Laura Kokkonen 14.12.2012
Kuratointi ajatustyönä, osallistaminen, aito vaikuttavuus, avoimet prosessit… Kuratoinnin opiskelijana jaksan vielä asettaa itselleni ihanteita ja tavoitteita. Realismin häiriöääni kuitenkin herättelee aika ajoin ulkopuolelta ja sisäpuolelta: nykyinen tehokkaaseen näyttelyiden tuotantoon perustuva järjestelmä ei tunnu mahdollistavan pitkiä ajatusprosesseja. Omien ihanteiden ja nykyisen järjestelmän vaatimusten ristiriita halvaannuttaa idealismin. Mistä tämä johtuu? Onko ”yhteiskunnan realiteetteihin” alistuttava?
Nykyisellä järjestelmällä viittaan uusliberalistiseen yhteiskuntaan, jossa hyvinvointivaltiota ajetaan vaivihkaa alas. Emme muista, että vasta 50 vuotta sitten taisteltiin niiden etujen puolesta, joista monista ollaan nyt valmiita luopumaan. (1) Uusliberalismin puolestapuhujien mukaan tämä antaa meille vapauden tehdä mitä vain. Todellisuudessa vapaus on muodollista ja koskee vain toimintaa uusliberalistisen järjestelmän sisällä.
Tämä koko yhteiskunnan rakenteisiin levittynyt muutos näkyy myös kulttuurin siirtymisenä tuotantotalouden ja kapitalismin lainalaisuuksien piiriin ja rahoitusmallien monimutkaistumisena: rakennerahoitus on vaihtunut projektirahoitukseen, jota täytyy hankkia sirpaleina monesta eri suunnasta. Tämä on kaikille kulttuuritoimijoille arkipäivää, koska useimmissa tapauksissa rahan saaminen edellyttää täydellistä sitoutumista projektitalouteen.
**
Esimerkkejä taiteen viitekehyksessä kehitetyistä vaihtoehtoisista toimintamalleista ovat Kasselin dOCUMENTA(13):ssa esitellyt Time/Bank ja Robin Hood Minor Asset Management. Kansainvälisessä nettijulkaisussa ja verkostossa e-fluxissa toimiva Time/Bank-järjestelmä pyrkii rakentamaan kulttuuritoimijoille aikaan perustuvan rinnakkaistalouden. Aalto-yliopiston Future Art Basessa synnytetty Robin Hood Minor Asset Management puolestaan rakentuu ongelmallisestikin kapitalistisen järjestelmän varaan ja pyrkii imitoimaan sitä. Robin Hoodissa soluttaudutaan talousjärjestelmän sisään, mutta ohjataan voitot tasa-arvoisesti sijoittajille. Taiteen ulkopuolella taas kehitellään erilaisia yhteisörahoitusjärjestelmiä, jotka ovat keskusjohtoisia Robin Hoodin tavoin.
Taideinstituutiot eivät välttämättä pysty kiertämään toiminnassaan uusliberalistista järjestelmää. Siihen voi kuitenkin suhtautua kriittisesti. Samalla kuraattori voi haastaa itsensä pohtimaan, miten paljon antaa järjestelmän vaikuttaa tuotettuun sisältöön.
Päivän sanoja nykytaiteessa ovat prosessiluonteisuus ja osallistaminen. Nämä ovat lähtökohtaisesti taiteen sisäisiä ilmiöitä, jotka ovat syntyneet 1960-luvun jälkeisen representaation kriisin kuten taideobjektin kyseenalaistamisen, katsojasuhteen ja instituutiokritiikin seurauksena. Koska nykytaide on niin kiinteästi sidoksissa esittämiskäytäntöihinsä, taidealan instituutiot ja organisaatiot vaikuttavat merkittävästi siihen, mikä on taiteen paikka yhteiskunnassa.
Taiteen representaatiokritiikki on johtanut monien ”yhteiskunnan realiteettien” haastamiseen sekä poliittisessa taiteessa että taiteen sisäisiä käytäntöjä kritisoivassa toiminnassa. Taidemaailmassa haastaminen on kuitenkin eristetty taiteen itsensä tehtäväksi, vaikka mielestäni se olisi myös suurempien taideinstituutioiden ja kaikkien alalla toimivien tehtävä. Instituutiot kuten taidemuseot näyttävät ottavan järjestelmän edellyttämät toimintamallit annettuina. ”Yhteiskunnan realiteetteja” ei pyritä kyseenalaistamaan sisäisesti, mutta kyseenalaistaminen saatetaan kuitenkin ottaa esitetyn taiteen aiheeksi. Tämä on mielestäni näennäistiedostamista.
**
Kaikki taide ei ole instituutio- ja representaatiokriittistä vaan taiteen tekemisen muodot ovat säilyneet monimuotoisina ja laajentuneet jatkuvasti. Tämän säilyttämiseksi kriittisyyttä ei saa eristää taiteeseen vaan myös instituutioiden tulisi olla kriittisiä itseään kohtaan ja tiedostaa suosimansa esittämiskäytännöt nykyistä paremmin. Onko taidenäyttelyvieraan kokemus määritelty ja suunniteltu yksityiskohtia myöten etukäteen – jolloin katsoja on samanlainen kuluttaja kuin missä tahansa viihdetapahtumassa? Onko näyttely avoin – vai onko se avajaispäivänä kokonaan valmis ja mahdollisuuksilta suljettu? Onko näyttelylle määritelty kohderyhmä ja kävijätavoitteet – jolloin se on osa instituution taloutta rakentavaa tapahtumaketjua? En usko, että taideinstituutioiden on pakko rakentua tuotantotalouden varaan, jossa katsoja nähdään ensisijaisesti kuluttajana ja kävijämäärän kasvattajana.
Projektirahoitusoravanpyörästä on vaikea hypätä pois. On hämmentävää huomata, miten helposti yhteiskuntamuutos kuitenkin vaikuttaa myös taideinstituutioiden sisäisiin toimintamalleihin, sitä kautta taiteen esittämiskäytäntöihin ja lopulta siihen taiteeseen, mitä tuodaan esille. Toisinaan, kun taiteen alun perin kriittiset ilmiöt kuten osallistaminen siirtyvät osaksi taideinstituutioiden toimintaa, ne muuttuvat matkan varrella joksikin muuksi.
Osallistaminen – tai pikemminkin näennäisosallistaminen – on huonoimmillaan mainio tapa ylläpitää uusliberalistista järjestelmää. Vika ei tietenkään ole osallistamisessa itsessään vaan siinä, että sitä käytetään välineenä yksinomaan uusien yleisöjen tavoittamiseen. (2) Ongelmallista on myös, jos osallistamisen kaltaiset ilmiöt tuodaan taiteeseen sivusta, päälle liimattuina trendeinä. Näennäisosallistamista on esimerkiksi, että katsoja saa näyttelyssä tehdä jotakin, mutta toiminnan lopputulos on ennalta määrätty tai teoksen kannalta merkityksetön. Näennäisosallistamisessa osallistujalle annetaan tunne, että hän saa olla mukana, mutta mukana olo on pelkästään pinnallista. Näennäisosallistamisessa myös konfliktitilanteita vältetään. Katsojaa ei haasteta.
Uusista taideilmiöstä näyttelyn prosessiluontoisuus on löytänyt tiensä suomalaisiin taideinstituutioihin hitaammin. Tämä on varmaankin rahoituksen ja ajankäytön kysymys. Prosessit edellyttävät taideteon ylläpitoa, eikä niitä voi tuottaa helposti valmiiksi pureskelluksi näyttelyksi ennalta määriteltyyn päivään mennessä.
**
Esimerkiksi nuoren italialaisen ajattelijan Federico Campagnan mukaan uusliberalistinen järjestelmä ei ole totuus, vaan sen rakenteet perustuvat uskomuksiin. Hän on rinnastanut uskonnon nykypäivän taloustilanteeseen ja työelämään. Campagnan mukaan työelämän ja talouden perustana on tottelevaisuuden kulttuuri, joka puolestaan perustuu samaan harhaan tuonpuoleisesta elämästä kuin useimmat uskonnot. Campagnan mukaan tie ulos uusliberalistisesta velan ja luoton järjestelmästä olisi ihmisen kuolevaisuuden hyväksyminen.
Epäilen, ettei pelkkä tapahtumien tuottaminen haasta ajattelua tarpeeksi viedäkseen taidetta eteenpäin tai kiertääkseen vallitsevaa järjestelmää. Jos kuraattorin työ eristetään pelkäksi organisoinniksi, mitä nopeaan tahtiin perustuva talousjärjestelmä tuntuu vaativan, kuratointi ei tuo taiteen rinnalle mitään uutta vaan saattaa jopa syövyttää sen tehoa. Kuraattorin ja muiden taidemaailman toimijoiden tulisikin pohtia, mitkä yhteiskunnan realiteetit ovat aitoja realiteetteja ja mitkä vain sisäsyntyistä kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta.
Taide on kääntynyt niin monta kertaa, ettei uusien käänteiden seuraaminen tunnu enää mielekkäältä. Tämä on yksi syy siihen, että huomio on kiinnittynyt erityisesti taiteen esittämiskäytäntöihin. Olennaisempaa kuin taiteen luonteen etsiminen ja määrittely-yritykset onkin kysyä, mitä taide tekee ja mikä on sen toiminnallinen rooli. Samalla voidaan kysyä, mikä on kuraattorin, näyttelyn tai taideinstituution toiminnallinen rooli. Onko se tuottaa kulttuuritapahtumia ja sirkushuveja kansalle? Vai toimia todellisena vastavoimana ja yhteiskunnan kriittisenä haastajana?
Suomessa kuraattorin ammattikenttää aletaan vasta tunnistaa. Tämä on mielestäni ainutlaatuinen mahdollisuus heti alkajaisiksi kritisoida taiteen vallitsevia esittämiskäytäntöjä ja niiden sitoutumista tämänhetkiseen yhteiskuntajärjestelmään. Mahdollisuuden kriittisyyteen ja tuotannollisten rakenteiden uudistamiseen tarjoaisivat myös uudet nousevat organisaatiot, kuten Checkpoint Helsinki. Tämä edellyttää, että mahdollisuuteen uskalletaan tarttua.
Kirjoittaja on taidehistorioitsija, joka opiskelee kuratointia Aalto-yliopistossa.
(1) Hienon historiallisen perspektiivin tähän tarjosi Ahmed Al-Nawasin, Giovanna Esposito Yussifin ja David Muozin eli NAESin (Nomad Agency of Emergent Studies )näyttely The Trace – Excercise no 1 MAA-tilassa (27.–30.11.2012). Näyttelyn lähtökohtana olivat vanhan talon lattialistojen alta löydetyt 1950–1960-lukujen mielenosoituskyltit, joissa vaadittiin hyvinvointivaltion sittemmin saavuttamia oikeuksia. Näyttelyn tekijät myös löysivät arkistoista valokuvia, joissa kyltit olivat alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan mielenosoitustilanteissa.
(2) Carmen Mörsch on jakanut taideinstituutioiden yleisötyön neljään eri ryhmään: affirmatiiviseen, reproduktiiviseen, dekonstruktiiviseen ja transformatiiviseen. Hänen mukaansa vallitseva reproduktiivinen yleisötyö pyrkii ensisijaisesti saavuttamaan uusia yleisöjä. (”At a Crossroads of Four Discourses, documenta 12 Gallery Education in between Affirmation, Reproduction, Deconstruction, and Transformation”, documenta 12 education. Between Cultural Praxis and Public Service. Results of a Research Project, 2009. Ed. Carmen Mörsch. Berlin: Diaphanes.)