huolella piirretty valokopin pohjalta. Tämä huomio herättää kunnioitusta, sillä piirtämiseen käytetty työmäärä on ollut valtava. Piirtäjän on täytynyt olla todella ahkera ja tehokas jäljennöstyössään. Katsojan yllätys vaihtuu jälleen epäuskoon ja hämmennykseen, kun kerrotaan, että koko kuvaseinä on tarkoitus repiä hajalle näyttelyn purkamisen yhteydessä.

Mihin tällä näyttelyllä pyritään? Tekijä haluaa sanojensa mukaan kiinnittää huomiota ihmisen loputtomaan sinnikkyyteen rakentaa uutta ja pommittaa vanhaa. Näytteillepanon antiesteettisyys on vertauskuva ihmiskunnan huolimattomuudesta. Näin ihmiset näyttävät suhtautuvat kulttuuriinsa ja arvoihinsa: monumentit hajotetaan hetkessä, mutta rakennetaan sitten taas touhukkaasti uudelleen.

Eräässä kuvassa ammottaa aukko, joka jäi kallioon talibanien räjäytettyä vuosituhansia vanhat Buddha-patsaat Afganistanissa. Ehkä näitä Buddha-patsaita ei koskaan rakenneta uudelleen? Täydellinen tuho kohtasi myös katedraaleja ja muita länsimaisen kulttuurin aineellisia monumentteja saksalaisissa kaupungeissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Sitten kaupungit rakennettiin uudelleen, eikä Euroopan raunioita ajattele arkielämässä enää kukaan. Elämä jatkuu ja kulttuuri uusiutuu ikuisessa kehässä – kaikki alkaa alusta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Piirrosinstallaation vastakkaisella seinällä on yksi ainoa pieni piirrosjäljennös intialaisesta runoilijasta, joka on ollut 10 vuotta nälkälaossa. Runoilija katselee edessään avautuvaa tuhoutumista pikkuruisesta piirroksestaan käsin. Syytä nälkälakkoon ei kerrota, mutta se on näyttelyn asetelmassa ilmeinen. Onko runoilijan yksilöllinen uhri vastavoima tuhoamiselle? Vai vertautuuko se kenties tähän? Vai onko runoilija näyttelyn tekijä, joka suree tuhoamista?

Näyttely johtaa lopulta kopion ja alkuperäisen suhteeseen. Piirtäjä hämää katsojaa tekemällä valokopioista aidon valokopion näköisiä jäljennöksiä. Kopio on siis aito, vaikka reproduktiotekniikan piti hävittää ero. Tästä tulee mieleeni Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen ja sen restaurointi. Tämäkin kulttuurinen monumentti on ollut tuhoutumassa paradoksaalisesti epäonnistuneiden restaurointiyritysten takia. Teosta on kopioitu lukemattomia kertoja sen pelastamisyritysten yhteydessä. Kukaan ei tiedä millainen alkuperäinen teos oli. Onko alkuperäinen siis tuhoutunut? Näkisin, että asia on juuri päinvastoin. Jokainen huolellinen kopio, kaikki pikkutarkka tutkimustyö teoksen vaiheista, kaikki se huolenpito, mikä tämän teoksen säilyttämiseen on pantu, on auttanut sitä säilymään kulttuurin muistissa.