Pauliina Turakka Purhonen: Pistoja ja vetoja, Amos Andersonin taidemuseo 1.4.–25.7.2011
Heli Kurunsaari 4.5.2011
Pauliina Turakka Purhosen (s. 1971) laaja näyttely Pistoja ja vetojaesittelee taiteilijan maalauksia ja tekstiiliveistoksia runsaan kymmenen vuoden ajalta. Ensisijaisesti Turakka Purhosta pidetään maalarina, jonka tuotantoon kuuluu myös tekstiiliveistoksia.
Amos Andersonin taidemuseon näyttelyssä maalaukset ja veistokset yhdistyvät erityisesti teoksissa, joissa veistos on installoitu maalauksen läheisyyteen kuin maalauksesta uloshypänneenä osana. Veistoksen ja maalaukset limittyvät myös silloin, kun veistos on maalauksen aiheena tai mallina.
Pauliina Turakka Purhosen maalaukset ovat pääasiassa omakuvia ja muotokuvia. Työhuoneella vierailleet tuttavat ja perheenjäsenet kuvataan mietteisiinsä vaipuneina ja saavuttamattomina. Maalaukset ovat lavastamattomia hetken kuvauksia, joiden miljöö vaikuttaa aidolta ja sensuroimattomalta olutpulloineen ja appelsiininkuorineen. Maalaukset tuovat yllättäen mieleen Teemu Mäen teokset omasta tuttavapiiristään ja perheestään. Vertailukohdaksi nousee myös Stiina Saariston kookkaista naiskuvista koostunut näyttely talvella 2010 Amos Andersonin museossa. Siinä missä Saaristo maalaa inhorealistisia vanhenevia naishahmoja pikkutyttölavasteissa ja kommentoi vallitsevia kauneusihanteita ja kulutuskulttuuria, Turakka Purhonen kertoo, miltä arki näyttää ja elämä tuntuu. Molemmat taiteilijat käyttävät itseään mallina eivätkä totta tosiaan syyllisty kaunisteluun tai sievistelyyn, vaan antavat elämän näkyä.
Tekstiiliveistokset antavat katsojalle kuitenkin vielä jotain maalauksia enemmän, ne ilmaisevat ja tulkitsevat. Maalauksellisuudestaan huolimatta maalaukset ovat staattisempia ja itseensä päin kääntyneempiä kuin veistokset. Nämä kuvaavat useimmiten jotakin tapahtumaa, esimerkiksi kuten taistelua kolmipäisen lohikäärmeen kanssa. Veistokset ovat taidokkaita ja yksityiskohtaisesti toteutettuja, mutta silti hyvin monimerkityksisiä ja ilmaisuvoimaisia. Niiden symboliikka viittaa moneen suuntaan, esimerkiksi uskonnollisiin kertomuksiin, satuihin, perhesuhteiden kiemuroihin, luomisen ja taiteilijuuden problematiikkaan.
Pyhä Mikael -nimisessä tekstiiliveistoksessa suurisiipinen enkelihahmo syöttää kaksipäistä, maassa makaavaa mies-naisolentoa pitkällä lusikalla. Työn voi ymmärtää uskonnollisessa viitekehyksessä, mutta minulla on oma ehdotus teoksen sisällöstä: veistos on kuvaus siitä, miten jokainen ihminen kasvaa omista lähtökohdistaan ja omista vanhemmistaan ulos ja eteenpäin. Perhe on kuin ponnahduslauta ja energiapakkaus, jota käytetään hyväksi ja vähän tallotaankin matkalla eteenpäin omaan elämään. Suurten ja vahvojen siipien kasvatus vaatii vahvat juuret ja paljon ravintoa. Teos muistuttaa myös jossain vaiheessa toisinpäin kääntyvästä hoitosuhteesta, jossa poislentänyt jälkikasvu palaa hoivaamaan hoivaajiaan.
Pauliina Turakka Purhosen näyttely tekee näkyväksi taiteilijana olemisen ja arkielämän limittymisen toisiinsa. Taide ei ole työpaikka, johon mennään tiettyyn aikaan päivästä ja joka on irti arjen ihmissuhteista, perheestä ja muusta elämästä. Elämä ja elämän ihmiset ovat läsnä tekemisessä ja tekeminen ihmisten kanssa olemisessa. Kangasveistoksia ja kirjontaa on helppo pitää esillä kotioloissa, ja perheenäiti voi samaan aikaan olla läsnä lapsilleen kun pistelee pistoja Pyhän Sebastianin rintakarvoiksi tai Manttelimadonnan kyyneleiksi. Arki muodostuu rutiineista ja toistosta samoin kuin lukemattomat pistot rakentavat kokonaisen veistoksen.
Pauliina Turakka Purhosen teokset jättävät ilmaan määrittelemättömiä kysymyksiä. Haluaisin tietää enemmän ja saada vastauksia. Vaikka siihen, kuka tai mikä on uusissa teoksissa esiintyvä mörkö ja mitä hän yrittää meille kertoa.
Kirjoittaja on kuvataiteilija, joka suorittaa Kuvataideakatemiassa taidegrafiikan maisteriopintoja.