Tuukka Hämäläinen: Moottorit, ntamo 2010, 82 s.
Tuukka Hämäläisen Moottorit on scifi-runoelma pimeästä ja lohduttomasta teokraattisesta kaupunkivaltiosta. Ihmiset elävät yli satavuotiaiksi, heitä suljetaan ”temppelin aivopesulaan” ja ”lapsisotilaat kantavat kuolleiden aseveljiensä pussitettuja ruumiinosia”. Raadollisissa kaupunkikuvauksissa on paikoitellen hienoja kohtia: kaupungin kadut on ”korvattu tähtireiteillä”, siellä ”leijailee kalanlöyhkä kuin pahaenteinen tunnelma” ja ”Meren puolella mulkoilevat hirveät riutat”.
Pahaenteisyys sävyttää runoelmaa, joka päättyy tuhoon, armomurhaan ja lopulta uudestisyntymään – tulkinnan mukaan päätöksensä saa joko kurja kaupunki, koko maailma, runon puhuja tai teos itse. Runoissa rakentuva ja rappeutuva kaupunki tuntuu olevan kirjoittamisen allegoria. Kirjoittaminen, kaupunki ja päättynyt ihmissuhde kietoutuvat teksteissä toisiinsa: ”Sydän, jos sellaista olikaan, murtui Talvikaupungin hankeen, sen naisen luo, josta kaikki tarinat alkavat.” Tarina kerrotaan, mutta lopussa käy kuitenkin niin, ettei luoja enää tunnista luomaansa: ”olen antanut kaupungille kasvot, / jotka eivät ole minun”, puhuja toteaa. Teoksesta tulee oma entiteettinsä, se ei ole enää osa kirjoittajaa.
Runoelma pyrkii luomaan moniäänisen kokonaisuuden tulevaisuuden yhteiskunnasta. Selvimmin tämä ajatus näkyy ”Puhetta” -runoissa. Jokaisessa on eri puhujia, jotka on merkitty hakasulkeilla repliikin alkuun. Kakofoninen vuoropuhelu ei kuitenkaan tarjoa niin kiinnostavia visioita tulevaisuuden ihmisten erilaisista kokemuksista, että niihin jaksaisi kunnolla syventyä. Kokonaisuudessaan Moottorit jää hajanaiseksi: Yhteinen teema ei kannata aiheiltaan ja muodoltaan hyvin erilaisia runoja. Teoksen luoma merkitysten verkko on niin harva, että ajatus pääsee karkuun.
Teeman yhtenäisyyttä on pyritty luomaan loppuviitteillä, joissa avataan runoelman alluusioita ja käsitteitä. Niissä kuitenkin sorrutaan liikaan selittelyyn. Intertekstuaalisia viittauksia ei yleensä ole tarpeen osoittaa lukijalle, sillä se vesittää tunnistamisen mahdollisuuden. Toisaalta runon pitäisi toimia, vaikkei alluusio aukeaisikaan. Pahinta on kuitenkin, että viitteissä selitetään käsitteitä, kuten ”teokratia”, ”metafysiikka” ja ”androidi”. Ei lukijaa kannattaisi näin sivistymättömänä pitää.
Minua häiritsi myös maskuliinisten, groteskien kuvien itsetarkoituksellinen käyttö. Runoelman teokratiaa ja sairasta yhteiskuntaa vastaan kapinoiva puhuja on paha suustaan, minkä ymmärtää dystopia-kontekstissa, mutta lutkat, kyrvät ja pillut tuntuvat liiallisilta tyylipoikkeamilta. Moottoreiden dystopia tuntuu muutenkin liian raadolliselta, jotta se olisi uskottava. Tulevaisuusvisiot kertovat yleensä aina jotain nykyajasta, mutta tämä runoelma ei tarjoa kovin omaperäistä eikä toisaalta realististakaan näköalaa aikamme ongelmiin – ellei ydinsodalla pelottelua pidetä tällaisena.
Ei tietenkään voi kiistää, etteikö nykyäänkin ”[k]oko planeetta tehty elukaksi ihmisen nylkeä”. ”Tulevan muistoja” -proosarunossa on myös hyvin kiteytetty tieteen kehittymiseen liittyvä uhka: ”Stephen Hawking argumentoi, ettei aikamatkustus ole mahdollista; muutenhan meillä kävisi jatkuvasti vieraita tulevaisuudesta. – – Joka kerta kun tiedemies huutaa heurekaa työhuoneessaan, saapuu hänen vanhempi versionsa tulevaisuudesta ampumaan nuoremman itsensä. Siksi maailmamme on täynnä tulevaisuudessa eläviä, nykyään kuolleita aikamatkaajia, jotka olisivat keksineet aikamatkustuksen.” Varmasti moni ”heureka” on jo johtanut planeetan ja ihmiskunnan kannalta tuhoisiin seurauksiin.
Teoksessa on ongelmistaan huolimatta yksittäisiä hienoja kohtia ja ratkaisuja. Esimerkiksi toisen persoonan käyttö joissain runoissa on varsin tehokasta. Myös muutamat aforistiset ajatukset sytyttävät. ”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, / olivat kaikki päiväni jo luodut” ja ”Höyhen syntyy hiljaa herkässä kuoressa, / hirvittävässä paineessa timantti” ovat yksinkertaisuudessaan oivaltavia.
Kokoelma kärsii kuitenkin siitä, ettei sitä ole toimitettu. Jotkin runoista eivät nimittäin aukea lukijalle lainkaan; toisissa jokin säe selittää muita liikaakin. Esimerkiksi ”Rakastaja”-runo kuvaa hienosti sitä, kuinka rakastettu on ensin kaikin tavoin ihmeellinen mutta ”paljastuu” sitten kevätauringon valossa epätäydelliseksi – aivan kuten ihmissuhteissa usein käy. Lopun toteama, ”Huomaan yhden mielikuvan särkyneen”, alleviivaa ajatusta kuitenkin tarpeettomasti. Kustannustoimittajaa olisi kaivannut lisäksi karsimaan ja tiivistämään laajaa teosta sekä oikolukemaan sen.